Rush and Philosophy

Jim Berti, Durrell Bowman (toim.), Rush and Philosophy. Volume 57 in the Series Popular Culture and Philosophy. Open Court Publishing, Chicago, Illinois, 2011.

Rush on kanadalainen vuonna 1968 perustettu rockyhtye, joka on tunnettu progressiivisesta rockista, usein vaihtuvista ja epätavanomaisista tahtilajeistaan ja taitavista soittajistaan. Monimutkaisuus ja erilaiset musiikilliset kokeilut ovat keränneet vuosien mittaan kritiikkiä. Silti yhtyeen edellä kultalevyjen määrässä ovat vain The Beatles ja The Rolling Stones. Kolmihenkinen kokoonpano - Geddy Lee, Alex Lifeson ja Neil Peart - on pysynyt samana vuodesta 1974, ja yhtye julkaisi juuri tänä vuonna viimeisimmän levynsä.  Rush and Philosophy on puolestaan musiikkia ja erityisesti yhtyeen rumpalin ja sanoittajan Neil Peartin lyriikoita ruotiva antologia. Se ilmestyy populaarikulttuuria ja filosofiaa yhdistelevässä kirjasarjassa, jonka aikaisemmat osat ovat käsitelleet eri televisiosarjoja, yhtyeitä, sarjakuvia ja baseball-joukkueita. Antologia käsittää 21 artikkelia, joiden kirjoittajat ovat enimmäkseen filosofian, musiikkitieteen, psykologian, sosiologian, viestinnän ja kasvatustieteen ammattilaisia -- ja ovat tavalla tai toisella harrastaneet Rushin musiikkia vuosien ajan.

Rush and Philosophy on, kuten antologiat tapaavat olla, epätasainen. Sen filosofinen anti on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ohut. Esimerkiksi kirjan ensimmäinen artikkeli on yhdysvaltalaisen filosofian lehtorin sekava muistelma ensimmäisestä Rushin konsertistaan. Pari kirjoittajista harrastaa ajatuskokeita Platonin luolavertauksen tai jopa Wittgensteinin tractatuksen kanssa. Kliinisen psykologian professori Mitch Earleywine pudottelee tekstiinsä lyhyitä katkelmia Rushin sanoituksista tukemaan joitain havaintoja modernista psykologiasta - tai toisin päin. Jotkut kirjoittajista, kuten musiikkitieteilijä Durrell Bowman, tyytyvät tarkastelemaan pääasiassa musiikin ulkoisia ominaisuuksia: tahtilajeja tai teknologiaa.

Toki poikkeuksiakin on. Esimerkiksi John T. Reuland tarkastelee fanien ja kriitikoiden vastakkaisia näkemyksiä Rushin musiikista ja erityisesti sen teknisestä monimutkaisuudesta. Reulandin mukaan Rushin musiikin tekninen tarkkuus, kuten myös jäsenten taiteellinen tinkimättömyys,  ammattimaisuus ja työetiikka, tuntuvat vetoavan miespuolisiin valkoihoisiin keskiluokkaisiin länsimaalaisiin nördeihin. Kriitikoille Rush ei ole ollut tarpeeksi vastakulttuurinen, "autenttinen" tai poliittinen. Melissa Beckin erikurolainen luenta uskonnon asemasta Rushin lyriikassa mielenkiintoinen, samoin Timothy Smolkon analyysi teknologian vaaroista ja Chris McDonaldin analyysi maallisesta humanismista.

Kirjan varsinainen anti kiteytyy loppua kohden. Steven Horwitz tarttuu härkää sarvista ja jäsentää Rushin lyriikan suhdetta Ayn Randin ajatuksiin. Rush on saanut kyseenalaista kiitosta viittauksista tämä venäläis-yhdysvaltalaisen kirjailijan ajatuksiin, joiden mukaan itsekkyyden pitää olla yksilön moraalin ydin. Horwitz pureskelee kappaleet mm. Anthem ja 2112 ja kaivaa esiin niiden libertaariset piirteet. Yksilöllisyys ei sovi keskitetyn hallinnon suunnitelmiin, joten taiteellisen manifestin on oltava itsekäs. Alkutaipaleellaan Rush joutui taistelemaan oman linjansa puolesta, kun levy-yhtiöt painostivat sitä mukautumaan valtavirtaan (Lee ja Lifeson eivät ole libertaareja, Peart on vasemmisto-libertaari). Kappaleessa The Trees vaahterat taistelevat tasa-arvon puolesta saadakseen auringonvaloa tammilta ja ajavat läpi lain, jonka kautta kaikki häviävät, koska luonnostaan erilaisten puiden tasa-arvoa voidaan ylläpitää vain kirveen ja sahan avulla. Libertanismin mukaan omien etujen ajaminen valtion kautta johtaa kaikkien tappioon. Sosiologian ja valtiotieteen professorit Deena Weinstein ja Michael A. Weinstein jatkavat kappaleiden 2112 ja Anthem esittämien dystopioiden ja tasa-arvon ja yksilönvapauden yhteensovittamisen ongelmien analyysia.

Kirjasta ei opi filosofiaa paljoakaan, mutta joidenkin kirjoitusten kautta Rushin lyriikka aukeaa uudella tapaa.

The Third Chimpanzee

Jared Diamond, The Third Chimpanzee: The Evolution and Future of the Human Animal. Harper Perennial, London, UK, 2006.

Jared Diamond on yhdysvaltalainen tutkija, joka on tehnyt kolme uraa. Hän väitteli fysiologiasta vuonna 1961. Tutkimustyön rinnalla hän tarkkaili lintuja ja perehtyi ekologiaan tehden useita kenttätutkimusmatkoja Uuteen-Guineaan. Viisissäkymmenissään hän perehtyi ympäristöhistoriaan, jonka kautta hänellä on maantieteen professuuri UCLA:ssa. Diamond on julkaissut useita tietokirjoja Uuden-Guinean linnustosta, mutta suurelle yleisölle hän tuli tunnetuksi kirjoistaan Tykit, taudit ja teräs, joka käsitteli ihmisyhteisöjen ja -kulttuurien selviytymisen edellytyksiä (esim. miksi Euraasia kehittyi Amerikoita nopeammin), ja Romahdus, joka luotaa korjaamattomien kulttuuristen syöksykierteiden syitä eri puolilla maailmaa. Diamond korosti molemmissa kirjoissa ekologian asemaa yhteisöjen ja kulttuurien kohtalon säätelijänä. Näitä best-sellereitä kuitenkin edelsi The Third Cimpanzee (suomennettu nimellä Kolmas simpanssi), joka käsittelee myöhempien kirjojen teesejä.

The Third Chimpanzee eli kolmas simpanssi sijoittaa ihmisen eläinkuntaan kädellisten nisäkkäiden haaraan. Lähinnä ihmistä lajina on simpanssi, jonka perimä eroaa vain 1,6% ihmisen perimästä. Ero on vähäinen, sillä joidenkin lintulajien sisällä erot ovat suurempia. Näin ollen ihmistä pitäisi ajatella kolmantena simpanssilajina simpanssin ja bonobon ohella. Kuten Steven Pinker kirjassaan How Mind Works, Diamondkin esittelee ihmisen lajityypillisiä ominaisuuksia ja evoluution tuloksia. Esimerkiksi miehet ovat naisia kookkaampia, koska jossain vaiheessa kehitystä urokset ovat joutuneet taistelemaan naaraista, ja lisääntymään ovat päässeet vain voittajat. Naiset ovat parittelukumppaniensa suhteen valikoivampia, koska joutuvat investoimaan enemmän jälkikasvuun. Kädellisten nisäkkäiden kivesten kokoja ja ihmisten parinvalintakriteerejä ruoditaan muutaman mielenkiintoisen luvun verran. Väkivaltaisuus, "kansanmurhat" ja ksenofobia eivät ole ihmisen erikoisoikeuksia, vaan niillä on esikuvia muissa lajeissa, mutta ihminen on pystynyt viemään ne uusiin mittasuhteisiin modernilla ajalla.

Jos lisääntymistä säätelisivät edelleen pelkästään miesten kaksintaistelut, ihminen olisi luultavasti primitiivinen ihmisapina yksinkertaisine kivityökaluineen. Noin 50 000 eaa tapahtui "suuri harppaus", kun moderni ihminen alkoi pukeutua, haudata kuolleita, maalailla luolien seiniä ja perustaa metsästysseuroja. Syntyi kulttuuri. Sen piirissä menestyminen saattoi perustua monenlaiseen osaamiseen ja taitoon. Diamond pitää kielen kehittymistä edellytyksenä tälle harppaukselle: kielen avulla tietoa voitiin siirtää ja yhteistyötä organisoida tehokkaammin. Hän esittelee indo-eurooppalaisten kielten samankaltaisuuksia ja mekanismeja, joita tunnistamalla kielitieteilijät voivat ryhmitellä ja ajoittaa kieliä. Ihmisten alkukielestä on joitain kalpeita aavistuksia, mutta ilman aikakonetta ne jäänevät vain aavistuksiksi.

Moderni ihminen oli kekseliäs työkalujen käyttäjä ja tehokas kommunikoija. Laji levittäytyi kaikkiin osiin maapalloa, missä elämä on suinkin mahdollista. Tähän esiteolliseen metsästäjä-keräilijä -aikaan ladataan usein katteetonta hohtoa: monet suuret nisäkkäät kuolivat sukupuuttoon kaikkialla, minne ihminen ehti. Diamond romuttaa vanhan unelman euraasialaisen ihmisen ylivertaisuudesta. Amerikan kansoilla ei ollut samaan tapaan sopivia nisäkkäitä kuormajuhdiksi tai helposti kesytettäviä viljelykasveja, eikä pohjois-etelä -suunta yli kasvillisuusvyöhykkeiden mahdollista lajien siirtymistä yhtä helposti kuin itä-länsi -suunta. Niinpä ekologia sanelee paljolti kulttuurien mahdollisuudet. Kulttuuri vaikuttaa myös ympäristöönsä säädellen siten omia menestymisen mahdollisuuksiaan. Tämä ei tarkoita pelkästään lajien sukupuuttoon metsästämistä tai metsien hakkuita, vaan myös uusi teknologia tai saapuminen uudelle, aiemmin vieraalle alueelle on ihmisen historiassa usein johtanut tahattomiinkin ylilyönteihin, jotka ovat pysyvästi kolhivat ekosysteemiä. Monet lintulajit kuolivat sukupuuttoon Tyynenvaltameren saarilla, kun ihmisen mukana saarille saapui rottia, joille ei ollut luontaisia vihollisia.

Maanviljelys mahdollisti korkeamman asukastiheyden kuin metsästys ja keräily, mutta se yksipuolisti ravintoa, pysyvän asutuksen myötä altisti taudeille ja vahvisti ihmisten välistä eriarvoisuutta, kun jotkut erikoistuivat päätösten tekemiseen (aateliset) ja toiset väkivaltaan (sotilaat). Väestön kasvu on johtanut kasvavaan ympäristön kuormitukseen -- joku on joskus sanonut, että sivilisaatio on viime kädessä energian kuluttamisen muoto. Ennen fossiilisten polttoaineiden käyttöä, energianlähde oli (ja monin paikoin edelleen on) biomassa, usein puu, jota käytetään myös rakennusaineena. Metsien hakkuut muuttavat paikallista vedenkiertoa, kiihdyttävät eroosiota ja irtisanovat ylläpitosopimuksen niiden varassa eläviltä lajeilta. Lyhyt johdanto käynnissä olevaan lajikatoon ja sen vaikutuksiin on synkkä. Ihmislajin edellytykset jatkaa elämää tällä planeetalla eivät ole mitenkään itsestään selvät. Huolimatta vastuksen ylivoimaisuudesta Diamond jaksaa olla varovaisen optimistinen.

Diamond kirjoittaa sujuvasti ja monipuolisesti. The Third Chimpanzee antaa maallikolle hieman uudenlaisen luennan ihmisen asemasta ja historiasta eläinkunnan osana. Monet argumentit on kuitenkin muotoiltu taidokkaammin myöhemmissä kirjoissa.

Treasure Islands

Nicholas Shaxson, Treasure Islands: Tax Havens and the Men Who Stole the World. Bodley Head, London, UK, 2011.

Nicholas Shaxson on brittiläinen tietokirjailija tutkija ja toimittaja, joka on aikaisemmin kirjoittanut mm. Afrikan öljytuotannon politiikasta ja ongelmista. Treasure Islands käsittelee puolestaan veroparatiiseja, niiden toimintaa, historiaa ja politiikkaa. Vuonna 1997 Shaxson sai yllättäen Gabonin vierailun ajaksi esiliinan, joka vaivattomasti järjesti kaikki viranomaisten ja johtajien tapaamiset. Myöhemmin kävi ilmi, että juuri vierailun aikaan ranskalaisen öljy-yhtiön virittämä korruptiorinki oli vaarassa paljastua, ja ulkomaisen toimittajan vierailu tehtiin näin vaarattomaksi. Shaxson oli jo aiemmin huomannut rahan virtaavan Afrikasta pois, mutta nyt vauhti tuntui kiihtyvän. Offshore-pankkien ansiosta oli mahdoton selvittää rahavirtojen yhteyksiä. Siitä se ajatus kirjan kirjoittamiseen sitten lähti.

Veroparatiisille (tax haven) ei ole yleistä yksikäsitteistä määritelmää, mutta siihen tavataan liittää veronkier... verosuunnittelu, läpitunkematon pankkisalaisuus, olematon valvonta ja mahdollisuus liiketoimintaan lakien ja viranomaisten ulottumattomissa. Shaxson määrittelee veroparatiisin väljästi paikaksi/alueeksi "joka pyrkii houkuttelemaan puoleensa liiketoimintaa tarjoamalla poliittisesti turvalliset keinot, joiden avulla ihmiset tai organisaatiot voivat välttää muiden alueiden lakeja, säädöksiä ja valvontaa" (s. 8).  Veroparatiisin koko tarkoitus on mahdollistaa jonkin yhteiskunnan eduista (tiet, infrastruktuuri, koulutettu työvoima, yhteiskuntarauha) nauttiminen ja samalla välttää osallistumasta niiden kustannuksiin siirtämällä rahat pelilaudan ulkopuolelle. Ongelma ei ole aivan pieni. Shaxsonin mukaan yli puolet maailman kaupankäynnistä liikkuu ainakin paperilla veroparatiisin kautta, samoin puolet maailman pankkien varallisuudesta ja kolmannes monikansallisten yhtiöiden sijoituksista. Pienten saarilla sijaitsevien veroparaatiisien taseissa on 18 biljoonaa dollaria eli noin kolmannes maailman bruttokansantuotteesta. Valtaosalla yhdysvaltalaisista ja eurooppalaisista suuryrityksistä on veroparatiiseissa tytäryhtiöitä, joiden kautta yritysten voittoja voi liikutella mukavampiin maisemiin.

Veroparatiisien taustat ulottuvat kauas. Omaisuutta on hallittu trustien kautta keskiajalta asti, mutta verottajan väistelyyn keinot levisivät Vesteyn veljesten kikkailun jälkeen 1920-luvulla, kun veijarit perustivat trusteja ja asettivat itsensä edunsaajiksi. Esim. Jerseyn saarelle perustetun trustin edunsaaja pysyy pankkisalaisuuden verhon takana. Sveitsi on pysynyt pitkään sivussa aseellisista konflikteista ja suurvaltapolitiikasta, joten mullistusten sattuessa rikkaat ovat parkkeeranneet rahansa sinne. Toisen maailmansodan jälkeen Brittein imperiumi luhistui, mutta jotkin pienet saaret, kuten esimerkiksi Bahamasaaret tai Caymansaaret, päättivät pysyä brittihallinnon alaisuudessa. Nämä saaret keksivät laajentaa rahoitusalan palveluiden tarjontaa suuryrityksille, ja vähin erin näiden palveluiden suosio kasvoi. Saaret muokkasivat lainsäädäntöään myötäilemään offshore-pankki- ja yritystoimintaa. Niinpä monin paikoin pankkisalaisuuden rikkominen on rikos -- Caymansaarilla on rikos edes kysyä pankkitietoja. Britannian päättäjät olisivat voineet viheltää pilliin ja keskeyttää saarten kyseenalaisen kehityksen, mutta pilli pysyi taskussa ja yksityiset rahamiehet saivat temmeltää rauhassa. USA yritti jarruttaa pääomapakoa, mutta Britannian laahasi jalkojaan ja raha yksinkertaisesti pakeni.

Reaganin aikaan deregulointi eli valvonnan keventäminen tuli muotiin. Niinpä USA hyväksyi veroparatiisit yrittäessään houkutella ulkomaista "kuumaa rahaa" talletuksina yhdysvaltalaisiin pankkeihin tai sijoituksina osakkeisiin ja joukkovelkakirjoihin. Rahan alkuperä on toissijaista, ja likainen raha oli yhtä hyvää kuin puhdas, jos alkuperään liittyvä rikos oli tehty USA:n ulkopuolella. Maan sisällä myös osavaltiot alkoivat kilpailla verolainsäädäntöään muokkaamalla. Puolet yhdysvaltalaisista pörssiyrityksistä ja kaksi kolmesta Fortune-500 -yrityksestä ilmoittaa Delawaren kotipaikakseen - luultavasti sen korporaatiomyönteisen lainsäädännön vuoksi (osakkeenomistajien oikeudet ovat heikot ja yritysten johtajien vahvat). Oli syy mikä tahansa, osoitteessa 1209 North Orange Street, Wilmington, pitää majaa yli 200 000 yritystä, mukaan lukien Ford, General Motors, Coca-Cola, Google Inc, Intel Corp. jne. Samoin useimpien sivilisaatioiden halveksima ja säätelemä koronkiskonta sai siunauksen Delawaressa vuonna 1980. Seurauksena pankit siirsivät kotipaikkansa sinne. Ranskan edustalla sijaitseva Jersey on menestynyt samaan tapaan lainsäädäntöään muokkaamalla. City of London pitää kiinni keskiaikaisista erikoisoikeuksistaan ja on muodostanut miltei erillisen valtion -- ja Shaxsonin mukaan veroparatiisin -- Lontoon sydämeen.

Tilintarkastusyhtiöt (Ernst & Young, KPMG, PWC, Deloitte & Touche) halusivat suojautua mahdollisia oikeudenkäyntejä vastaan muuttumalla rajavastuuyhtiöiksi. Koska se ei ollut mahdollista Britanniassa, yritykset suostuttelivat Jerseyn säätämään suotuisat lait ja uhkasivat sen jälkeen siirtää kotipaikkansa, jos Britannian lainsäädäntö ei muutu suotuisammaksi. Lainsäädäntö muuttui. Jos tilintarkastajaa ei saa edesvastuuseen, tarkastajalla ei ole suurta insentiiviä olla tarkka. Äskettäin yhdysvaltalainen teknologia yhtiö Hewlett-Packard osti brittiläisen Autonomyn, mutta kaupanteon jälkeen Autonomyn taseesta paljastui aukkoja, joista tilit tarkastanut Deloitte ei sanojensa mukaan tiennyt mitään. Ehkä kyseessä on pelkästään kulttuuriero: britit ovat keventäneet taloudellista valvontaa kautta linjan.

International Accounting Standards Board on kansainvälisiä kirjanpitovaatimuksia sorvaava delawarelainen yritys, jota rahoittavat suurimmat tilintarkastustoimistot. Sen standardeja noudatetaan noin sadassa maassa. Standardien mukaisesti monikansallisten yritysten tilinpäätöksissä ei tarvitse ilmoittaa, missä maassa tulot ovat syntyneet.

OECD, BIS ja IMF ovat tehneet joitain yrityksiä muotoilla lausuntoa veroparatiisien haitoista, mutta jo ongelmapesäkkeiden nimeämisessä on jäänyt mainitsematta yhdysvaltalaiset ja brittiläiset veroparatiisit. Korruptiomittauksissa länsimaat pärjäävät melko hyvin, mutta Nigerian valtiovarainministeri ei ole onnistunut perimään takaisin vuonna 1998 kuolleen Nigerian presidentin Sani Abachan kavaltamia rahoja -- jäljet katoavat Britanniaan. 1970- ja 1980-luvuilla kehittyvien maiden eliitit ottivat velkaa länsimaista, siirsivät rahat veroparatiiseihin ja ojensivat laskun keskuspankilleen -- kylmäpäisimmät sijoittivat kavaltamansa rahat takaisin oman maansa joukkovelkakirjoihin pankkisalaisuuden turvin. Afrikkalaiset valtiovarainministerit haaveilevat, että he saisivat nostettua veropohjansa jonnekin 20% bruttokansantuotteesta eivätkä olisi siten enää ulkomaisten avustusten varassa. Kuitenkin maahan asettuvat monikansalliset yhtiöt neuvottelevat itselleen verosuojan veroparatiiseja neuvotteluvipunaan käyttäen.

Veroparatiisien käytöstä ei ole seurannut yhteiskunnallista levottomuutta, koska monet eivät tiedä siitä. Mehiläinen-konserni maksoi toissa tilikaudelta liikevoitosta noin prosentin veroa. Ilmeisesti ikävän julkisuuden vuoksi konserni ilmoitti luopuvansa verokikkailusta ja maksoikin viime tilikaudelta liikevoitostaan veroa noin kaksi ja puoli prosenttia. Bergendahlin selitystä on surullista lukea, kun mies ei ymmärrä laillisuuden ja eettisyyden eroa. Enivei, vielä suurempi syy passiivisuuteen on velka: halpaa rahaa on ollut tarjolla, joten harvan on tarvinnut säästää uuteen asuntoon, ulkomaan matkaan tai bemariin.

Treasure Islands on erinomainen lukukokemus. Shaxson kertoo paitsi veroparatiisien historiaa myös niiden politiikkaa, päätöksentekoa ja paikallisia vaikutuksia. Kirja ei kuitenkaan tee lukijaansa onnelliseksi vaan vihaiseksi. Poliitikkojen ponnekkaista puheista huolimatta veroparatiisit ovat vääntäneet mattoon raskassarjalaisia vuosikymmenten aikana kärsimättä yhtään mainittavaa takaiskua, joten on luultavaa, ettei tilanne oleellisesti parane. Niinpä verotus siirtyy yhä enemmän palkansaajien harteille. 

How the Mind Works

Steven Pinker, How the Mind Works. Penguin Books, London, UK, 1997.

Steven Pinker on kanadalaissyntyinen psykologian professori, joka työskentelee tätä nykyä Harvardin yliopistossa. Pinker on kirjoittanut kymmenkunta kieltä, evoluutiota ja psykologiaa käsittelevää tietokirjaa, joista How the Mind Works on ehkä tunnetuin. Se on yritys selittää tai motivoida mielen toiminta joukkona laskennallisia elimiä, jotka ovat tulosta evoluutiosta. Mieli on siis jonkinlainen luonnon valinnan muovaama tietokone -- ei nykyisten digitaalisten tietokoneiden kaltainen sähkömekaaninen kone vaan  orgaaninen Turingin kone, so. jonkinlainen sääntöjä noudattava symbolien käsittelijä. Pinker lisäksi esittää, että nämä säännöt ovat evoluution tulosta.

Kirjan alkupuoli käsittelee kognitiota eli mielen toimintaa informaation prosessointina. Tämä mielen laskennallinen teoria (computational theory of mind) ei ole uusi ajatus, mutta se on kerännyt voimaa psykologisen tutkimusaineiston kasvaessa. Ihmisille on selvää, että Pinkerin astuessa luentosaliin hänen päänsä tulee mukana, eivätkä luentosalin seinien väri vaihdu. Kun Pinker on luentosalissa, ihmisille on selvää, että hän on tullut sinne jostain aukosta tai on syntynyt sinne. Älykäs järjestelmä, kuten ihmismieli, ei voi sisältää äärettömästi faktalauseita, vaan sen on voitava päätellä perusfaktoista uusia faktoja päättelysäännöin eli algoritmein. Lisäksi tämän päättelyn on oltava erinomaisen tehokasta, kuten jokainen ns. kehysongelman äärellä käynyt tietää. Ihmismieli tekee oletuksia maailmasta ja selviää nykytietokoneille vaikeista ongelmista nopeasti.

Myös tunteet ja uskomukset ovat mielen käsittelemää informaatiota, joka koostuu symboleista. Nämä symbolit ovat fyysisten osien (synapsien) tiloja, ja ne viittaavat asioihin maailmassa. Ne laukeavat toimintaan niitä vastaavien ärsykkeiden yhteydessä. Näin Pinkerin mukaan mielen laskennallinen teoria ratkaisee dualismin ongelman: miten henki voi vaikuttaa aineeseen.

Pinker käsittelee esimerkiksi näköaistia useiden sivujen verran. Kappaleista heijastuvien valonsäteiden osuminen silmiin ja niiden välittämän kahden erillisen kuvan yhdistyminen mielen sisäiseksi esitykseksi on kiehtova tarina. Tiedonprosessointi jakautuu useille "moduleille", joista jokainen on erikoistunut jonkin tietyn ongelman ratkaisuun. Nämä modulit ovat tulosta luonnon valinnasta: tehokkaammat toimivat aistit ja niiden tuottaman informaation käsittely on taannut kantajalleen paremmat edellytykset hankkia ruokaa, torjua tai välttää vaaroja ja lisääntyä. Modulit ovat erikoistuneet samaan tapaan kuin ihmiskehon muutkin elimet: haima, maksa, sydän jne. Teorian mukaan mieli rakentaa ulkoisista ärsykkeistä mielen sisäisen mallin, jota koskeva päättely ei Pinkerin mukaan käytä luonnollista kieltä vaan mielen sisäistä ajattelun kieltä.

Mielen laskennallinen teoria on tietenkin edelleen kiistanalainen. Pinker torjuu mm. Penrosen Gödelin epätäydellisyystuloksiin nojautuvan kritiikin ja Searlen kiinalaisen huoneen. Teorialle löytyy tukea lukuisista psykologisista kokeista (miten ihminen tunnistaa eri asentoihin pyöräytetyn kappaleen, optiset harhat, vauvojen kappaleiden ja avaruuden hahmotuskyvyn kehitys, erilaisten aivovaurioiden vaikutus ajatteluun ja havaintoon (ks. esim. Oliver Sacks, Mies joka luuli vaimoaan hatuksi) jne). Lisäksi teoria pystyy selittämään monia psykologisia ilmiöitä, joiden kanssa kilpailevat teoriat hapuilevat.

Kirjan loppupuoli tarkastelee mielen toiminnan evolutionaarista taustaa. Evoluutiopsykologian mukaan ihmismieli on tulosta joukosta psykologisia adaptaatioita elinympäristössä toistuvasti esiintyviin ongelmiin. Ihminen kehittyi ajattelevaksi eläimeksi selviytyäkseen ympäristössään, ja elinympäristö on ihmisille ollut vuosituhansien ajan ruohotasanko. Miksi sukupuolet suhtautuvat seksiin eri tavoin? Miksi veri on vettä sakeampaa? Miksi soditaan? Miksi meillä on tunteita? Miksi ihmiset tekevät taidetta tai kuuntelevat musiikkia? Pinker johtaa vastaukset geneettisista adaptaatioista, ja kaivaa lukuisia esimerkkejä yhtä lailla länsimaisista kansoista kuin antropologien tallentamista metsästäjä-keräilijä -heimoista.

Pinker tunnustaa, ettemme ehkä koskaan tule ymmärtämään täydellisesti mielen toimintaa, eivätkä kirjassa esitetyt teoriat ole muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hänen. Hän käyttää kirjan alusta useita sivuja kirjoittaen auki väittämiensä universaali- ja eksistentiaalikvanttoreita mahdollisten virhepäätelmien ehkäisemiseksi.

Pinker kirjoittaa hyvin; kertojan ääni on sujuva ja hauska.

The Emperor of All Maladies

Siddhartha Mukherjee, The Emperor of All Maladies: A Biography of Cancer. Fourth Estate, London, UK, 2011.

Siddhartha Mukherjee on yhdysvaltalainen lääketieteen apulaisprofessori, joka on erikoistunut syöpäsairauksiin. Työskennellessään bostonilaisessa syöpäsairaalassa osana erikoistumistaan Mukherjee alkoi kirjoittaa kirjaa vastauksena toistuviin potilaiden ja näiden omaisten esittämiin kysymyksiin syövän alkuperästä, syövän vastaisesta taistelusta, sen vaiheista ja mahdollisuuksista. The Emperor of All Maladies on kuusisataasivuinen syövän elämäkerta, joka valottaa syövän historiaa lääketieteen näkökulmasta alkaen muinaisesta Egyptistä päätyen tähän päivään.

Vanhin tunnettu kirjallinen viittaus syöpään on egyptiläinen tuhansia vuosia vanha piirtokirjoituskatkelma, joka kuvailee rintasyöpäkasvainta ja sen hoitoa: hoitoa ei ole. Hippokrates kuvaa lukuisia erilaisia syöpäkasvaimia, jotka hän nimeää ravuiksi (kreikk. carcinos, lat. cancer) kasvaimien poikkileikkauspinnan sisältämien ravun jalkojen kaltaisten haarojen vuoksi. Galenoksen humoraalioppi piti lääketiedettä otteessaan aina modernin lääketieteen alkuun asti, eikä se tarjonnut syöpää vastaan kuin yrttejä, elohopeaa ja suoneniskentää.

Vähitellen humoraalioppi joutui kuitenkin ristiriitaan havaintojen kanssa. Yhtäältä nuuskaajien ja toisaalta nokipoikien keskuudessa havaittu erikoisten syöpäsairausten yleisyys johti epäilemään ulkoisia syitä. Kuolleille tehtiin ruumiinavauksia, anatomiasta kirjoitettiin oppikirjoja, ja lääketieteen alati kehittyvä tuntemus ihmiskehon toiminnasta alkoi yhä tarkemmin selittää sairauksien ja niiden syiden välistä suhdetta. Mutta syövän alkuperä pysyi mysteerinä.

Kirurgia kehittyi (kiitos mm. puudutuksen), ja syöpää alettiin hoitaa leikkauksin. Välillä leikkaus toimi, välillä ei, ja kirurgien johtopäätös oli leikata lisää. Niinpä rintasyöpäpotilailta leikattiin luita ja lihaksia, mikä ei kuitenkaan johtanut selkeästi parantuneeseen selviytymisprosenttiin. Kirurgien johtopäätös oli leikata lisää. Myös röntgensäteiden huomattiin tehoavan syöpäkasvaimiin. Niinpä sädehoitoa annettiin säästelemättä, ja joissain tapauksissa potilas parani, toisissa sädehoito aiheutti uuden, entistä pahemman syövän. Molemmat menetelmät löysivät myöhemmin nöyryyttä, mutta alkuun tehtiin yrityksiä ja erehdyksiä.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen huomattiin, että sinappikaasuna tunnettu kemiallinen ase sisälsi solunsalpaaja-aineita (sytostaatteja), jotka tuhosivat valkosoluja. Toisen maailmansodan aikaan näitä kokeiltiin pitkälle edenneen leukemian hoitoon, ja tulokset olivat hyviä. Sodan jälkeen joukko lääkäreitä ja aktiiveja teki syövästä poliittisen kysymyksen, jonka tutkimukseen ja hoitoon haluttiin valtion tukea. Pari vuosikymmentä myöhemmin käynnistetty julkinen rahoitus ei kuitenkaan tuonut toivottuja tuloksia: hoidot eivät olleet parantaneet merkittävästi selviytymistä. Syöpä pysyi mysteerinä.

Niin ikään sodan jälkeen pian sodan jälkeen brittiläiset epidemiologit huomasivat keuhkosyövän ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen muotiin nousseen tupakoinnin välisen yhteyden, jonka vahvistivat monet sen jälkeen tehdyt tutkimukset. Meni kuitenkin toistakymmentä vuotta ennen kuin tupakkayhtiöt tunnustivat tuotteidensa haitallisuuden ja tupakan mainontaa alettiin rajoittaa. Niinpä ehkäisystä tuli merkittävä ase syövän vastaisessa taistelussa.

Vasta geenitutkimus on luonut valoa syövän alkuperään. Syöpä on geenisairaus, ja syövän alkuperä on ihmisessä itsessään. Sairastuminen edellyttää hieman tapauksesta riippuen muutaman sopivan geenimutaation tapahtumista yhdessä solussa. Jotkin aineet, karsinogeenit, altistavat mutaatioille, samoin tietyt tulehdukset, ympäristömyrkyt, säteily, lihavuus ja joissain harvoissa tapauksissa perintötekijät. Leikkausmenetelmät, lääkkeet ja sädehoito kehittyvät jatkuvasti, ja potilaiden selviytymisprosentti on noussut hurjasti. Syöpätutkimukseen on satsattu hurjasti rahaa, mutta uusia tutkimussuuntia ovat vaivanneet alkuun suunnaton euforia ja sitten epätoivo, kun uusi suunta ei olekaan tarjonnut lopullista vastausta. Yhtä selkeää hopealuotia ei ole ehkä odotettavissa.

Mukherjeen kieli on kaikkea muuta kuin lakonista ja toteavaa: virkkeissä kulkee sanakirjan verran ilmauksia ja termejä. Kerronta etenee ikään kuin ravun jalkoja esitellen: Mukherjee kattaa yhden tekniikan ja sen historian ja sitten palaa taaksepäin esitelläkseen seuraavan. Näistä huolimatta tai näiden ansioista syövän elämäkerta on kiehtova tarina. Sen rinnalla kulkee kirjoittajan omia kokemuksia, potilaskertomuksia ja onkologian arkea. Mukherjee muiden syöpälääkäreiden tapaan haaveilee hoidosta, joka ei olisi myrkyllinen tai vaarallinen.

The Emperor of All Maladies on voittanut mm. Pulitzer-palkinnon. Kirja on loistava: kerronta kulkee vaikeidenkin yksityiskohtien äärellä sujuvasti, ja esimerkit maustavat syöpätutkimuksen kehityksen käänteet mielenkiintoiseksi tarinaksi.

Practical Programming for Strength Training

Mark Rippetoe, Lon Kilgore, Practical Programming for Strength Training, 2nd edition. The Aasgaard Co, Wichita Falls, Texas, USA, 2010.

Mark Rippetoen ja Loe Kilgoren Starting Strength esitteli levytankoa käyttäviä voimaharjoitteluliikkeitä. Samojen kirjoittajien Practical Programming for Strength Training käsittelee voimaharjoitteluohjelmia. Teos on suunnattu harrastajille ja erityisesti valmentajille, joiden tarvitsee suunnitella urheilijoiden harjoituksia.

Aluksi kirja pohtii voimaharjoittelun tilaa Yhdysvalloissa. Vaikka liikuntaa tutkitaan runsaasti, voimaharjoittelun akateeminen tutkimus on vähäistä, jossain ikä- ja sukupuoliryhmässä saatuja tuloksia yleistetään villisti, eivätkä tutkijat ole yleensä itse voimanoston tai painonnoston asiantuntijoita. Kokeneilta asiantuntijoilta puuttuu tutkijakoulutus ja -kokemus. Niinpä voimaharjoittelussa rehottavat myytit ja puolitotuudet, joita tämä teos lähtee kitkemään. Systemaattisempaa tutkimusta tehtiin aikoinaan Neuvostoliitossa, mutta tuolloin valmentajat saivat käsiinsä aivan eri osan ikäluokasta kuin nykyään (ja tulosten yleistäminen on siten kyseenalaista).

Voimaharjoittelu edellyttää tavoitteiden asettamista ja harjoitusohjelmaa. Kirjoittajien mukaan kaikki urheilijat tarvitsevat voimaharjoittelua. Toki se pitää sovittaa lajia varten, mutta lihasvoima on etu kaikissa lajeissa. Erilaiset toistomäärät tuottavat erilaisia tuloksia. Kaikkien pitäisi kuitenkin tehdä jalkakyykkyä.

Harjoitusten on tarkoitus tuottaa stressiä, joka saa elimistön epätasapainoon ja johon elimistö pyrkii sopeutumaan viime kädessä kasvattamalla stressin sietokykyä -- lihakset kasvavat, kunto paranee. Kehon vahvistuessa elimistön "järkyttäminen" edellyttää suurempaa vastusta, suurempaa määrää toistoja tai useampia harjoituskertoja. Ilman stressiä elimistö ei joudu sopeutumaan, eikä se siten kehity.  Mitä lähemmäksi ihminen pyrkii perintötekijöidensä sanelemaa henkilökohtaista huippuaan, sitä monimutkaisemmaksi harjoittelu muodostuu. Rippetoe ja Kilgore esittelevät lihasharjoitteluun liittyvän fysiologian yleisellä tasolla: miten solut reagoivat stressiin, mitkä (kehon omat) hormonit vaikuttavat mitenkin jne. Lihasharjoittelu palautuu elimistössä siis kemiallisiksi prosesseiksi.

Sitten kirja maalailee harjoitteluohjelman yleiset piirteet ja palautumisen merkityksen. Aloittelijan (novice), harrastajan (intermediate) ja edistyneen harjoittelijan (advanced) harjoitusohjelmat eroavat toisistaan merkittävästi. Aloittelijalle riittää säännöllinen kolme kertaa viikossa tehtävä ohjelma, jossa kuorma kasvaa lineaarisesti. Koska lähtötaso on alhainen, suoraviivaisen harjoittelun tuottamaan stressiin sopeutuminen johtaa merkittävään lihasvoiman kasvuun. Jossain vaiheessa kuitenkin lihasvoiman kasvu pysähtyy, ja ohjelmaa pitää miettiä uusiksi. Harrastajan tulee rakentaa viikon tai kahden viikon jaksolle eri intensiteetein tehtäviä harjoituksia: kovista harjoituksista palautuminen vie kasvaneen kuorman vuoksi pidempään, ja toisaalta ne ovat ehdottoman tärkeitä stressin tuottamiseksi ja sopeutumisen käynnistämiseksi. Niinpä joidenkin harjoitusten tulee olla keveämpiä. Edistyneen harjoittelijan stressiä tuottavat harjoitukset ovat raskaita, ja niistä palautuminen vie viikkoja, joten harjoittelujaksojen intensiteettiä ohjelmoidaan sen mukaan.

Practical Programming for Strength Training tarjoaa paljon asiaa parissa sadassa sivussa. Kirjan avulla maallikkokin ymmärtää harjoitteluun liittyvän logiikan. Rippetoe ja Kilgore laativat esimerkkiohjelmia aloittelijalle, harrastajalle ja edistyneelle harjoittelijalle kuormineen, toistomäärineen ja harjoituskertoineen. 

Jumalan vihan ruoska: Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697

Mirkka Lappalainen, Jumalan vihan ruoska: Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697. Siltala, Latvia, 2012.

Mirkka Lappalainen on Suomen ja Pohjoismaiden historiaan erikoistunut tutkija. Hän on kirjoittanut nyt neljä 1600-luvun tapahtumia käsittelevää teosta, joista Jumalan vihan ruoska on viimeisin. Aliotsikon mukaisesti kirja tarkastelee suurta nälänhätää Ruotsin valtakunnassa Kaarle XI:n hallituskauden lopulla.

Ruotsia ja erityisesti sen pohjoisia ja itäisiä osia kohtasi kaksi katovuotta peräkkäin osana pientä jääkautta. Ensin talvi venyi pitkälle kesään kaventaen muutenkin lyhyttä kasvukautta, sitten varhainen syyshalla tuhosi juuri kypsyvän viljan.  Seuraava talvi oli lämmin ja kevättyöt aloitettiin monin paikoin etuajassa, kunnes takatalvi peitti pellot lumeen. Sen jälkeen satoi erittäin runsaasti ja pellot pysyivät veden peitossa. Lopulta tuli halla. Siemenviljaa oli vähän, eivätkä avustusviljaa kantaneet laivat pääseet Suomeen jäiden vuoksi riittävän ajoissa kylvöjä varten. Viljan hakeminen muualta oli vaikeaa: Saksan satamiin osaavia perämiehiä ei enää ollut, myöhään syksyllä purjehtiminen oli vaarallista ja Ruotsin vilja-aitoilla, Virolla ja Liivinmaalla, oli sama heikko tilanne.

Suomessa nälänhätä tappoi noin kolmanneksen tuolloisesta väestöstä. Syitä on monia: huonot sääolot, alkeellinen viljelytekniikka, merkantilistinen jäykkä hallintorakenne, heikko tiedonkulku, köyhyys, hätäruoka (pettu, olki, suovehka) ja taudit. 

Jumalan vihan ruoska tarjoaa taustan ilmastomuutokseen, viljelytekniikoihin ja 1600-luvun lopun poliittiseen tilanteeseen Kaarle XI läpiajaman reduktion jälkeen, kun suuraatelin maita oli siirretty takaisin kruunulle. Lappalainen kuvaa talonpoikien arkea, sen taistelua nälkää vastaan ja katovuosien vaikutuksia. Hän kuvaa poliittisen eliitin yrityksiä helpottaa alamaistensa tai alustalaistensa hätää. Samalla kuningas käy taistelua henkilökohtaista ruttoaan vastaan ja kuolee vuonna 1697.

Lappalainen on saanut kiitosta ja palkintoja - syystäkin. Hän valmistelee kiinnostavaa aihetta monelta kantilta ennen kuin tapahtumat lähtevät käyntiin. Laajemmat linjat täyttyvät yksityiskohdista mm. aikalaiskirjeistä, oikeuden pöytäkirjoista ja tilastoista. Kerronta kulkee mainiosti.