A Short History of the Future

W. Warren Wagar, A Short History of the Future, 3. laitos. The University of Chicago Press, Chicago, IL, USA, 1999.

Yhdysvaltalainen historian professori W. Warren Wagar luonnostelee yhden kehityskulun seuraavaksi 200 vuodeksi. Kirjan ensimmäinen laitos julkaistiin vuonna 1989, kun Neuvostoliitto oli vielä jossain määrin voimissaan. Vaikka Wagar ei ole varsinaisesti halunnut uudelleen kirjoittaa historiaansa, joitain korjauksia tässä uudemmassa laitoksessa on.

Teos jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen projisioi nykykehityksen 2000-luvun ensimmäisen vuosisadan puoliväliin. Kestämättömän kulttuurin oireet kriisiytyvät ympäristöongelmina ja poliittisina konflikteina. Wagar ei peittele kapitalismin vastaisuuttaan: kapitalismi tuottaa vastakkainasettelua, eriarvoisuutta ja ongelmia. Lisäksi ihmisen kyky rakentaa ydinaseita johtaa väistämättä niiden käyttöön jossain vaiheessa. Kriisejä voidaan väistää vuosikymmeniä, mutta joku painaa nappia jossain vaiheessa. Wagarin maailmassa sotilaallinen kriisi kehittyi pitkään jatkuneessa heikossa taloustilanteessa.

Toinen osa käsittelee sodan jälkeistä maailmaa. Kolmannessa maailman sodassa, joka alkaa 2044, kuolee yli 7 miljardia ihmistä. Henkiin jääneet 2 miljardia yrittävät rakentaa uudenlaisen maailman keskitetyn sosialistisen hallinnon alle. Ihmisiä ei valtaa mikään ylimaallinen solidaarisuus tai veljesrakkaus, joten hallinto turvautuu koviin otteisiin. Väestönkasvua rajoitetaan, teollista tuotantoa ohjataan kulutuksen maksimoinnista käytettävyyteen ja kestävyyteen. Kansalaispalkka, koulutus ja yhdenvertaisuus pohjustavat uudenlaisen kulttuurin.

Kaikki eivät ole kuitenkaan tyytyväisiä. Kolmas osa kehittelee säröjä, jotka ilmestyvät maailman hallituksen pintaan. Ennen pitkää oppositio saa vallan, ja maailma jakautuu pienten autonomisten paikallisyksiköiden tilkkutäkiksi. Väestönkasvun rajoitukset puretaan, mutta kellään ei ole tilaa kasvaa kovasti suuremmaksi. Tämä ei kuitenkaan johda sotiin vaan rauhanomaiseen yhteiseloon.

Wagar keskittyy poliittiisiin linjoihin. Teknologinen kehitys kulkee rinnalla, mutta Wagar ei esittele mitään uutta, muista vastaavista narratiiveista poikkeavaa. Lukujen päätteeksi Wagar liittää käsitellyn aikakauden kirjeitä.

4/5

Yksinäisyys ja uhma

Erno Paasilinna, Yksinäisyys ja uhma. Otava, Keuruu, 1985.

Kirjailija ja toimittaja Erno Paasilinna oli yksi harvoista suomalaisista toisinajattelijoista. Hänen teoksensa Yksinäisyys ja uhma on kokoelma esseitä 1970- ja 1980-lukujen taitteesta, joka sai Suomen ensimmäisen Finlandia-palkinnon vuonna 1985. Paasilinna kirjoittaa tiiviisti - lauseet ovat monin paikoin lyhyitä ja sanat harkittuja. Paasilinnan tekstissä on voimaa. Hän kirjoittaa sanoista, kirjoittamisesta, kirjailijana olemisesta, kirjailijaksi tulemisesta ja totuudesta. Hän esittelee ristiriitaisen Eino Leinon, yksinäisen Pentti Haanpään ja pelottavan johdonmukaisen Pentti Linkolan. Hän suomii kirjallisuuspiirien kirjalistoja, kirjailijakoulutusta ja klassikoiden tyrkyttämistä lapsille ja nuorille.

Jos pelkää omaa ääntää, ajatuksiaan tai epäilee rohkeuttaan, kannattaa palata tämän kirjan ääreen.

The Medieval Economy and Society

M. M. Postan, The Medieval Economy and Society: An Economic History of Britain in the Middle Ages. Weidenfield and Nicolson, London, UK, 1972.

M. M. Postan (1889-1981) oli keskiajan Euroopan talouteen erikoistunut historioitsija. Kirja The Medieval Economy and Society on kokoelma Britannian keskiajan talouteen liittyviä esseitä, joiden lähdeviitteissä vilahtaa myös Postanin itsensä 1930-luvulta eteenpäin kirjoittamia papereita. Kirja voinee siis pitää koosteena Postanin ajatuksista hänen itsensä kirjoittamana. Postan kyseenalaistaa monia aikansa näkemyksiä tilastojen kautta, mutta todistusaineiston puutteessa ei tietenkään pysty kumoamaan kaikkia vastakkaisia näkemyksiä. Teksti on akateemistä ylätyyliä, retoriikaltaan suostuttelevaa ja hieman raskasta.

Postan aloittaa pöyhimällä Britannian roomalaisia juuria. Hän kyseenalaistaa germaaneja painottavan tutkimuksen lähtökohdan, joka aloittaa Britannian keskiajan sosiaali- ja taloushistorian anglosakseista, koska roomalainen vaikutus arvioitiin heikoksi. Postan ei pidä todennäköisenä, että germaanivalloittajat olisivat aloittaneet tyhjästä vaan että he rakensivat olemassa olleen roomalaisen kulttuurin päälle. Jatkuvuuden tueksi hän nostaa arkeologiset löydöt -- peltoalan kasvu, tiet, ojat ja kanaalit, kolikot, asutuskaivausten ajoittamisen osin ajalle ennen anglosaksien tuloa -- ja terveen järjen -- miksi anglosaksit olisivat tuhonneet olemassa olleen roomalais-brittiläisen työvoiman ja viljelykset? Kuitenkin normannien saapuessa Britannia on anglosaksinen yhteiskunnan, kulttuurin, kielen, nimistön, lakien jne. suhteen.

Toinen luku käsittelee maata, asutusta ja uudelleen asutusta. Roomalaisen ja anglosaksisen asutuksen laajuudesta voidaan esittää vain arvioita, mutta lähtökohdaksi voidaan ottaa 1000-luvun lopun tilanne niin kuin Domesday-maakirja sen esittää, ja regressoida tuloksia ajassa taaksepäin. Vuonna 1086 paras viljeltävä maa oli jo käytössä ja samoin valtaosa toissijaisesta maasta niin kuin aikalaiset maata arvioivat. Niinpä on syytä olettaa, että Englannin taloushistoria ei ala normannivalloituksesta, vaan maankäyttö ja kauppa ulottuvat kauemmas taaksepäin. Keskiajalla suomaita kuivattiin ja, kun teknologia sen mahdollisti, savipeltoja käännettiin. Niinpä 1300-luvulla laajeneminen tyrehtyi, kun kartanoilla ja kylillä ei ollut minne laajeta.

Kolmannessa luvussa Postan keskustelee Britannian väestöstä, jonka suuruutta voi estimoida Domesday-maakirjan (1086) ja henkiverokirjasta (Poll Tax, 1377). Näiden antamia lukuja täytyy tietenkin täydentää ja muokata, mistä seuraa - tavasta riippuen - mittavia eroja. Jos maattomat kotitaloudet lasketaan mukaan, Domesday arvio kasvaa 50%. Kotitalouksien koko voi olla jotain 3.6 (Russell) ja viiden välillä. Populaatio vuonna 1086 on siis ehkä jotain 1.25 miljoonan ja 2-3 miljoonan välillä. 1200-luvun lopulla maasta alkaa olla pula, ja nälkä niittää populaatiota. Niinpä se ei ole voinut katkotta kasvaa läpi vuosisatojen, ja Postan puhuu suhteellisesta ylikansoittumisesta. Mustasurma sitten niittääkin väestöä eri näkemysten mukaan 20%, 40% jopa 50%. Rutto vaelsi sen jälkeen pitkin poikin palaten vuosien päästä uudelleen.

Neljäs luku yhdistää teknologian ja maankäytön. Miten Britanniassa keskiajalla parannettiin maatalouden tuottavuutta? Postan vastustaa ajatusta, että talonpojat eivät tienneet tai osanneet, ja kysyykin, miksi uusia menetelmiä ei otettu käyttöön (laajemmin ja aikaisemmin) vaikka niitä tunnettiin? Jos syynä on niukat pääomat, miksi talonpojat eivät upottaneet useampia työtunteja esim. kitkemiseen kartanonherran esimerkin mukaan? Raskas aura muuttaa viljelyrutiineja ja peltojakoa, mikä edellyttää sosiaalisia muutoksia, kun perheiden pitää työskennellä yhdessä. Kahdeksan härän vetämällä auralla ei pieniä tilkkuja kynnetä. Kalkkia, lantaa ja merkeliä (marl, karbonaatista ja savesta muodostunut sedimentti/-kivi) käytettiin lannoittamiseen. Suomessakin kirjoitettiin 1800-luvun lopulla:

Yksi wanhimmista keinoista maan hedelmällisyyden edesauttamiseksi, josta maanwiljelyksen historia tietää kertoa, on kalkki eli kiwekset, joiden pääaineena on kalkkio.

Lannoitteiden ja erityisesti lannan käyttöä rajoitti niukkuus. Lanta edellytti karjaa ja laidunmaita. Kasvava populaatio nosti laidunmaiden vuokria ja hintoja, ja moni laidun kynnettiin pelloksi. Lisäksi kiusana olivat eroosio ja maan köyhtyminen huolimatta kiertoviljelystä. Väestönkasvu johti elinolojen heikentymiseen erityisesti köyhempien kohdalla, mikä kavensi mahdollisuuksia menetelmien parantamiseen. Nämä heikensivät maatalouden tuottoa ja jarruttivat parempien menetelmien käyttöön ottoa. Inertia oli siis paitsi kulttuurista myös taloudellista. Tämä muistuttaa Thomas Homer-Dixonin neuvokkuuden käsitteestä: pelkkä teknologinen neuvokkuus ei riitä, vaan tarvitaan sosiaalista neuvokkuutta, eikä yhteiskuntajärjestystä tai maanomistusta voida ratkaista pelkän teknologian avulla.

Lisäksi taloudelliseen kehitykseen vaikutti kartanotalous. Viidennessä luvussa Postan alleviivaa kartanoilmiön vaihtelevuutta paikan ja ajan mukaan. Saksalainen 1800-luvun tutkimus värittyi senaikaisista ihanteista, primitiivisestä kommunismista ja teutonisesta demokratiasta, mikä vaikutti keskiajan tutkimukseen. Postan korostaa, että germaanit, jotka muuttivat Rooman valtakunnan alueelle, olivat kaukana perinteistään, ja kaivaukset puoltavat kasvavaa eriarvoistumista: rikkaille kasaantui omaisuutta. Germaaniylimyksillä ei ollut vaikeuksia sopeutua Galliassa vallitsevaan yhteiskuntajärjestykseen, jossa vapaat roomalaiset 'asettuivat' magnaattien alaisuuteen. Niinpä syntyi suurtilojen verkosto, eikä Britannian ole syytä olettaa olleen poikkeus. Normannit jakoivat keskenään anglosaksien maat siistien olemassa ollutta jakoa. Kartanon taloudellinen ja sosiaalinen merkitys nojasi sen asemaan läänityksenä ja osana paitsi keskiaikaista sotalaitosta myös merkittävissä määrin keskiaikaista hallintoa. Sotilaalliset tarpeet muuttivat yhteiskuntaa pudottaen vapaiden miesten statusta, mutta sosiaaliset luokat, joihin ihmiset jakaantuivat, olivat olemassa jo tätä ennen. Kartanoverkosto oli pystyssä Britanniassa anglosaksisen ajan lopulla.

