lauantai 27. syyskuuta 2008

Drawing Words & Writing Pictures

Jessica Abel ja Matt Madden, Drawing Words & Writing Pictures. First Second, New York, USA, 2008.

Jessica Abel ja Matt Madden ovat yhdysvaltalaisia sarjakuvantekijöitä, jotka ovat opettaneet sarjakuvan tekemistä vuosikaudet. Abel on palkittu sarjakuvanovelleistaan, ja Madden tunnetaan hieman kokeilevampana sarjakuvataiteilijana. Drawing Words & Writing Pictures on pariskunnan synteesi sarjakuvan tekemisestä. Viidessätoista luvussa käydään läpi, mistä sarjakuva koostuu ja miten sarjakuvaa tehdään. Teos on suunniteltu oppikirjaksi, ja kuhunkin lukuun liittyy tehtäviä ja viitteitä muuhun kirjallisuuteen.

Aluksi luonnollisesti haetaan sarjakuvalle määritelmää. Ongelmaksi koetaan, että amerikkalainen perinne on jäänyt kiinni sanaan comics, joka viittaa hauskuuteen. Sitten tarkastellaan kuvan ja tekstin sekä peräkkäisten ruutujen suhdetta. Ihmisillä on luontainen tapa rakentaa kahden kuvan välille koheesiota, tarinaa, minkä varassa sarjakuva toimii. Ruutujen väliset siirtymät on poimittu Scott McCloudilta; joukkoon on tosin liitetty uusi, symbolinen siirtymä.

Sitten opastus siirtyy teknisempään suuntaan. Lyijykynien käytöstä, sommitelmasta, ruutujaosta, tekstauksesta ja musteiden käytöstä on ytimekäs opastus esimerkkeineen. Musteiden kohdalla terien ominaisuuksista ja myöhemmin siveltimistä ohjeet ovat hyvin käytännöllisiä. Itse asiassa keksin Kolinsky-siveltimet vasta nyt -- aikaisemmin "kaupan" näädänkarvasiveltimissä ei ole kärki pysynyt terävänä, ja ihmettelin omaa kyvyttömyyttäni. Kerrankin ongelma oli välineessä. Kolinskyt ovat aika suolaisen hintaisia. Siveltimet ja elävä viiva esitellään vasta myöhemmin, vaikka ne olisivat niveltyneet hyvin osaksi tätä teknistä osaa.

Tarinan kerronnan kohdalla ponnistetaan samalta pohjalta kuin kaikessa muussakin kerronnassa. Aristoteleen ja McKeen käsitteistö esitellään lyhyesti: hahmot, konflikti, kasvava jännite, kliimaksi ja loppuratkaisu. Abel kertoo omalta kohdaltaan, miten kukaan ei ole seppä syntyessään ja miten tarinoiden rakenne aukesi vasta, kun asiaan osasi perehtyä. Sitten käydään läpi lyhyesti, minkälaisia sommitelmia on tapana jäsentää, miten rytmi, rajaus ja esimerkiksi tyhjä tila toimivat ruutujen sisällä. Kirjoittajat tekevät nopean silmäyksen sarjakuvien maailman luontiin, referenssikuvien käyttöön, ilmeisiin ja käsiin. Lopuksi luodaan lyhyt katsaus digitaaliseen käsittelyyn ja 24 tunnin sarjakuvaprojektiin.

Kirjan taitto on upea; musta, harmaa, valkoinen ja oranssi tekevät kirjasta raikkaan. Negatiivisen (tyhjän) tilan käyttö toimii hienosti. Yli A4-koon sivut on sidottu vaakasuuntaan siten, että kukin sivu vastaa melkein kahta pokkarisivua. Niinpä aukeamalla saadaan esitettyä kokonaisuuksia ruutujaottelun tai sivellintekniikan kohdalla. Toisaalta kirjaa (282 sivua) on vaikea lukea muuten kuin pöydän äärellä.

Kirjan sävy on kannustava, eikä lukijalta ei oleteta juuri muuta kuin kiinnostusta. Tekijöiden kuvitustekniikka ei kikkaile vaan pysyy helposti lähestyttävänä. Kokeneemmalle harrastajalle kirjassa on vähän uutta. Jos pääsee koskaan opettamaan sarjakuvan tekemistä, tässä on kohtuullinen runko tuntien sisällölle.

sunnuntai 21. syyskuuta 2008

How To Make Webcomics

Brad Guigar, Dave Kellett, Scott Kurtz ja Kris Straub, How To Make Webcomics. Image Comics, Berkeley, CA, USA, 2008.

