Vaikka erilaisten maallikoiden keskuudessa renessanssiajan kuviteltu henkinen ylevyys saa edelleen puheenpitäjien äänet väräjämään, monet keskiajantutkijat eivät edes mainitse koko aikakautta. Tekstilähteet ja esineistö eivät muutu suuresti, ja sodat jatkuvat entisellään tai itse asiassa alkavat kiihtyä endeemisiksi. Silti 1400-luvun tietämillä eurooppalaisessa kulttuurielämässä tapahtui jokin muutos — olkoonkin, että se koski vain eliitin pientä osaa. Aikakauden kirjoituksissa alkaa näkyä antiikin esikuvallisuus uudella tapaa. Vanhoja, etenkin kreikankielisiä teoksiä käännetään. Taloudellisen toimeliaisuuden ylläpitämä erikoistuminen Pohjois-Italiassa synnyttää uudenlaista ajattelua: puhutaan vapaudesta ja kansalaisuudesta.
Pekka Matilainen seuraa erilaisia yhtäältä renessanssin ja toisaalta romantiikan juonteita esseekokoelmassaan Humanisteja ja romantikkoja (2001). Hän kuvailee sotaisia Italian olosuhteita uudenlaisen ajattelun kasvualustana, tekstien ympärille kiertyvää kulttuuria, käsikirjoitusten metsästäjiä ja humanismia. Renessanssi ei ole pelkästään positiivinen asia, sillä esimerkiksi orjallinen suhtautuminen antiikin esikuviin, erityisesti Ciceroon ja Vergiliukseen, kuristaa latinan kielenä.
Renessanssilla ei latinankielisen lyriikan puolella ole esitettävänä mitään, mikä vetäisi vertoja Carmina Buranalle tai muulle keskiajan parhaalle runoudelle. Vertailu kansankieliin on vielä musertavampi.Kansankielet tietysti siinä kehittyvät vähitellen vieden elinvoimaa klassisilta kieliltä. (Koskakohan suomen puhekieli eroaa kirjakielestä omaksi kansankielekseen?)
Mikä sitten yhdistää renessanssia ja romantiikkaa? Renessanssin tavoin romantiikka kääntyi katsomaan taakseen etsiessään esikuvia. Missä renessanssi kääntyi kohti lähteitä, romantiikka ihaili kaikkea villiä, luonnollista ja alkuperäistä, ja barokin, klassismin sekä valistuksen kaavamaisuudet vaihtuivat luonnollisuutta tavoittelevaan harmoniaan. Jos renessanssi tavallaan löysi ihmisen uudelleen, romantiikka merkitsi ihmiskäsityksen syventymistä ja laajentumista. Puhutaan vapaudesta, tunteesta ja yksilöllisyydestä. Matilainen kierrättää lukijaa aikakauden merkkihenkilöiden luona, Byronin, Goethen ja esimerkiksi Keatsin. Hän kuvaa esimerkiksi Goethen ja John Ruskinin tunnettujen kulttuuristen ponnisteluiden ohella myös heidän yksityiselämäänsä.
Humanisteja ja romantikkoja ei todennäköisesti jätä lukijaansa syviä jälkiä. Esseet ovat lyhyehköjä, eivät kiivaasti rakenna argumentaatiota, vaan pikemminkin juttelevat mukavia. Historiasta — kirjallisuuden, taiteen tai ylipäätään — kiinnostunut lukenee näitä ihan mielellään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti