perjantai 30. lokakuuta 2009

Länsimaiden tuho

Timo Vihavainen, Länsimaiden tuho. Otava, Keuruu, 2009.

Timo Vihavainen on Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori. Hänen uusi kirjansa Länsimaiden tuho on esseekokoelma, joka käsittelee vallitsevan länsimaisen kulttuurin ongelmia. Kirjan nimestä ja kannesta voi päätellä, missä sävellajissa argumentaatio etenee. Kirjan kannen perhosen siivet ovat kuvioitu American Express -luottokortein. Perhonen symboloi eri kulttuureissa eri asioita, mutta esimerkiksi länsimaisen kulttuurin kehdossa Antiikin Kreikassa sana perhonen tarkoitti sielua. Niinpä kannen mukaan länsimaisen ihmisen sielu liitelee luottojärjestelmän varassa.

Vihavaisen keskeinen ajatus on, että länsimainen ihminen on korvannut ylevät arvonsa ja vanhat perinteensä hedonistisella kuluttamisella, elämysten janolla, rahalla ja maailman korskalla. Seurauksena kulttuuri on ontto, koska yksilöä palvovassa kulttuurissa ei yhteisön jäsenillä ole yhteistä arvopohjaa. Politiikka on latistunut itsekkäiden himojen ja etujärjestöjen tarpeiden yhteensovitteluksi. Itsekkyys ei universalisoidu, eikä politiikassa ole siten arvoja. Länsimaissa kirkko on menettänyt otteen laumaansa ja päätynyt kilpailemaan elämyksellisenä kokemuksena muiden elämyksellisten  kokemusten joukossa. Vihavaisen mukaan länsimainen kulttuuri on synkkää barbariaa. Pahimpia barbaareja ovat poliittisesti korrektit ja ilottomasti hymyilevät amerikkalaiset.

Sivumennen sanoen samaa teemaa on käsitellyt mm. brittiläinen dokumentaristi Adam Curtis, jonka televisiodokumentit The Century of Self ja The Trap jäljittävät kuluttajan ja kansalaisen kehitystä 1900-luvulla. Kun länsimaissa perustarpeet oli tyydytetty, piti tarpeita tuottaa. Kuluttamisesta tehtiin länsimaiden rituaali. Psykologia kaivoi ihmisestä piileviä tarpeita, kaatoi defenssejä ja muotoili tuotteet haluttaviksi. Syntyi itsekäs, nautintoa hakeva kuluttaja. Vuosisadan loppua kohden kansalaisesta leivottiin samaan tapaan itsekäs poliittinen kuluttaja. Valtaosa päätöksenteosta nojaa ajatteluun, joka rakentuu jatkuvan talouskasvun ympärille. Kivisellä planeetalla keskellä tyhjää avaruutta tämä on uskalias lähtökohta.

Länsimaiden tuho nojaa monin paikoin Oswald Spenglerin ja Samuel Huntingtonin kulttuuripessimismiin. Vihavainen ennustaa, että nykyisen kehityksen jatkuessa parin sadan vuoden päästä ei voida enää puhua länsimaista nykyisessä merkityksessä. Länsimaiden hellimä monikulttuurisuus kääntyy sitä itseään vastaan. Ajatuksen logiikka lienee seuraava: yhtenäiskulttuuri (esim. tavat, oikeus, kirjakieli, valuutta) syntyy jossain määrin pakottamisen voimasta. Jos hyväksytään vivahteita tai vaihtoehtoja, yhtenäisyys rappeutuu. Lisäksi, kun länsimaalaisen kulttuurin ydin on yksilökeskeinen, eikä ihmisiä yhdistä kuin kulutustottumukset, kulttuuri ei kestä maahanmuuttajien tuomaa islamilaista vaikutusta. Muslimit eivät halua assimiloitua, vaan heillä on arvoja, joista he haluavat pitää kiinni. Lisäksi muslimien perheet ovat suurempia. Niinpä länsimaat kulttuureineen tulevat häviämään selviytymistaistelun.

Epäselväksi jää, onko islamin elävän uskonnon arvopohja tai vuoristokansojen kunniakäsitys hyvä vai huono asia? Ilmeisesti ne ovat hyviä asioita, mutta euroopassa meidän pitäisi osata ja uskaltaa olla eurooppalaisia ja pyrkiä totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen. Lukijalle herää kuitenkin kysymys: miksi kestämättömään kuluttamiseen nojaavaa länsimaista kulttuuria pitäisi "suojella"? Maapallon raaka-aineet antavat aikaa korkeintaan vuosikymmenen tai kaksi, ja se, mitä pidetään länsimaisena kulttuurina, on muuttuva rajusti. Tuolloin luottokorttien kuvioimat perhosen siivet eivät riitä pitämään meitä ilmassa. Eurooppalaisuus on ilmeisesti kuitenkin jotain muuta kuin vallalla oleva traaginen elostelu, ja siihen johonkin tulisi kiiremmin palata. Miten tämä eurooppalaisuus kartoitetaan niin, että länsimaat tuntisivat siihen vetoa? Ranskalaisilla lienee oma näkemyksensä, saksalaisilla ja englantilaisilla omansa. Euroopan historia on verinen, ja yhteenkuuluvuus, liikkuvuus ja arvoperimä ovat olleet pääasiassa eliitin tonttia.

Vihavainen suhtautuu myönteisemmin kiinalaisiin ja erityisesti venäläisiin, joiden molempien on todettu assimiloituvan uuteen kulttuuriin. Tosin epäselväksi jää Venäjälle katseensa kääntäneen venäläisvähemmistön esimerkki Virossa. Eikä kirja käsittele siirtolaisuuden historiaa mitenkään ansiokkaasti, vaikka muuten kulttuurihistoria avautuu kirjoittajan käsissä taidokkaasti. Kulttuurit ovat hiertäneet toisiaan aina vaikuttaen kieleen, tapoihin ja asenteisiin. Länsi-Rooma muuttui rajusti germaanien saapuessa Reinin ja Tonavan eteläpuolelle. Koska paikalliset kokivat olevansa roomalaisia ja ylläpitivät roomalaisia instituutioita mutta uudella tapaa, aikaa myöten se, mitä pidetään roomalaisuutena, muuttui. Vihavainen ei myöskään halua suuremmin pohtia rotukäsitteen ongelmia -- sillehän ei löydy tukea biologiasta. Kuitenkin biologiaan hän haluaisi vedota argumentoidessaan kansojen eroista.

Vihavaisen toinen maalitaulu on post-moderni tieteenkäsitys ja erityisesti feminismi. Hänen mukaansa voidakseen kritisoida feminismiä hänen pitäisi olla feministi.
"Se on kuin aikoinaan kommunistinen ideologia, joka todisti itsensä oikeaksi ja teki kritiikin mahdottomaksi, koska systeemin ulkopuolelta sitä ei voinut kritisoida."
Kieltämättä hänen käyttämänsä esimerkit antavat naistutkimuksesta koomisen jos kohta yksipuolisen kuvan. Jos kuitenkin post-modernismi on merkityksen pilkkoutumista ja universaalien arvojen haihtumista, millä voimalla keskustelu palautetaan yhteiseksi koettujen arvojen ääreen? Vihavainen pitää post-modernismia hallinto- ja kulttuurieliitin sisäistämänä harhaoppina, joka suoltaa todistumattomia väittämiä, jotka päätyvät hallitsemaan julkista keskustelua. Demokratia lienee eurooppalainen arvo, mutta eliitti pelkää kansan mielipidettä. Kansanäänestyksiä ei haluta järjestää, koska kansa äänestää väärin. Oli kyseessä metsästyskiväärit, prostituutio tai väitteet ihmisten biologisista eroista, keskustelu vaiennetaan sillä verukkeella, että ääriainekset saavat niistä polttoainetta. Äänekkään marginaalin olemassa olo koetaan niin suureksi uhkaksi, että tärkeistä asioista on pakko hissutella.

Vihavainen marssittaa tuekseen leegion klassikoita, länsimaisia ja venäläisiä. Teksti on suurelta osin tyylikästä mutta rönsyilevää, ja hohdokkaan alun jälkeen terävin kärki taittuu. Kaikki teesit eivät kestä  analyysia, koska Vihavainen ei alista kaikkia väittämiään yhdenveroiselle pohdinnalle.  Ehkä esseiden tarkoitus on moralisoida, eikä tuottaa helposti sulavaa kulttuurikritiikkiä. Kirjan ansioksi on sanottava, että se on tervetullut potku suomalaisen omahyväisen keskustelukulttuurin persuksille, sillä kirja pakottaa lukijan ajattelemaan ja punnitsemaan mielipiteensä. Vihavaisen laaja tietämys, hyökkäävä asenne ja tinkimätön kritiikki saattavat herättää lukijassa torjuntareaktion, koska kirjan teesit ovat vallitsevan ideologian vastaisia (ajatusrikoksia). Parhaimmillaan lukija voi oppia, miksi hän itse on mitäkin mieltä.

lauantai 10. lokakuuta 2009

The DC Comics Guide to Digitally Drawing Comics

Freddie E. Williams II, The DC Comics Guide to Digitally Drawing Comics. Watson-Guptill, New York, NY, USA, 2009.

Tietokoneet ovat muuttaneet lähes kaikkien ammattien työskentelytapoja, eivätkä sarjakuvat ole poikkeus. Tekijät ovat hajallaan pitkin maapalloa, ladonta käyttää digitaalista aineistoa ja painosten pienentyessä ja kilpailun koventuessa kustannuksia pitää saada kavennettua kautta linjan (tämäkin kirja on painettu Kiinassa). 

The DC Comics Guide to Digitally Drawing Comics esittelee alusta loppuun Adobe Photoshopia hyödyntävän työskentelytavan, jolla kirjoittaja sanoo vähentäneensä turhaa työtä ja siten valmiin sivun vaatimaa työmäärää. Suurin säästö tulee skannaamistarpeen katoamisesta, koska eri työvaiheet voi lähettää toimitusvastaavalle sellaisenaan. Esitelty prosessi sijoittuu amerikkalaiseen työnositusmalliin, jossa eri vaiheet - käsikirjoitus, lyijykynät, musteet, väritys, tekstaus -  on jaettu eri tekijöiden vastuulle. Kuitenkin, vaikka ei arvostaisi yhdysvaltalaista supersankarisarjakuvaa, kirjassa on digitaaliseen työskentelyyn runsaasti hyviä neuvoja -- vaikka ei olisikaan kelloa vastaan puurtava rattaanomainen sarjakuvataiteilija.

perjantai 2. lokakuuta 2009

Runousopin perusteet

Mervi Kantokorpi, Pirjo Lyytikäinen ja Auli Viikari, Runousopin perusteet. Yliopistopaino, Helsinki, 2005.

Runousopin perusteet on alle parisataasivuinen kirjallisuustieteen oppikirja. Kirja käsittää kolme artikkelia tai osaa. Kirjoittajat ovat kirjallisuuden tutkimuksen kotimaista kärkeä.

Alkuun Lyytikäinen pohtii, mitä kirjallisuus on. Vastausta lähdetään kokoamaan merkkien, kulttuurin, sen symbolien, tulkinnan ja tulkitsijoiden pohjalta. Kirjallisuus on kieltä ja kommunikaatiota. Kieli on tekstiä ja teksti on merkkijärjestelmän merkeistä muodostuva koodi, jonka tulkitseminen kokonaisuutena on kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Merkkijärjestelmät ovat yhteisökohtaisia -- jopa sanan 'kommunikaatio' pohjalla on latinan communitas, yhteisö. Lyytikäinen hahmottelee myös kirjallisuuden ja muun tekstin välisiä eroja.

Viikari pureutuu lyriikkaan. Maallikolle johdatus rytmin ja mitan maailmaan avaa aikaisemmin hämäränä pysyneen maailman. Asia ei ole sinänsä vaikea, mutta lukijalle runoista jäsentyy uusi, aikaisemmin heikosti ymmärretty kerros. Viikari esittelee myös runokielen piirteitä ja menetelmiä runojen koodiston tulkintaan.

Kantokorpi käsittelee proosaa, sen kerrontaa, aikarakenteitä ja eri tasoja hieman samaan tapaan kuin James Wood aikaisemmin lukemassani kirjassa.

Kirjassa on runsaasti esimerkkejä, ja kieli on sekä sujuvaa että täsmällistä. Muutamin kohdin tekstiin ui käsitteitä, joita ei ollut selvästi määritelty. Kirja käsittää perusteet ja herättää halun perehtyä asioihin syvemmälle.