maanantai 3. huhtikuuta 2017

Jude the Obscure

Thomas Hardy, Jude the Obscure (1895). Project Gutenberg E-Book, 1994. https://www.gutenberg.org/ebooks/153

Vaikka sanonnan mukaan jokainen on oman onnensa seppä, muutamaa erakkoa lukuunottamatta ihmisen onni riippuu paljon muista ihmisistä. Sosiaalinen ympäristö asettaa normeja ja ihanteita, jotka kolhivat armotta niitä, jotka eivät normeja tai ihanteita täytä, aivan riippumatta muista hyveistä. Kuten kuningas Learille kävi ilmi, ihminen ei voi yksin määrätä, kuka hän on, vaan hänen identiteettinsä riippuu paljon siitä, kenenä muut häntä pitävät ja kuka hänen annetaan olla.

Thomas Hardy (1840-1928) ei kirjoittanut kuninkaista vaan viktoriaanisen Englannin tavallisista ihmisistä, jotka joutuivat yhteisön käsitysten, ennakkoluulojen ja tekopyhyyden — eli ”moraalin” — pahoinpitelemiksi. Päähenkilö romaanissa Tess of d'Urbervilles (1891) saa kantaakseen langenneen naisen maineen, kun hänet raiskannut mies voittaa hurskauden sädekehän (ohimeneväksi paljastuvasta) katumusharrastuksestaan. Bathsheba maksaa kalliisti kiusoittelevan leikkisyytensä romaanissa Far from the Madding Crowd (1874). Molemmissa romaaneissa nuori nainen heitetään ilman opasta tai tukea miesten hallitsemaan aikuisten maailmaan.

Hardyn kovaotteinen ja pessimistinen realismi jatkuu myös hänen viimeisenä valmistuneessa romaanissaan Jude the Obscure (1895). Ulkopuolisuus näkyy jo romaanin nimessä: obscure tarkoittaa vierasta, hämäräperäistä tai epämääräistä. Nimenä Jude on käytännössä sama kuin Juudas. Varhaiset kääntäjät halusivat korostaa eroa Juudas Iskariotin ja apostoli Juudaksen välillä, joten Uuden testamentin Juudaksen kirje on englanniksi Epistle of Jude. Kirje esittää varoituksia vääristä opettajista ja muistuttaa, kuinka ”lopun aikoina tulee pilkkaajia, jotka elävät jumalattomien himojensa vallassa” (Juud. 17). Nämä jumalattomat himot ovat yksi romaanin keskeisistä teemoista.

Romaanin aihe on kuitenkin avioliitto. Jude haaveilee yliopisto-opinnoista ja opiskelee klassisia kieliä ruumiillisen työn ohella. Onnettomuudekseen hän joutuu Arabellan viettelyn ja juonittelun uhriksi. Judesta ehtii tulla aviomies ja kivenhakkaaja ennen kuin Arabellan raskaus paljastuu valheeksi ja avioliitto sietämättömäksi. Arabella muuttaa Australiaan, ja Jude ihastuu Sueen, itsevarmaan, lukeneeseen ja älykkääseen mutta tunteissaan ailahtelevaan serkkuunsa. Missä Arabella on puhdasta lihallisuutta, Sue edustaa idealisoitua tai platonista rakkautta. Ihastus osoittautuu molemminpuoliseksi, mutta Sue on ehtinyt avioitua vanhemman miehen kanssa. Sue jättää miehensä, avioliittoja mitätöidään, lapsia syntyy, osalliset sekä sivulliset kärsivät, kun yksilön kokemus ei asetu ympäristön ylläpitämään järjestykseen.


Hardyn käsissä kärsimys johtuu osin ihmisluonnosta ja mielivaltaisista avioliittoa koskevista säännöistä. Se johtuu myös ihmisten kyvyttömyydestä kommunikoida ajatuksiaan ja ymmärtää toisiaan. Jude ei lopultakaan pääse perille Suen aivoituksista, eikä Arabella ymmärrä Judea ja tämän tiedonjanoa alkuunkaan. Jokainen keskeisistä henkilöistä saa kuitenkin kirkkauden hetkensä ja tavoittaa puheessaan jotain ylevää. Monet näistä viisauksista, elleivät peräti kaikki, koituvat myöhemmin tavalla tai toisella kunkin lausujan onnettomuudeksi.
The gates were shut, and, by an impulse, he took from his pocket the lump of chalk which as a workman he usually carried there, and wrote along the wall:
"I have understanding as well as you; I am not inferior to you: yea, who knoweth not such things as these?"—Job xii. 3.
Romaanissa viitataan Jobin kirjaan pariinkin kertaan, ja sitä voi ajautua lukemaan irvokkaana tai käänteisenä versiona Jobin tarinasta. Hardyn käyttämä monitulkintainen sattuma voisi olla maallinen ilmiö, mutta enteiden valossa se tuntuu jumalalliselta tuomiolta, johon voi vain alistua. Avioliitto on ympäristön sanktioima, mieluiten onneton, normi, jota ei voi paeta ja jonka ulkopuolella ei ole vaihtoehtoja.

Romaanissa on kuusi osaa, jotka kuvaavat toistuvia yrityksiä aloittaa alusta. Toisteisuutensa vuoksi esimerkiksi Norman D. Prentiss pitää romaania Hardyn teoksista muodoltaan raastavimpana ja ahdistavimpana. Hardy kiristää viktoriaaniset juonitekniikat, toiston ja sattuman, äärimmilleen, ja tukehduttaa uuden aloituksen toisensa jälkeen. Toistot ovat henkilöille tahattomia ja kivuliaita. Prentiss löytää henkilöhahmojen puheissa ja sattuman ohjaamissa väkinäisissä juonenkäänteissä vihjeitä metakirjallisesta tunnistamisesta; ikään kuin Jude ja Sue huomaisivat olevansa kirjallisia hahmoja kiduttavassa tragediassa.

Kuten aiemmatkin Hardyn romaanit, lukukokemuksena Jude the Obscure on väkinäisyydestään huolimatta maukas. Ratkaisevan käänteen kohdalla uskottavuus joutuu siinä määrin koetukselle, ettei paluu kirjan maailman sisään enää onnistu. Kerronta on silti älykästä, ja paksun symboliikan takia ollaan koko ajan jonkin äärellä tai rajalla.

Romaani ilmestyi jatkokertomuksena Harper's New Monthly Magazinessa joulukuusta 1894 marraskuuhun 1895. Lehdessä ilmestynyt William Hatherell tekemä kuvitus julkaistiin myös osana romaania. Sitä voi selata mm. Internet Archive -sivuston tarjoamasta amerikkalaisesta painoksesta.

Lisää aiheesta:
  • Norman D. Prentiss (1995) The Tortured Form of Jude the Obscure. Colby, 31(3): 179-193.

Kuvat: William Hatherell, 1895  (public domain / Internet Archive).

2 kommenttia:

  1. Tästä huomaaa, että aikaansa sidottu teema on usein myös universaali: kuka sinun annetaan olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Muita on vaikea pakottaa suhtautumaan itseen millään tietyllä tavalla. Identiteetti on aina suurelta osin muiden armoilla.

      Kirjassa yhdenlainen suhde (avioliitto) toiseen ihmiseen on hyväksyttävä (ja usein onneton) mutta toisenlainen (avoliitto) ei ole, vaikka käytännössä niillä ei ole eroa. Kysymys hyväksyttävistä avioliitoista on edelleen ajankohtainen.

      Poista