torstai 13. elokuuta 2009

Unelmat paremmasta maailmasta

Pentti Linkola, Unelmat paremmasta maailmasta. WSOY, Juva, 1990. Teos alunperin julkaistu 1971.

Pentti Linkola on ollut vuosia suomalaisten toisinajattelijoiden ohuessa rintamassa. Hän on myös lintuharrastaja ja kalastaja, jolle moderni länsimainen sivilisaatio tarkoittaa perikatoa. Unelmat paremmasta maailmasta on esseekokoelma, johon on koottu Linkolan kirjoituksia 1960-luvulta. Kirjoituksissa heijastuu rakennemuutos, joka väänsi maatalousvaltaisen Suomen nykyiselle kehitysuralle. Linkola irvailee kesämökkimanialle, tuotantotaloudelliselle ajattelulle ja uudelle keskiluokalle. Ihmisten irtautuessa maataloudesta, he irtautuvat myös perinteestä, työstä ja ympäristöstä, jossa ihmisillä oli paikkansa ja elämällä tarkoitus. Linkola piiskaa helppoon vaipuvia ihmisiä säälimättä.

Linkola leimataan usein impivaaralaiseksi pessimistiksi. Unelmat paremmasta maailmasta on kokoelma uran alkupuolelta, jolloin Linkolan tekstissä pilkahteli vielä toivo. Vajaa neljäkymmentä vuotta ei ole kuitenkaan vanhentanut keskeisiä argumentteja -- päinvastoin! Maapallon kantokyky ja ihmisen vaikutus ympäristöön on sittemmin tullut esiin paitsi kirjoissa ja artikkeleissa myös luonnossa. Neljäkymmentä vuotta on lähes yksinomaan pahentanut ongelmia, joita Linkola kuvaa. Niinpä unelmat paremmasta maailmasta ovat jääneet unelmiksi.

Linkola on moralisti, jolla on terävä kynä. Näyttää siltä, että hän on myös oikeassa.

keskiviikko 12. elokuuta 2009

Egillin, Kalju-Grímrinpojan saaga

Egillin, Kalju-Grímrinpojan saaga. Islanninkielisestä alkuteoksesta Egils saga Skalla-Grimssonar suomentanut Antti Tuuri. Otava, Keuruu, 1994.

Egillin saaga on yksi islantilaisia sukusaagoja, jonka kirjoittajaksi arvellaan Snorri Sturlusonia. Saagan tapahtumat sijoittuvat varhaiskeskiajalle, noin vuodesta 850 vuoteen 1000. Kuten saagoissa yleensä, miehet pitävät juominkeja, riitelevät, käyvät ryöstöretkillä, pitävät taloa ja seilaavat Itämerellä ja Pohjois-Atlantilla. Ne, jotka joutuvat kahnauksiin kruunun kanssa Norjassa, muuttavat Islantiin.

Egill (n. 910-990) on pahansisuinen, kiivas ja romuluinen urho, joka pystyy laskettelemaan tuntojaan runomitassa. Saaga kuvaa tapahtumia pari polvea ennen Egillin syntymää, hänen sotatöitään, riitojaan ja lopulta vanhenemista sekä jälkipolveaan. Saagan kieli on toteavaa mutta ihmiset monitahoisia.

Dynamic Figure Drawing

Burne Hogarth, Dynamic Figure Drawing - A new Approach to Drawing the Moving Figure in Deep Space and Foreshortening. Watson-Guptill Publishing, New York, NY, USA, 2002. Alunperin julkaistu 1970.

Burne Hogarth nousi kuuluisuuteen Tarzan-sarjakuvien piirtäjänä. Hän on myös yksi New Yorkin School of Visual Artsin perustajista. Dynamic Figure Drawing on opas, joka poikkeaa elävän mallin piirustuksen "taiteellisesta" perinteestä. Kirja tähtää siihen, että piirtäjä pystyy piirtämään hahmoja ilman mallia. Tämä siksi, että asennot eivät ole tasapainoisia tai sellaisia, joissa malli jaksaa tai voi seistä. Tarkoitus on tallentaa liike.

Hogarthin työn jälki on kerrassaan upeaa. Kirja perustuu hänen luentoihinsa, ja se johdattelee ihmisvartaloon geometristen peruspalikoiden kautta. Hogarth ei käy läpi lihaksistoa, vaan esittelee raajojen ääriviivojen kaareutumisen jälleen taiteellisena, ei lääketieteellisenä "systeeminä".

tiistai 11. elokuuta 2009

Drawing the Human Head

Burne Hogarth, Drawing the Human Head. Watson-Guptill Publications, New York, NY, USA, 2002. Alunperin julkaistu 1965.

Burne Hogarth nousi kuuluisuuteen Tarzan-sarjakuvien piirtäjänä. Hän on myös yksi New Yorkin School of Visual Artsin perustajista. Drawing the Human Head perustuu hänen anatomialuentoihinsa, joissa päämäärä ei ole lääketieteellinen vaan taiteellinen.

Aluksi Hogarth esittelee mittasuhteet geometriset muodot, joihin ihmisen pään voi "palauttaa". Sitten hän esittelee pään kääntymistä, miten leikkauksia tehdään missäkin kulmassa. Kaiken aikaa esillä on systeemi, jossa voidaan mitata. Sitten Hogarth esittelee kasvojen ryppyjä, ikääntymistä, eri kallotyyppejä ja joitain muotokuvia taidehistoriasta.

Kirja on erinomainen piirustusopas, joskin se keskittyy lähinnä antiikin ideaalikalloon. Naisten kasvoja kirjassa on vähän.

maanantai 10. elokuuta 2009

Sanan mahti

Ursula K. Le Guin, Sanan mahti. Englanninkielisestä alkuteoksesta Voices (2006) suomentanut Kristiina Rikman. WSOY, Juva, 2007.

Ursula Le Guin kirjoittaa fantasiamaailmasta, mutta käsittelee nykyaikaa. Aavikon aurinkoa ja tulta palvova aldi-kansa on vallannut Ansulin kaupungin ja pitänyt sitä otteessaan seitsemäntoista vuotta. Valloittajien fundamentalismi taistelee sisäisiä demonejaan vastaan metsäställä ja polttamalla kirjoja. Kirjan päähenkilö, Memer, on "piirityspentu", raiskauksen tulos. Hän on vanhaa, oraakkelien sukua ja kirjojen ja sanojen taitaja. Hän on myös nainen, ja kirja on muun ohella naisnäkökulma valtaan, sotaan ja perinteeseen.

Tarina kaupunkilaiskulttuurin rappiota vastustavasta, hymytöntä fundamentalismia edustavasta väkivaltaisesta radikalismista ei ole aivan vieras meidän ajallemme. Miehitetyssä kaupungissa asiat muuttuvat, kun kaupunkiin saapuu kuuluisa runonlaulaja. Le Guinin maailmassa ihmisten usko välittyy puheissa ja rituaaleissa. Le Guin kutoo vaivattomalla ja vähäeleisellä kielellä todellisuuden tunnun.

lauantai 8. elokuuta 2009

Bird by bird

Anne Lamott, Bird by Bird -- Some Instructions on Writing and Life. Pantheon, New York, NY, USA, 1994.

Anne Lamott on kalifornialainen kirjailija, joka myös opettaa kirjoittamista. Hän tiivistää oppinsa kirjassa Bird by Bird kahteen asiaan: lyhyisiin kirjoitusharjoituksiin ja paskoihin ensivedoksiin. Edellinen tarkoittaa jokapäiväistä kirjoittamista, kirjoittamiseen sitoutumista ja omista kokemuksista ammentamista, ja jälkimmäinen tarkoittaa, että aluksi on tärkeää saada kokoon edes jotain. Kaikkien kirjailijoiden kaikkien kirjojen käsikirjoitusten ensimmäiset versiot ovat paskaa, ja kirjailijat pelkäävät kuolevansa ennen kuin ehtivät saamaan kokoon seuraavan version ja näin peittämään jälkipolvilta todisteet taidottomuudestaan.

Bird by Bird käsittelee enemmänkin päivittäistä kirjoittamista ja kirjailijana olemista kuin tyypillisten oppaiden kirjoitustekniikkaa. Lamott heittäytyy peliin koko voimalla, eikä vaivaudu tehostamaan tai suojaamaan omaa egoaan. Hän paljastuu epävarmaksi, kateelliseksi ja toisinaan alkoholiin meneväksi, mutta väittää, että hänen kirjoittajaystävänsä ovat samanlaisia. Oman elämänsä kautta Lamott romuttaa myyttejä kirjoittamisesta. Niin, eikä kaikista tule best-seller -kirjailijoita eivätkä kaikki kirjoittajat saa tekstiään kansien väliin, mutta kirjoittaminen kannattaa siitä huolimatta. Lamott on hauska, mutta maailma tai työskentelytavat, joita hän kuvaa, pysyvät hieman vieraina.

torstai 6. elokuuta 2009

Rotu, historia ja kulttuuri

Claude Lévi-Strauss, Rotu, historia ja kulttuuri. Ranskankielisistä alkuteoksista Race et histoire (1952), Race et culture (1971) ja De près et de loin (1988) suomentanut Jussi Träskilä, Gaudeamus, Tampere, 2004.

Antropologian ranskalainen grand-old-man Claude Lévi-Strauss on kirjoittanut mm. kaksi esseetä rasismista, jotka Gaudeamus on julkaissut tässä kirjassa. Kolmas artikkeli on itse asiassa haastettelu, joka käsittelee kahta ensimmäistä esseetä.

Lévi-Strauss pitää rasismia ja väitteitä rotujen paremmuudesta absurdeina, koska rodulle ei ole mitään tukea genetiikassa. Jos taas asetetaan kulttuureita paremmuusjärjestykseen, keskitytään kulttuurin omiin saavutuksiin, joka esimerkiksi länsimaissa on teknologiaa ja taloutta, ei sosiaalisen käyttäytymisen tai vastuun kehitystä.

Toisaalta Lévi-Strauss tunnustaa ennakkoluulot, stereotypiat ja muukalaisvastaisuudet luontaisiksi ominaisuuksiksi, jotka suojaavat kulttuureja. Hän pelkää, että demokratisoitumisprosessi, laajeneva kauppa ja globalisoituminen kitkevät alkuperäiskulttuurit ja antavat vastineeksi yhtenäiskulttuurin. Moninaisuus kuihtuu. Kulttuurit kehittyvät saadessaan vaikutteita toisiltaan; yksinään kulttuuri hidastuu. Ihmiskunnan kehitys on yhtenäiskulttuurin jälkeen hidasta, eikä uusi alku tai uudet vaikutteet ole mahdollisia. Nykyisen valtakulttuurin elintapa ei ole kestävä, ja sen törmäys ympäristön kanssa on oleva kohtalokas.

Lévi-Strauss kirjoittaa tyylikkäästi, ja evoluution pitkä mittanauha tuo sanomaan painoa.

keskiviikko 5. elokuuta 2009

Europe after Rome

Julia M. H. Smith, Europe after Rome -- A new cultural history 500-1000. Oxford University Press, Oxford, UK, 2005.

Julia Smith on Glasgow:n yliopiston historian professori. Hänen kirjansa Europe after Rome on yritys kumota vallalla oleva käsitys "pimeä keskiajasta", mutta näitä yrityksiä on ollut jo niin kauan, ettei ole selvää, kuka vielä uskoo viktoriaanisiin ennakkoluuloihin (tai lukevatko he näitä teoksia). Kenties ajatus elää lehdistön kielikuvissa ja elokuvien kuvaamassa todellisuudessa. Oli miten oli, Europe after Rome pureksii käsillä olevat tiedot varhaiskeskiajasta hyvin huolellisesti, ja Smith punoo maallikolle tuoreen näkemyksen aikakaudesta ja sen kulttuurista, ja sellaisena keskiajasta kiinnostuneelle teos on hyvin mielenkiintoinen. Tarkasteltu ajanjakso ei tietenkään määritä varhaiskeskiajan tarkkaa alku- ja loppukohtaa, eikä Eurooppa ole selvärajainen maantieteellinen alue. Smith tarkasteleekin muutoksia mainittuna ajanjaksona väljästi määritetyllä entisen Länsi-Rooman, germaanien ja slaavien asuttamalla alueella. Kauttaaltaan kirjan kantava teema on paikalliset erot. Varhaiskeskiajalla teknologia, hallinto, tavat, kielet tai uskonnot eivät olleet yhdenmukaisia, vaan Eurooppa oli tilkkutäkki joka suhteessa.

