Numeropeli

John Verdon, Numeropeli. Englanninkielisestä alkuteoksesta Think of a number (2010) suomentanut Marja Luoma. Gummerus, Juva, 2011.

Jäätyään mainosalalta eläkkeelle John Verdon päätti kirjoittaa ajankulukseen dekkarin. Numeropeli kertoo eläkkeelle jääneestä rikosetsivästä David Gurneystä, jonka opiskelukaveri alkaa saada merkillisiä, ontuvaan runomittaan kirjoitettuja uhkauskirjeitä. Ensimmäisessä  käsketään ajattelemaan jotain lukua ja toisessa kerrotaan juuri se sama luku. Tarina saa vauhtia, kun opiskelukaveri löytyy talonsa pihalta tuoreen lumen keskeltä murhattuna.

Numeropeli ei aivan imaise mukaansa, mutta dekkarina se on ihan mukiinmenevää kesäluettavaa.

Druidit

Tom Sjöblom, Druidit: Tietäjiä, pappeja ja samaaneja. Tietolipas 200. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 2006.

Tom Sjöblom on uskontotieteen dosentti, teologian tohtori ja keltologi, eli kelttien historian, kielen ja kulttuurin tutkija. Druidit on parisataasivuinen johdanto kelttiläisen kulttuurin mystisiin tietäjiin. Esipuheessa Sjöblom mainitsee altistuneensa Asterix-sarjakuvalle lapsena, mikä myöhemmin kasvoi tieteelliseksi kiinnostukseksi.

Alkuun Druidit selventää kelttiläisyyttä, joka voi tarkoittaa monta asiaa. Antiikin kirjoittajille keltti (lat. Celtae, kr. Κελτοί) oli barbaari, joka asui lännessä. Keltti voi olla myös kelttiläistä kieltä, kuten vaikka gaelia, iiriä, kymriä tai bretonia puhuva henkilö. Keltti voi myös kuulua rautakautisen esineistön kautta tunnistettuun kulttuuriin (Hallstatt ja La Tène), joiden kulttuuripiiri levisi Reinin ja Tonavan yläjuoksujen ympärille. Irlannin varhaiskeskiaikaista kulttuuria sanotaan niin ikään kelttiläiseksi. Myös nykyirlantilaiset pitävät itseään keltteinä, vaikka katolinen identiteetti on kovin kaukana esikristillisestä, rautakautisesta perinteestä. Sjöblom pureskelee näitä ja muita määritelmiä lähdeaineiston, antiikin tekstien, sankarikertomusten ja arkeologisten löytöjen voimin ja esittää vielä yhden määritelmän: keltit ovat joukko ihmisiä, joilla on yhteinen mentaliteetti ja uskontoperinne.

Sjöblom jatkaa myyttisistä kertomuksista ja uskontoperinteestä. Indoeurooppalaisia kieliä puhuvien kulttuurien tapaan kelteilläkin on tarina kosmisesta alkuolennosta, joka uhrataan ja jonka ruumiista luodaan maailma ja maailmankaikkeuden järjestys. Missä germaanien Edda puhuu Ymir-jättiläisestä, irlantilainen kansalliseepos Táin Bó Cuailgen puhuu Findbennach-härästä. Kelttien sankarikertomuksissa jumalten kähnäämisen lisäksi muistetaan karjanajamista eli -ryöstöä, mikä välitti paimentolaisheimojen sotureille identiteettiä ja ihanteita. Sjöblom esittelee kelttien kalenteria, aikakäsitystä ja uhraamista, jotka kaikki liittyivät toisiinsa.

Vaikka roomalaiset hyväksyivät ja joissain tapauksissa osin omaksuivat valloittamiensa kansojen jumalat, he eivät suvainneet druidismia. Ilmeisesti he näkivät, että druidien suuri poliittinen valta oli ongelma. Niin sanottu poseidonioslainen perinne -- Poseidonios Apamaelaisen mukaan -- korosti kelttien ja druidien barbaarisuutta. Yksi tärkeimpiä kelteistä ja druideista kertova lähde on Caesarin Gallian sota, joka lasketaan poseidonioslaiseen perinteeseen. Sen mukaan druidit muodostivat soturien rinnalle oppineiden luokan, johon saattoi kouluttautua. Kelttien keskuudessa druidit opettivat, johtivat rituaaleja ja toimivat tuomareina. Druidit eivät kirjoittaneet oppejaan peläten niiden leviämistä ja muistinsa heikkenemistä.

Myöhempi aleksandrialainen perinne piti puolestaan druideja jaloina villeinä ja mystisen viisauden vaalijoina. Kirjassaan Naturalis Historia Plinius vanhempi kuvaa druidit maageina ja parantajina sivuuttaen mahdollisen poliittisen vaikutusvallan. Käsitys valkoisiin kaapuihin verhoutuneista druideista leikkaamassa misteliä on peräisin Pliniukselta. Dion Khrysostomos puolestaan samastaa druidit kuninkaita neuvoillaan hallitseviin persialaisiin maageihin, egyptiläisiin pappeihin ja intialaisiin brahmiineihin, mutta ei puhu uskonnollisesta roolista mitään. Myöhemmin kirkkoisä Clemens Aleksandrialainen nostaa druidit itse Pythagoraan opettajiksi.

Keskiajalla keltit kirjoittivat itse itsestään -- tosin kirjoittajina olivat kirkonoppineet. Tekstit ovat joko epiikkaa, eli epähistoriallisia kertomuksia, tai pyhimyselämäkertoja. Sjöblom esittelee muutaman irlantilaisen druideja sisältävän kertomuksen. Eepoksissa soturit hakevat druideilta apua, pyhimystarinoissa papit mittaavat voimiaan druidien pahoja voimia vastaan.

Sitten Sjöblom siirtyy tarkastelemaan druidi-sanan etymologiaa. Plinius katsoi sen johtuvan kreikan tammea tarkoittavasta sanasta drus, jolloin dru+wid olisi tammen tietäjä. Ilmeisesti kuitenkin drus on aluperin tarkoittanut puita yleensä, kuten germaanisten kielten sananjuuri dreu (vrt. ruotsin träd, englannin tree). Kuitenkin dreu tarkoitti alunperin lujaa ja voimakasta (liett. druvas, persian druva). Täten dru+wid olisi voimakas tietäjä. Sjöblom sijoittaa druidit kelttien uskonnollisten asiantuntijoiden jatkumoon, jossa bardit viihdyttivät tarinoillaan, runonpuhujat ennustivat ja opettivat ja druidit tämän lisäksi tunsivat sotataitoa, ennusmerkkejä ja magiaa. Sjöblom käy läpi tekstikatkelmia, joissa viitataan druidien ja uskonnon tai jumalten suhteeseen. Druidit näyttävät hoitaneen heimon suhdetta jumaliin muiden toimiensa ohella asuen ja ylläpitäen jumalten taloa, jossa jumalat asuivat. Druidien shamanismia Sjöblom epäilee, koska shamanismille olennaisesta transsikokemuksista tai -matkoista ei ole tietoa siinä merkityksessä kuin shamaanit niitä tekivät eli siirtyäkseen henkitodellisuuteen. Tietäjiä druidit kuitenkin olivat; sen todistavat säilyneet lakitekstit, jotka samastavat heidät "taitajien" joukkoon. Uhripappeina druidit johtivat eläin- ja ihmisuhrauksia, jotka eivät olleet tavattomia tuona aikana.

Kiinnostus druideihin elpyy renessanssin aikaan, kun galleista ja germaaneista haluttiin tehdä arvostettuja esi-isiä ja kansallisten myyttien takuumiehiä. Oppineet kynäilivät traktaatteja 1500- ja 1600-luvuilla, ja mainittakoon tässä kohtaa, että Stonehengellä ja druideilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, vaikka 1600-luvulla niin esitettiinkin. Kelttien saapuessa Brittein saarille rituaalielämä Stonehengen ympärillä hiipui. 1700-luvulla maallikot perustivat druidiseuroja, jotka pyrkivät vahvistamaan paikallishenkeä ja -ylpeyttä. Ohessa syntyi myös monenlaista keinotekoista ja keksittyä rituaalitraditiota. Druidiseuroja on edelleen, mutta monet niistä tunnustavat, ettei kelttien druidismilla ole enää mitään tekemistä niiden kanssa. Monet uuspakanalliset liikkeet ovat ammentaneet varhaisten druidiseurojen tavoista ja rituaaleista omiin tarpeisiinsa.

Sjöblomin kerronta on selkeää ja akateemisen varovaista -- mitä vaikeasti lähestyttävä aihe edellyttääkin. Kirjan luvuissa kulkee mukana kiitettävä määrä pitkiä, käännettyjä lainauksia alkuteksteistä. Mielenkiintoista.

Kahvakuulalla kuntoon

Tuomo Kilpeläinen, Kahvakuulalla kuntoon. Suomen Urheiluliiton Julkaisut, 2010.

Kahvakuula on metallimöhkäle, jossa on tukeva kahva. Harjoitusvälineenä se on ikivanha, mutta tuotekehitys jätti sen unholaan kaikkialla muualla paitsi Itä-Euroopassa. Viime vuosina kahvakuula on nähnyt uuden tulemisen etunaan harjoittelun monipuolisuus ja helppous; ulkoilmassa ei tarvita kuin kuulat. Liikkeissä on mukana koko keho -- monet liikkeistä muistuttavat painonnostoliikkeitä.

Tuomo Kilpeläinen on vuodesta 2006 toiminut eräänlaisena kahvakuulien maallikkosaarnaajana. Kahvakuulalla kuntoon (adessiivi ei ilmaise tekemisen tapaa!) on lyhyt johdanto historiaan, harjoitteluun ja kilpailuun. Kirjassa on nelisenkymmentä vaiheittain kuvattua esimerkkiliikettä sekä harjoitusohjelmia eritasoisille ja -taustaisille harrastajille. Kirjassa on myös painonnoston ja pesäpallon kilpaurheilijoiden ja erilaisten aktiiviharrastajien kertomuksia harrastuksestaan.

Suruton

Jo Nesbø, Suruton. Norjankielisestä alkuteoksesta Sorgenfri (2002) suomentanut Outi Menna. WSOY, Juva, 2008.

Norjalaisen kirjailijan Jo Nesbøn kehittämä apulaispoliisipäällikkö Harry Hole saa tutkittavakseen pankkiryöstön valvontakameravideoita. Ryöstäjä antaa pankinjohtajalle 25 sekuntia aikaa tyhjentää seteliautomaatin, mutta johtajalta kuluukin 31 sekuntia. Ryöstäjä näyttää valvontakameralle sormillaan luvun kuusi ja ampuu panttivangin. Tästä käynnistyy viisisataasivuinen dekkari, jossa Hole joutuu ikävään valoon itsekin.

Tällä kertaa tarina loksahtelee jo paremmin. Suruton on koukuttavaa luettavaa.

Kuoleman anatomia

Simon Beckett, Kuoleman anatomia. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Chemistry of Death (2006) suomentanut Kimmo Lilja. Karisto, Hämeenlinna, 2011.

Simon Beckett on brittiläinen freelance-toimittaja, ja Kuoleman anatomia on hänen ensimmäinen romaaninsa. Kirjan päähenkilö David Hunter on oikeuslääkäri/antropologi, jonka erikoisalaa on maatuneiden ruumiiden kuolinsyyn ja -ajan arvioiminen. Henkilökohtaisten vastoinkäymisten jälkeen hän muuttaa maaseudulle pieneen Manhamin kylään, missä hän hoitaa yleislääkärin tointa. Sitten yksi kyläläisen ruumis löytyy pahoin runneltuna, ja Hunter ajautuu tutkimaan kuolemaa. Sisäänpäin kääntynyt ja kaupunkilaisvastainen ilmapiiri kärjistyy, kun poliisi ja media miehittävät kylän.

Kirja on perussarjamurhadekkari. Vaikka poliisi vaikuttaa epäpätevältä eikä jännitys juuri kehity sivujen myötä, kirjan ratkaisu on ihan kohtuullinen. 

A Brief History of Life in Victorian Britain

Michael Paterson, A Brief History of Life in Victorian Britain: A Social History of Queen Victoria's Reign. Robinson, London, UK, 2008.

Michael Paterson on englantilainen tietokirjailija, joka on sotahistorian lisäksi kirjoittanut viktoriaanisesta aikakaudesta. A Brief History of Life in Victorian Britain on nimensä mukaisesti läpileikkaus kuningatar Victorian hallitusajasta (1837-1901), joka on jäänyt historiaan Britannian kultakautena.