Internet on muuttanut maailmaa ainakin länsimaissa. Monikaan asia ei ole kehittynyt visionäärien viitoittamaa uraa, vaan uudet kuviot ovat tulleet yleensä yllätyksenä kalliiden tuotekehityslafkojen ulkopuolelta. Internet on muuttanut ennen kaikkea lehdistön asemaa; nuori polvi ei tilaa lehtiä vanhempien tapaan, ja lehtien mainostulot pienenevät. Lehdistön ote paikallisista markkinoista lipsuu, eivätkä verkkoversiot toimi painetun lehden logiikalla. Digitalisointi on mahdollistanut lähes maksuttoman kopioinnin ja Internet maailmanlaajuisen jakelun. Ihmiset eivät halua maksaa mistään mitään, ja niin liiketoimintamalli toisensa jälkeen kupsahtaa kuolleena maahan.

Sarjakuvat voivat kuitenkin hyvin, vaikka painettujen supersankarilehtien levikki on murto-osan esim. 1990-luvun huipuista ja sanomalehtien levikki hiipuu. Aikaisemmin omakustanteiden tekeminen vaati kopiokoneen ja vaivalloisen jakelukierroksen. Nyt web-sarjakuvilla on vaivattoman jakelun ansiosta - kielestä riippuen - miljardien potentiaalinen yleisö. Niinpä julkaisukynnys on käytännössä enää tekijällä.

How To Make Webcomics on käytännönlähteinen teos webbisarjakuvien tekemiseen. Kirjoittajat ovat konkareita. Brad Guigar oli vuonna 2006 julkaissut Evil Inc. -sarjaa jo reilusti yli 2000 strippiä. Dave Kellettin Sheldon on hyvin suosittu. Scott Kurtz on tehnyt Player vs. Player -sarjakuvaa jo kymmenen vuotta saaden noin 100,000 päivittäistä osumaa. Kris Straub piirtää mm. Starslip-sarjakuvaa. Tekijät ovat liittoutuneet HalfPixel-sivuston alle, jossa he julkaisevat mm. sarjakuvan tekemisestä podcasteja.

How To Make Webcomics olettaa, että lukija tuntee jo sarjakuvan tekemisen perusasiat. Kirja käsittelee muotoseikkoja, kuvankäsittelyä, sivustosuunnittelua ja -hallintaa ja liiketoimintamalleja. Tekijöiden mukaan ainoa tunnettu toimiva malli on julkaista sarjakuvat ilmaiseksi kaikkien nähtäville, ja luottaa t-paidoista, kirjoista ja mainoksista tulevaan kassavirtaan. Suosittu websarjakuva voi riittää kantamaan täysipäiväisen tekemisen, jos osaa tehdä yksinkertaisia laskutoimituksia, tuotteistaa itsensä, sitoutuu ja näkee vaivaa. Liiketoimintamallia enemmän tekijät kuitenkin korostavat asennetta, jolla vierailijoihin ja faneihin suhtaudutaan, ja sarjakuvan tekemisestä saatavaa nautintoa.

Teksti on helppolukuista, keskustelevaa englantia. Sivuilla on paljon tekijöiden strippejä. Useimmat ovat teräviä, mutta joillain sivuilla piirrokset tuntuvat olevan harmaata rasteria. Kussakin luvussa on yksi kirjoittaja, mutta muut tekijät kommentoivat (tai myrkyttävät) väliin puhekuplamaisissa kappaleissa. Näin formaatti muistuttaa hieman keskustelevaa podcastia.

Jos webbisarjakuville on ylipäätään julkaisukynnystä jäljellä, tekijöiden neuvot, hyvä asenne ja realistiset näkemykset laskevat sitä edelleen. Tekeminen ei ole vaikeaa, mutta se edellyttää sitoutumista.

4/5

maanantai 15. syyskuuta 2008

Ihmissudet

Pekka Kilpinen, Ihmissudet: asiakirjoja ja kertomuksia. Yliopistopaino, Helsinki, 2002.

Pop-kulttuuri ja Hollywood hallitsevat nykykäsityksiä ihmissusista, ja Kilpinen on kirjoittanut lyhyehkön kirjan ihmissusista kumotakseen tämän vallalla olevan sarjakuvasuden. Kirjaan hän on liittänyt kuulustelupöytäkirjoja 1500- ja 1600-luvuilta, myöhempiä ihmissusitraktaatteja ja suomalaisia kansantarinoita. Kertomukset susiksi (tai paikoin karhuiksi) muuttuvista ihmisistä ovat vanhoja. Jo Herodotos mainitsee skyyttien mailla eläneen neurien kansan, joka saattoi muuttua susiksi. Ihmissusitarinoita on hyvin yleisesti eri kansanperinteissä, mutta noitavainojen aikaan kirjataan ihmissusien tekemiä rikoksia ja niistä tuomittuja ihmisiä. Noitavainojen hiipuessa myös ihmissusioikeudenkäynnit alkavat vähetä. Britanniasta ei tunneta vastaavia oikeudenkäyntejä lainkaan, siellä kun suhtauduttiin muodonmuutoksiin epäilyksellä. Sudet metsästettiin Euroopasta sukupuuttoon, ja niin tarinatkin alkavat kuolla. Niinpä vainot siirtyvät 1600-luvulla itään.

Suomessa tarinat kertovat susiksi noidutusta hääväestä tai rikollisisista, mutta Lapissa pahojen ihmisten kerrottiin muuttuneen susiksi tehdäkseen pahaa syöden karjaa ja poroja. Itä-Euroopassa ihmissusilla oli puolestaan yhteys vampyyreihin. Joissain tarinoissa susi ottaa ihmisen muodon (wylkolek). Ukrainassa ihmissusi (vovkulak, volkolak) muuttui vampyyriksi (vopyr) ennen kuolemaansa. Serbiassa ne ovat olleet sama asia. Itä-Euroopassa oikeaoppisuus ja demonologian vähäisyys ei herättänyt Länsi-Euroopan kaltaisia vainoina.

Ihmissudet olivat teologeille opillinen ongelma: miten järjellinen ihminen saattoi asettua järkeä vailla olevan eläimen ruumiiseen? Niinpä syntyy erilaisia teorioita paholaisen, ihmisen ja suden syyllisyydestä.

Kilpisen kirja on hauska kuriositeetti. Kirjan kuvitus koostuu vanhoista puupiirroksista, mutta joidenkin kuvien resoluutiossa on toivomisen varaa.

perjantai 12. syyskuuta 2008

Sellaista oli elämä antiikin Kreikassa

Robert Flacelière, Sellaista oli elämä antiikin Kreikassa. Ranskankielisestä alkuteoksesta La vie quotidienne a Grèce au siècle de Péricles (1959) kääntänyt Marja Itkonen-Kaila. WSOY, Juva, 2004.

Robert Flacelière on ranskalainen antiikin tuntija ja professori. Tämä kirja on suurelle yleisölle tarkoitettu johdanto Perikleen ajan kreikkalaisten arkielämään viidennellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua. Paikoin kuvaus siirtyy käsittelemään spartalaisia, mutta pääosin kirja koskee Ateenaa. Antiikin Kreikkaan on totuttu liittämään kaikki inhimillisesti kuviteltavissa oleva ylevyys. Siellä kehittyivät demokratia (δημοκρατία, 'kansanvalta') ja filosofia (φιλοσοφία, 'viisauden rakastaminen'). Siellä jalostuivat upea kuvanveisto, näytelmätaide, arkkitehtuuri ja urheilullisen ihmisen ihanne. Flacelière riisuu nämä kulissit, ja kertoo aikalaislähteiden ja arkeologisten löytöjen pohjalta, miltä arki tuona aikana näytti.

Kirjan antama kuva on lumoava. Esiteollinen Ateena avautuu silmien eteen värikkäänä, haisevana ja äänekkäänä. Kreikkalaiset paljastuvat ennakkoluuloisiksi ja taikauskoisiksi, heidän demokratiansa aristokratiaksi ja yhteiskuntansa patriarkaaliseksi tyranniaksi. Ateena on Akropoliin loiston ulkopuolella sokkeloinen ja ahdas hökkelikylä. Sen keskiluokka valvoo mustasukkaisesti naisiaan ja orjiaan. Juhlia säestävät keskustelut, viini ja huilut.

Teksti on sujuvaa, ja kirja on hyvin jäsennetty. Flacelière ei pysähdy, vaan kuvaus rullaa koko ajan eteenpäin. Oma niteeni on kirjan kuudes painos. Harmittelen, että olen jostain syystä karsastanut näitä Flacelièren Kreikkaa ja Carcopinon Roomaa koskevia teoksia - muistan hypistelleeni näitä jo vuosia sitten, mutta pistänyt syystä ne syystä tai toisesta sivuun. Kirjan myötä herää uudelleen kiinnostus klassikoihin ylipäätään ja erityisesti Aristofaneen komedioihin.

lauantai 6. syyskuuta 2008

Small Places, Large Issues

Thomas Hylland Eriksen, Small Places, Large Issues: An Introduction to Social and Cultural Anthropology, Second edition. Pluto Press, London, UK, 2001.

Thomas Hylland Eriksen on Oslon yliopiston sosiaaliantropologian professori. Hän on tehnyt kenttätutkimusta Trinidadissa ja Mauritiuksella ja on ollut aktiivinen antropologian popularisoija erityisesti Norjassa. Small Places, Large Issues on antropologian oppikirja, jota käytetään johdantokursseilla yliopistoissa, mutta joka käy yhtä hyvin maallikon harjoittamaan itseopiskeluun. Hieman yli kolmeensataan sivuun Eriksen upottaa valtavan määrän ilmiöitä, teorioita ja tutkijoita. Tulos tarjoaa lukuisia uusia käsitteitä ja avaa lumoavan näkymän uutisten ja maailman tapahtumien taakse.

Kirja alkaa luonnollisesti antropologian määritelmistä, historiasta ja menetelmistä. Näitä ei voi kovin kätevästi käsitellä erikseen, sillä määritelmät ovat muotoutuneet vuosien varrella heijastellen alan tutkijoiden oman maailman muutoksia. Antropologia tutkii siis ihmistä sosiaalisessa ympäristössään. Se pyrkii tunnistamaan sosiaalisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden maailman eri yhteisöissä ja ymmärtämään sekä vertailemaan sosiaalisten järjestelmien ja ihmisten vuorovaikutusten muotoja. Lyhyesti: antropologia pyrkii ymmärtämään, miten erilaisia ihmiset voivat olla, ja samalla kartoittamaan, mikä yhdistää kaikkia ihmisiä. Historiassa antropologiaa on käytetty lyömäaseena selittämään "valkoisen miehen" ylivertaisuutta muihin kulttuureihin. Sittemmin mittatikut ovat muuttuneet, mutta antropologit yrittävät edelleen piiskata (huolimatta kulttuurirelativismista) esiin tuottamaansa vinoumaa ilmiöiden tulkinnassa.

Sitten päästään peruskäsitteisiin: yksilö, organisaatio, sukulaisuus (kinship). Inhimillisyys on sosiaalista, koska ihmiseksi tullaan sosiaalistumisen kautta, so. yhteisön jäsenet koulivat vastasyntyneen ihmiseksi. Sosiaalisesta luonteesta johtuen ihmisen status, identiteetti tai rooli ei ole täysin hänen hallinnassaan. Ne voivat vaihtua eri tilanteissa yhteisön sisällä tai vuorovaikutuksessa eri yhteisöjen välillä. Identiteetin, roolin ja statuksen muutoksen on joissain tapauksissa ritualisoitu: täysivaltaiseksi aikuiseksi tuleminen, avioliitto jne. Eriksen tarkastelee sen jälkeen yhteisöjen hierarkioita (kasti-, sääty- ja luokkajärjestelmät), politiikkaa ja vaikutusvaltaa, miten se jakautuu klaanipohjaisissa ja teollisissa yhteisöissä.

Kaikissa kulttuureissa on vaihtoa. Kapitalistinen yhteiskunta laatii yksinkertaisia malleja varhaisemmasta vaihdosta, ja mittaa historiaa itsensä mittapuulla. Niinpä päädytään pitämään tätä järjestelmää ylivertaisena ja ainoana mahdollisena. Kulttuureissa, jotka rakentuvat sukulaisuuden varaan, ei kuluttamisessa ja oman tuotannon maksimoinnissa ole samaa mieltä. Marshall D. Sahlins onkin sanonut: Money is to the west what kinship is to the rest. Rahatalous on muuttanut yhteiskunnan rakennetta, ihmisten välisiä suhteita ja velvollisuuksien verkostoa rajusti. Teknologia ja tuotantotavat ovat globaalissa käytössä, tavarat liikkuvat koko maailman kattavassa järjestelmässä (ainakin vielä). Tehomaatalous on tehnyt talonpojista ja vuokraviljelijöistä työläisiä tai proletaareja, ja nyt yli puolet maailman väestöstä asuu kaupungeissa. Eriksen esittelee sitten vielä lyhyesti uskonnon rituaaleineen, etnisyyden ja nationalismin antropologian näkökulmasta.

Kirja on tiiviisti ladottu. Pitkiä kappaleita rikkovat tekstilaatikot, joissa esitellään merkittäviä antropologeja tai keskeisiä ilmiöitä. Maallikon on vaikea arvioida kirjan ansioita antropologian johdantona. Kirjan esimerkit ja yleistykset vievät mukanaan, mutta on vaikea sanoa, onko se Eriksenin vai antropologian ansioita. Yhtä kaikki, maallikon maailmankuva on kuitenkin hieman jäsentyneempi.