Kirjassa on kahdeksan osaa, joista kukin koostuu noin kolmesta luvusta. Ensimmäinen osa käsittelee kieltä, so. puhetta ja kirjoitusta. Historian tutkimus nojaa pitkälti säilyneisiin teksteihin, joilla on aina joku kirjoittaja, joka käyttää jotain kieltä. Aluksi Smith tarkastelee kielten ja latinan maantieteellistä ja sosiaalista levinneisyyttä ja sen kehitystä varhaiskeskiajalla. Germaanisten kielten ja lingua romanan rajavyöhyke 500-luvulla kulki hieman etelämpänä kuin myöhempinä aikoina, jolloin se asettui Reinin tuntumaan. Latina tietenkin muuttui: kun vielä 500-luvulla matkustavat kirkon miehet saattoivat keskustella paikallisten kanssa eri puolilla vanhaa Länsi-Roomaa vaikeuksitta, 900-luvulla Roomaan tulleet oppineet joutuivat osin turvautumaan kirjoitettuun kieleen, koska latinan paikalliset murteet olivat alkaneet eriytyä (so. ranska, italia, espanja). Kirkosta kuoriutuu aikakauden oppinut eliitti, jonka kieli oli latina. Erityisesti ei-romaanisilla alueilla kansankielen käyttö uskonnollisissa yhteyksissä herätti vastustusta -- oppineet halusivat erottautua. Niinpä latina ei ollut vain teknologia, joka välitti ajatuksia, käskyjä ja tietoja, vaan se myös vahvisti arvovaltaa, prestiisiä, identiteettiä ja yhteenkuuluvuutta.

Toisessa osassa Smith pureutuu elämiseen ja kuolemiseen. Nojautuen arkeologisiin löytöihin ja tutkimuksiin hän kartoittaa Euroopan väestönkasvua ja kuolleisuutta. Väkilukuun luonnollisesti vaikuttavat olosuhteet, kuten ilmasto ja viljeltävä pinta-ala. Koko varhaiskeskiajan uutta peltoalaa raivattiin, mutta myös vanhaa hylättiin. Maaseutu ja kaupungit olivat jatkuvan hitaan muutoksen alla. Paikalliset olot vaihtelivat hyvin paljon, joten väestön syntyvyys ja kuolleisuus vaihtelivat myös. Ilmasto muuttui, ja paikoin nälkävuosia 800-luvulla oli joka neljäs, 900-luvulla enää joka kymmenes. Kohti vuosituhannen vaihdetta uusien peltojen raivaaminen kiihtyi, ja väkiluku alkoi kasvaa. Keskiaikaisten hautausmaiden perusteella lapsikuolleisuus oli hurjaa, ja melkein puolet menehtyy ennen 18 ikävuotta. Naisten elinajanodote oli 49 vuotta, mikä on melkein 10 vuotta alempi kuin miehillä vaarallisten synnytysten vuoksi.

Kolmas osa käsittelee ihmisten välisiä suhteita. Sukulaisuus (kinship) on keskeinen, jos kohta epämääräinen käsite, joka jälleen ymmärrettiin hieman eri tavoin paikasta riippuen. Siinä on kaksi puolta, verisukulaisuus ja avioliittojen kautta muodostunut liittouma, joista molemmat ovat keskiajalla tärkeitä. Sukulaisuus määritti ihmisen suhteessa muuhun yhteisöön, ja se välittyi nimessä. Sukulaisuus saattoi myös olla latentti suhde, joka saattoi tarvittaessa herätä esimerkiksi käräjöinnin tai avioliittojen yhteydessä. Kaikki sukulaiset eivät tietenkään pitäneet toisistaan (parasta oli sukulainen, joka oli ystävä), ja sukulaisuussuhteen saattoi sanoa myös irti, mistä seurasi, että suku ei enää ottanut kantaakseen irtisanotun asiaa oikeudessa. Ilman sukua ihminen oli lainsuojaton (out-law vs. in-law). Suku oli arka kunniastaan, ja loukkaukset suvun kunniaan korvattiin verirahalla, -kostolla tms. sangen kovaotteisella tavalla.

Neljäs osa tarkastelee miehen ja naisen suhdetta.  Smith ei tyydy kohdistamaan huomiotaan vaimojen, äitien ja tyttärien asemaan, vaan kaivaa esiin miesten ja naisten sosiaalisten roolien erilaisuuden syitä. Niihin ei pääse käsiksi aivan suoraan, koska aikakauden tekstit ovat kirkollisten oppineiden ennakkoluulojen ja asenteiden värittämää. Varhaiskeskiajalla polygamia oli laajalti vallalla eri puolilla Eurooppaa, mutta kirkon tuomat ihanteet kitkivät sen vuosituhanteen vaihteeseen mennessä. Oikeudellisesti vapaa mies oli normi, eivätkä naiset voineet joitain poikkeuksia lukuunottamatta periä tai pitää hallussaan omaisuutta, vaan esimerkiksi miehen kuoltua sopiva sukulainen joko nai lesken (vrt. Shakespearen Hamlet). Missä nainen saattoi pitää hallussaan maata ja omaisuutta - mm. Domesday kirjaa 5% maa-alasta naisten nimiin - hän ei voinut yhdistää sen tuomaa arvovaltaa viralliseen asemaan kruunun hallinnossa, vaan saattoi ainoastaan välittää oikeuden asemaan tai virkaan esim. avioliiton kautta. Ylemmissä piireissä tyttäret olivat siten pelimerkkejä, joiden avulla saatettiin luoda ja vahvistaa liittoja toisiin sukuihin tai kirkkoon - tosin sama päti nuorempiin poikiin, jos kohta heidän asemansa kaiken kaikkiaan oli erilainen.

Viidennessä osassa Smith paneutuu keskiajan ytimeen, työhön ja herruussuhteisiin. Maa oli keskiajan keskeisin resurssi, ja keskeisin työ oli maanviljelystä. Klientti- ja riippuvuussuhteiden muodostama herruusjärjestelmä ei kuitenkaan muodostanut siistiä pyramidia, jona keskiaikaista feodalismia on haluttu kuvattavan, vaan paikallisten järjestelmien, perinteiden, tapojen, sukulaisuussuhteiden ja erillisten valtapiirien omistusten hämmentämä kokonaisuus. Maanomistukselle varhaiskeskiajan Euroopassa ei Smithin mukaan ole yhtä yhtenäistä mallia. Hän käy läpi yhteiskunnan orjista ja maaorjista talonpoikiin, kartanonherroihin, ruhtinaisiin ja kuninkaisiin. Vaikka joka tasolla palvelus ja herruus ovat saman kolikon eri puolia, niiden muoto ja sosiaalinen arvostus vaihteli: kaikkien palveluksessa ei ollut kunniaa. Ihmisten mahdollisuus liikkua ja matkustaa, hallita omaa ruumistaan ja työtään, kantaa aseita, saada oikeutta, omistaa maata, avioitua, kasvattaa jälkeläisiä ja periä vaihteli riippuen asemasta, perinteestä, tavoista, maantieteestä ja suvuista.

Maatalouden ylijäämä oli esiteollisena aikana ohutta, ja se päätyi resurssien omistajain käsiin. Kumuloituva varallisuus näyttäytyi maatiloina, palvelijoina, ratsuina, härkinä, alamaisten uskollisuutena, metsästyskoirina ja -haukkoina, kankaina, vaatteina, pöytähopeina, viljana, viininä, öljynä, aseina, kultana, hopeana ja jalokivinä. Silti varhaiskeskiajalla ei ollut yksikäsitteistä määritelmää aatelisuudelle, kuten maaomistus- tai tulorajoja. Aateluus oli veren ja tapojen ylevyyttä, eli perinnöllistä ja sosiaalista (vertaisten hyväksyntää), ja vanhat suvut vartioivat statustaan mustasukkaisesti. Hitaasti kehittyvä ritarilaitos sitten laajentaa aatelisten piiriä, joka halukkaasti samastui soturieliittiin.

Kuudes osa käsittelee yhtä varhaiskeskiajan tärkeimmistä vaihdannan muodoista, lahjanvaihtoa, jonka perusteet sosiaalisena instituutiona poikkeavat modernin taloustieteen hallitsemasta päätöksenteosta. Magnaatit eivät suinkaan kasanneet rikkauksia kammioihinsa tai maksimoineet tilikirjojensa viivan alle jäävää summaa. Materiaalista pääomaa pyrittiin muuntamaan sosiaaliseksi ja poliittiseksi pääomaksi, mistä muodostui paitsi vaurauden myös vaikutusvallan verkostoja. Lisäksi lahjat kirkolle kantoivat toiveen taivaallisesta suosiosta maallisen prestiisin lisäksi.

Kristinuskoa ja kuninkuutta setvitään seitsemännessä osassa. 500-luvun alkupuolella kristinusko ei ollut vakiinnuttanut asemaansa saati hallinnut kansoja Tonavan ja Reinin pohjoispuolella, mutta 1000-luvulla pakanakansoja oli enää pääasiassa Baltiassa, Itä-Euroopassa ja Skandinaviassa. Kristinuskon leviämistä auttoi kirkon helposti pystytettävä rakenne (pappi, piispa, arkkipiispa, paavi). Paavi saattoi piirtää karttaan karkeat rajat arkkihiippakunnalle, jonne sai perustaa hiippa- ja seurakuntia tarpeen mukaan. Kirkot ja luostarit sementoivat opillisen myötäotteen paikallisista sieluista. Tosin opillisesti kirkko ei ollut vielä standardoinut uskonkappaleita tai doktriinia. Näin paikallisella tasolla kristinusko osin sekoittui pakanalliseen perinteeseen, mikä madalsi omaksumista mutta jätti keskeiset uskonkappaleet koskemattomiksi -- se oli Totuus ja muut jumalat muuttuivat vähin erin demoneiksi tai inhimillisiksi esi-isiksi (esim. Woden). Kristinuskon leviäminen ei siis edellyttänyt mitään yhtenäisen ja yksikäsitteisen kulttuuripaketin omaksumista kaikkialla. Perinteisesti varhaiskeskiajan kristinuskon paikalliset variaatiot ovat tottakai jääneet alleviivaamatta kirkon omassa narratiivissa.

Kristinusko puri paremmin yläluokkaan kuin köyhäilistöön. Kuninkaat ja keisarit saattoivat samastua Raamatun kuninkaisiin. Kuninkuuteen tuli poliittista, rituaalista ja kosmologista merkitystä, kun hallitsija näki itsensä Jumalan "voutina" maan päällä, ja kruunajaisissa kruunun alkoi laskea hallitsijan päälle kirkollinen johtaja, arkkipiispa tai paavi. Kristinusko välitti Antiikin Roomasta Eurooppaan vahvan hallitsijan instituution, jota pönkittivät ideologia, kosmologia ja vahvat keinot.

Viimeinen, kahdeksas osa tarkastelee Rooman kaupungin kulttuurista, poliittista ja uskonnollista merkitystä Euroopalle vuodesta 500 vuoteen 1000. Kuningaskunnat, jotka syntyivät tuona aikana, eivät nojanneet mihinkään alkuhistorialliseen taustaan, vaan aikakauden uskomuksiin, paikalliseen perinteeseen. Monet ankkuroivat itsensä antiikin tarinoihin, Roomaan tai Troijaan. Roomalainen ideologia sen sijaan vaikutti varhaiskeskiajan keisari-instituutioon. Lisäksi Roomasta kehittyi pyhiinvaeltajien matkakohde -- kaupunki tarjosi oppaita nähtävyyksiä varten. Rooman perintöä ei omaksuttu kaikkialla samalla tavoin, vaan eri puolilla Eurooppaa vaikutus synnytti erilaisia tuloksia. Varhaiskeskiaika oli tässäkin mielessä paikallisten tapojen tilkkutäkki.

Smith kirjoittaa akateemista englantilaista ylätyyliä, jota on hieman raskas lukea, mutta joka maistuu sanavarastonsa ja ilmaisujensa rikkauden vuoksi. Jokaisen kahdeksan osan alussa on johdanto, joka kytkee seuraavien lukujen asiat laajempaan kontekstiin, ja lukujen lopussa on kappaleen tai kahden mittainen johtopäätös. Lisäksi jokaisen osan alussa on Euroopan kartta, johon on merkitty seuraavien lukujen keskeiset kaupungit ja alueet, mikä on armollista maallikkolukijoita kohtaan. Täydet pisteet.

lauantai 1. elokuuta 2009

World War Z

Max Brooks, World War Z - An Oral History of the Zombie War. Duckworth, London, UK, 2006.

Yhdysvaltalainen Max Brooks kirjoittaa maailmanlaajuisen zombie-epidemian historiasta. Kirja koostuu eloonjääneiden haastetteluista noin 10 vuoden ajalta ensimmäisistä tartunnoista jonkinlaiseen toipumiseen asti. Tapahtumat alkavat Kiinasta, leviävät hallituksen toimista huolimatta salakuljetusreittien ja laittomien elinkauppojen kautta pian muualle maailmaan. Perinteinen sodankäynti osoittautuu tehottomaksi eläviä kuolleita vastaan, ja valtiot sekä niiden tuotanto- ja jakeluketjut romahtavat. Vähitellen muodostuu uusia yhteisöitä, uusia tekniikoita ja menetelmiä ja uutta toivoa.

Tarinat eivät ole erityisen puoleensa vetäviä -- sikäli kun zombitarinat ylipäätään ovat -- eikä kirja kokonaisuutena ole kummoinen. Brooksin aikaisemman kirjan The Zombie Survival Guiden teesit ovat monin kohdin esillä.

O niin kuin oikeus

Kun entisen aviomiehen (so., ensimmäisen entisen aviomiehen) pienvaraston sisältö päätyy huutokaupattavaksi maksamattomien laskujen vuoksi,...