Robert M. Bone, The regional geography of Canada. Oxford University Press, Don Mills, Ontario, Canada, 2000. Robert Bone on maantieteen emeritusprofessori Saskatchewanin yliopistosta. Hän on tutkinut erityisesti Kanadan pohjoisosien maantiedettä, ympäristön ja ihmisten suhdetta. The regional geography of Canada on johdantokurssin oppikirja Kanadan maantieteeseen. Kirjan otsikko kertoo näkökulman: Bone käsittelee Kanadan maantiedettä sisäisesti koheesiivisinä alueina. Samalla, kun hän esittelee Kanadaa kokonaisuutena, hän esittelee maantieteen peruskäsitteistöä kuten esimerkiksi ilmastovyöhykkeet, geologiset vyöhykkeet, maatyypit ja ydin-periferia -jaon.
Kanadan voi katsoa koostuvan kuudesta alueesta: Ontariosta, Quebecista, Brittiläisestä Kolumbiasta, Länsi-Kanadasta, Atlantin rannikosta ja pohjoisista territorioista. Quebecin ja erityisesti Ontarion provinssit ovat vauraita, niiden talous on monipuolista, luonnonvarat ja viljelysmaat hyviä. Vaikka eurooppalaiset asuttivat ensin Atlantin rannikkoa, nimenomaan Quebec ja Ontario ovat ranskalais-brittiläisine perinteineen Kanadan perustajia.
Brittiläinen Kolumbia oli pitkään Kalliovuorten muusta Kanadasta erottama alue, kunnes junarata yhdisti sen itäisiin alueisiin. Viime vuosina Brittiläisen Kolumbian väkiluku on kasvanut voimakkaasti erityisesti aasialaisperäisen maahanmuuton ansiosta. Länsi-Kanada puolestaan viittaa preerian hallitsemiin provinsseihin, Manitobaan, Saskatchewaniin ja Albertaan. Ne ovat kaikki maanviljelysalueita, joita kiusaa kuiva ja talvisin kylmä mannerilmasto. Alberta on 1970-luvun öljykriiseistä lähtien erottunut kahdesta muusta provinssista öljy- ja kaasutuotantonsa ansiosta.
Atlantin rannikon provinssit, Nova Scotia, Newfoundland, Labrador, New Brunswick ja Prince Edward Island, kärsivät talousvaikeuksista. Kalakannat, jotka herättivät aikoinaan alueelle ensimmäisenä ehtineen John Cabotin huomion, ovat romahtaneet, eikä kaivosteollisuudesta ole löytynyt uutta potkua. Pohjoiset territoriot muodostavat laajan mutta vähäväkisen kuudennen alueen. Sen populaatio koostuu muita provinsseja selvemmin aboriginaaleista. Alueella on jonkin verran kaivostoimintaa sekä kaasu- että öljynporausta, mutta taloudelliselle toiminnalle, kuten elämälle ylipäätään, olosuhteet ovat kaikkea muuta kuin suotuisat.
Bone esittelee kolme kipupistettä Kanadan alueiden välillä. Yksi tärkeimmistä on Ontarion ja Quebecin muodostaman taloudellisesti vahvan ydinalueen ja muun Kanadan muodostaman reuna-alueen välinen poliittinen köydenveto. Pitkät välimatkat ja Yhdysvaltojen läheisyys tekevät politiikasta vaikeaa: Reuna-alueet kokevat Ottawassa tehdyt päätökset alistamisena tai suoranaisena riistona, ja toisaalta NAFTA:n myötä kyky tukea kotimaista tuotantoa on heikko. Vaikka provinssit nauttivat kohtuullisen suurta itsehallintoa, provinssien välillä tehdään tulonsiirtoja.
Toinen kipupiste on ranskan- ja englanninkielisen kulttuurin yhteensovittaminen. Quebecillä on vahvasti ranskankielinen identiteetti, ja sen itsenäistymishanke kaatui kansanäänestyksessä 1996 vain muutaman prosentinkymmenyksen turvin. Kolmas merkittävä kipupiste on aboriginaalien asema. Heillä on mm. vaateita maa-alueisiin, ja oikeusvaltio joutuu sovittamaan vaateet suhteessa nykyisiin maanomistajiin ja muihin kansalaisiin.
The regional geography of Canada on tiedoiltaan hieman vanhentunut mutta muuten oivallinen johdanto maallikolle. Bone esittelee kunkin alueen historian, luonnonolot, luonnonvarat, teollisuuden ja suhteen muihin provinsseihin. Kirjan jälkeen Kanadaa tarkastelee uudella tapaa, nimenomaan luonnonvarojen ja ydin-periferia -asetelman kautta. Etäisyydet tuottavat kaikkeen toimintaan omanlaistaan kitkaa, jotka eivät katoa digitaalisenakaan aikana. Yhdysvaltojen läheisyys tarjoaa mahdollisuuksia yrityksille, mutta ajaa myös yhteisöjä kilpailutilanteessa ahtaalle. Kanadan uusiutumattomien luonnonvarojen runsaus on ollut osin siunaus, osin kirous, joka on tuottanut paikallisia ja lyhytaikaisia taloudellisia nousukausia, joista toipuminen kestää pitkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti