sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Democracy

Joan Didion, Democracy. Simon & Schuster, New York, NY, 1984.

Joan Didionin romaani Democracy (1984) on palapelimäinen, kokeileva romaani. Taustalla soivat Vietnamin sodan loppusävelet ja Saigonin valtaus, mutta Inez Victorin perheen kautta Didion tarkastelee poliittisen elämän tuoman julkisuuden vaikutusta ihmisiin. Se aiheuttaa horjuvan identiteetin, vieraantumista ja muistiongelmia. Se tuottaa myös huumeiden käyttöä, murhan ja avioliiton ulkopuolisia suhteita.
 
Kirjan kertoja on Joan Didion. Kirjailija luo itsestään toimittaja-kirjailija -hahmon, joka kertoo ystävänsä Inez Victorin elämästä.
Call me the author.
Let the reader be introduced to Joan Didion, upon whose character and doings much will depend of whatever interest these pages may have, as she sits at her writing table in her own room in her own house on Welbeck street.
So Trollope might begin his novel.
Vaikka Didion puhuu Trollopesta, esittely on pikemmin nyökkäys Melvillen kuuluisalle aloitukselle. Didion leikittelee tarinansa kanssa kertojan asemastaan käsin. Osa tarinasta pohjautuu lehtijuttuihin, valokuviin, sähkeisiin, tarkkoihin päivämääriin, Who's Who:n tietoihin, paikkoihin ja haastetteluihin. Osa hänen kuvaamistaan tapahtumista nojaa hänen tapaamisiinsa Inez Victorin kanssa; Inez vierailee jopa Voguen toimituksessa, jossa Joan Didion työskenteli 1950-60 -luvuilla. Näitä omakohtaisia kokemuksia vahvemmin kirjan tapahtumia vahvistaa Didionin käyttämä tyyli: kertomus etenee  etäännytetyllä toimittajan äänellä.  I was trained to distrust other people's versions, but we go with what we have. 

Tarina on kuitenkin kaunokirjallinen romaani, vaikka Didion sotkee kahta kertomisen tapaa toisiinsa. I have been keeping notes for some time now about the way Jack Lowett waited for Inez Victor. Kirjailija tekee muistiinpanoja hahmoistaan samaan tapaan kuin toimittaja. Hän ikään kuin oivaltaa henkilöiden motiiveja, mikä on sovellettavissa sekä toimittajaan että kirjailijaan.
It occurs to me that for Harry Victor to have driven up to Sarah Lawrence on a Tuesday afternoon in May and picked up Inez Christian in her leotard and married her at City Hall could be understood as impulsive, perhaps the only thing Harry Victor ever did that might be interpreted as a spring fancy, but this interpretation would be misleading.
Didion esittää yhtäällä haastateltavien suoria lainauksia ja tapahtumia jonkun paikalla olleen kuvailemina. Sitten toisaalla hän rekonstruoi tarkasti kohtauksia, joissa hän ei ollut paikalla. Kerran hän kääntyy lukijan puoleen ja kertoo kerronnallisista valinnoista, joita hän voisi tehdä.
I know the conventions and how to observe them, how to fill in the canvas I have already stretched; know how to tell you what he said and she said and know above all, since the heart of narrative is a certain calculated ellipsis, a tacit contract between writer and reader to surprise and be surprised, how not to tell you what you do not yet want to know.
Palapelimäisyys, etäännytetty kerronta ja kertojan toteava ääni toimivat moitteetta, mutta romaanin varsinainen suola on kirjailijan leikkisä suhtautuminen omaan asemaansa romaanissa, mikä virittää mielenkiintoisen jännitteen tapahtumiin ja niistä kertomiseen.

4 kommenttia:

  1. 'Sotkee kahta kertomisen tapaa toisiinsa', hui, vai sittenkin hyi... Vaikuttaa todella 'etäännytetyltä', ei taida olla mielilajejani. Olet todella avoin erilaisille kirjallisuustyyleille, aiheillekin, täytyy sanoa. Minä taitaisin mennä lukkoon ja lopettaa kesken moisen palapelin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Didionin kerronta ei ole mitenkään vaikeaa. Se kertoo sujuvasti ns. tosiasioita, mutta kertojan ja tarinan välillä on jännä vire. Tapahtumat eivät esiinnyt järjestyksessä, mutta kerronta synnyttää erilaisin vihjauksin odotuksia, jotka sitten "huipentuvat" vuonna 1975, kun Saigon romahtaa.

      Pari tuoreehkoa dekkaria/thrilleriä on jäänyt kesken. En enää tunne itseäni. :-)

      Poista
  2. Kiitos Juha, sait minut kiinnostumaan tästä.

    Ihastuin Didionin tyyliin omaelämäkerrallisissa kirjoissa The Year of Magical Thinking ja Iltojen sinessä. Minusta siihen sopii hyvin termi, jolla Pirkko Saisio on selittänyt omaa tyyliään - essehdintä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa! :-)

      Olen ajatellut noihin omaelämänkerrannallisiin kirjoihin tutustua jossain vaiheessa. Myös Didionin varhaisemmat kokoelmat kiinnostavat (mm. Slouching towards Bethlehem, The White Album, After Henry).

      Poista