Kirja alkaa tiivistetystä Victorian elämäkerrasta, avioliitosta, sisäpoliittista käänteistä ja yksityiselämästä. Hän oli ainoa lapsi ja nousi valtaan lapsettoman Vilhelm IV:n kuoltua sydänkohtaukseen vuonna 1837. Puolisokseen hän valitsi - kuningatarta ei voi kosia - saksalaisen Albertin, Saksi-Coburg-Gothan prinssin. Pariskunta sai yhdeksän lasta ja 42 lastenlasta. Silmät kiinni ja ajattele Englantia.

Paterson jatkaa uppoutumalla kansan syviin riveihin. Kuningattaren alamaiset olivat pääosin köyhiä, vaikka valtakunta rikastui, keskiluokka kasvoi ja tapahtui ennennäkemätöntä sosiaalista nousua. Aikalaisetkin pöyristyivät raporteista, jotka kuvasivat kaupunkien köyhäilistön ahdinkoa, ja köyhien oloja pyrittiin parantamaan monin tavoin: raittiusliikkeet, työpajat, orpokodit, Pelastusarmeija, koulutus jne. Kehittyvät kuljetustekniikka, säilykkeet ja kylmätekniikka paransivat kaupunkilaiset ruokavalikoimaa niiden osalta, joilla oli siihen varaa. Aikakauden sisustus muuttui niukasta ja selkeälinjaisesta tyylistä pimeisiin, täyteen ahdettuihin tiloihin.

Suurin aikakauden muutos oli juna. Se korvasi vankkuriliikenteen ja muutti aikalaistensa maantiedettä. Junaratojen, siltojen ja asemien verkoston rakentamista pidettiin Kheopsin pyramidin kaltaisena ihmeenä -- höyrykoneesta huolimatta työ tehtiin valtaosin lihasvoimin, hevosen tai ihmisen. Höyrykoneet asennettiin myös laivoihin, mutta todellinen läpi murto tapahtui vasta, kun valtamerialuksissa siipirattaat korvattiin potkurein. Lontoon väkiluku kasvoi nelinkertaiseksi 1800 ja 1900 välillä. Kadut olivat tukossa. Kaupunkiliikennettä kehitettiin raitiovaunuin, joita alkuun vetivät hevoset, sitten kehitettiin maanalainen juna. Polkupyörä tarjosi työväelle uudenlaisen liikkumisen vapauden. Keskiluokka muutti kauemmaksi keskustasta, kun työmatkaa ei määrännyt kävelyvauhti.

Kirkolla oli tiukka ote laumastaan. Ihmiset kokoontuivat, kuten ennenkin, sunnuntaisin kirkkoon tapaamaan tuttaviaan, joita kuusipäiväisen työviikon lomassa ei ehkä muuten tapaisi. Englannissa kirjoitettiin runsaasti hengellistä musiikkia, ja kehittyneen painotekniikan avulla se levisi laajalle halvalla. Uskonnolliset liikkeet ja lähetystyö keräsi kiinnostuneita.

Kuningatar Victorian hallituskauden aikana naisten ja jossain määrin miestenkin muoti ehti muuttua pariin otteeseen. Ranskasta omaksuttu "klassinen" ja yksinkertainen leikkaus muuttui ja kehittyi järjettömän suuriksi kellohameiksi, jotka haittasivat naisten normaalia elämää. Vuosisadan loppua kohden linjat yksinkertaistuivat. Yläluokan -etenkin naisten- elämää hallitsi tiukka etiketti, joka saneli, milloin ja miten oli sopivaa vierailla tai olla vierailematta. Britanniassa ei ollut yksinkertaisesti riittävästi miehiä, joilla oli "hyvä tausta" ja "riittävät" tulot, ja niinpä syntyi kilpailua. Toki monet yläluokan neidoista jäivät vanhoiksipiioiksi.

Kasvava imperiumi tarvitsi kirjoitustaitoisia toimistotyöntekijöitä. Alkuun ne olivat miehiä, joilla oli hyvä käsiala. Kalpeita, kumaraselkäisiä, selkänojattomalla jakkaralla koko uransa istuvia kirjureita halveksittiin, mutta kirjureilla meni suhteellisen hyvin. Sitten keksittiin kirjoituskone, jonka tuomaa muutosta Paterson pitää suurempana kuin myöhemmin tietokoneiden. Pian huomattiin, että naiset soveltuvat toimistotyöhön usein miehiä paremmin -- olivat tarkempia ja halvempia. Lennätinlaitteet, puhelimet ja uudet työskentelytavat alkoivat edellyttää koulutusta, ja muutamasta hajanaisesta kurssista kasvoi pian opisto.

Liikenneyhteydet ja kehittyvä keskiluokka synnyttivät uudenlaisen vapaa-ajan viettotavan. Kaupungit rakensivat museoita ja gallerioita turistien houkuttelemiseksi. Thomas Cook alkoi paketoida matkoja ensin kotimaahan, sitten suosion kasvaessa Manner-Eurooppaan ja lopulta liki jokaiseen maailman kolkkaan. Monet englantilaiset urheilulajit saivat muotonsa 1800-luvun kuluessa, erityisesti kriketti, rugby ja jalkapallo, jossa joukkueet ammattilaistuivat 1880-luvulta alkaen.

Sitten oli sotavoimat, jotka pitivät imperiumia koossa. Kuningatar Victorian hallitusaikana vain vuonna 1862 maa ei ollut missään sodassa. Sotavoimat jakautui armeijaan ja arvostettuun laivastoon, joskin pysyvää armeijaa karsastettiin ja molemmat olivat kokeneet rajuja leikkauksia Waterloon jälkeen. Joissain aselajeissa, kuten tykistö ja pioneerit, tarvittiin osaamista, mutta ratsu- ja jalkaväkeen saattoi ostaa upseerin aseman. Tappiot Afganistanissa, Sudanissa ja Etelä-Afrikassa piirsivät säröjä sotavoimien kaikkivoipaisuuteen. Ensimmäinen maailmansota viimeistään tuhosi sen.

Paterson kirjoittaa vaivattomasti, ja kuvaus viktoriaanisesta englannista on kiehtova. Paikoin on kuitenkin vaikea sanoa, miten laajoja ilmiöitä hänen esiintuomat havainnot ovat; ne tuntuvat nojaavat anekdootteihin tai yksittäistapauksiin. Tämä on kuitenkin maallikoille suunnattu tietokirja. Valokuvia ja piirroksia on tosin vain kahdeksan sivun verran.

Story Engineering

Larry Brooks, Story Engineering: Mastering the 6 Core Competenses of Successful Writing. Writers' Digest Books, Cincinnati, OH, USA, 2011.

Larry Brooks on yhdysvaltalainen kirjailija ja luovan kirjoittamisen opettaja. Story Engineering on tiivistelmä hänen työpajoistaan. Brooksin mukaan onnistuneissa/menestyneissä tarinoissa on tunnistettava rakenne. Elokuva- ja televisiokäsikirjoittajat tietävät tämän, mutta aloittavat romaanikirjailijat eivät. Kirjoittamiskirjoja kirjoittavat kirjailijat ilmeisesti kiistelevät ennakkoon tehtävän suunnitelman ja suunnittelemattoman, aloitetaan alusta ja katsotaan, mihin päädytään -tyylin eduista ja haitoista. Suunnitelma näyttäytyy vastapuolelle kahleena ja suunnittelemattomuus puolestaan työläänä harhailuna. Brooks julistautuu tämän kiistan voittajaksi: kaikissa menestyneissä ja useimmissa julkaistuissa kirjoissa on tunnistettava, sama rakenne, johon voi päätyä harhailemalla intuition varassa vedoksesta toiseen tai suunnittelemalla.

Brooksin mukaan menestyvällä kirjailijalla -hän viittaa nimenomaan viihdekirjallisuuteen- tulee olla kuusi ydinosaamisaluetta hyvin hallussaan. Nämä ovat tarinakonseptin (concept), henkilöhahmojen (character), teeman (theme), rakenteen (story structure) muotoilu sekä kohtausten kirjoittaminen (scene execution) ja kertojan ääni (writing voice). Hän purkaa eri ydinosaamisalueet auki, tarjoilee esimerkkejä, mutta McKeen lukeneille kirja tarjoaa vähän mitään uutta.

Brooks on taipuvainen itseironiaan, mikä herättää alkuun odotuksia. Kirja on kuitenkin jaaritteleva, analogioita väsymykseen saakka vilisevä ja tarpeettoman julistava.