Kuudes luku jatkaa kartanoiden monimuotoisuudesta. Ideaalikartanohan koostui kahdenlaisista maista ja sitä kautta tuloista: yhtäältä kartanon omista maista (demesne) ja toisaalta maista, joita talonpojat vuokrasivat. Kuitenkin maanomistajia oli monenlaisia, ja siten järjestelyt vaihtelivat. Oli eri tavoin organisoituja kirkollisia kartanoita (benediktiini-, cisteriläis-, temppeliherra- ja piispa). Oli eri tavoin organisoituja ja eri kokoisia maallisia kartanoita, eikä kaikissa ollut maaorjia (villein). Vähitellen suurmaanomistajat uskoivat hallinnon virkamiestensä käsiin ja kartanon omista maiden viljelystä siirryttiin enemmän vuokraamisen suuntaan, koska se oli hallinnollisesti tehokkaampaa. Niinpä maaorjiakin 'vapautettiin' vuokraviljelijöiksi; raha korvasi aikaisemman velvollisuussuhteen. Vaikka kartanoiden taloudellista hallintoa kehitettiin (mm. kirjanpito), syntynyttä tuottoa ei laajalti investoitu maahan uudelleen, vaan se kului aateliston muihin menoihin. Villan ja työn hinta sekä vuokratulot heilahtelivat, poliittiset olosuhteet vaihtuivat, ja nämä kaikki muuttivat kartanon rakennetta vuosisatojen kuluessa.

Postan tarkastelee kylää seitsemännessä luvussa. Kartanon tavoin sekin oli kaikkialle levinnyt instituutio. Kuten kartanosta, kylästäkin on ihanneabstraktio, jota data ei sellaisenaan tunnusta. Sen rakenne vaihteli maaston mukaan: karussa maastossa paimennettiin, mikä ei suosinut tiiviitä ryhmäkyliä eikä edellyttänyt mittavaa yhteistyötä laajojen sarkojen tapaan. Paikallinen teollisuus (kaivos-, kudonta-) johti merkittävään käsityöläisedustukseen maatyöläisten joukossa. Kylän ja kartanon suhde vaihteli myös hyvin paljon, samoin kylien kyky ja halu järjestää itse oma hallintonsa, järjestyksen pito jne.

Kahdeksas luku esittelee kyläläisten taloudelliset olosuhteet. Euroopan keskiaika on tunnettu maaorjuudestaan, ja Postan huomauttaa, että historiantutkimus on keskittynytkin enemmän talonpoikien vapauteen kuin heidän varauteen tai tuloihin. Jauhatusveron (multure) perusteella talonpojat jauhoivat enimmäkseen kauraa ja ohraa, ja kuitenkin veroihin riitti vehnää. Niinpä talonpojat eivät syöneet kaikkea viljaansa, eivätkä viljelleet vain ruoaksi. Postan jakaa talonpojat kolmeen luokkaan heidän hallussaan olevan maan perusteella: isot (22%), keskikokoiset (33%) ja pienet (45%). Sitten oli vielä maattomia, jotka asuivat muiden nurkissa tai hökkeleissä. Paljon maata hallussaan pitävät nojaavat vuokratyövoimaan, samoin keskikasti joissain tapauksissa. Vähän maata hallussaan pitävät eivät elä pelkästään oman maansa (keskimäärin 4-6 hehtaaria) tuotolla, vaan joutuvat tekemään muita töitä (käsityöläiset, kankurit, sepät, paimenet, rakennusmiehet, kivenhakkaajat jne) tai töitä muille (rengit), ja joissain tapauksissa lordit joutuivat laien turvaamaan työvoimansaannin merkittävien maanomistajien kilpailulta. Väestömäärä laskiessa alimmasta kastista noustiin ylemmäksi, ja kylänloppulaisten määrä väheni. Postan esittääkin, että 1300-luvun loppu ja 1400-luku pitäisi nähdän kahden alimman ryhmän taloudellisten olojen paranemisena, joskin valtakuntien talous heikkeni 1200-luvun nousun jälkeen.

No, mikä vaikutus tällä taloudellisella kehityksellä oli talonpoikien vapauteen? Yhdeksäs luku pureutuu maaorjuuteen. Postan väittää, että aikalaiset talonpojat eivät kiinnittäneet huomiota niinkään vapauteensa kuin maa-alaan ja sitä kautta taloudellisiin olosuhteisiin. Taloudellisten olosuhteiden parantuessa saattoi tietenkin ostaa itsensä vapaaksi, mutta tämä ei ollut mitenkään tavattoman yleistä. Vapaat talonpojat saattoivat mennä naimisiin maaorjan tyttären kanssa nimenomaan maaomaisuuden vuoksi välittämättä statuksen heikkenemisestä. Epävapauksista päästiin maksulla (fine) ja maaorjakin saattoi ostaa, myydä ja vuokrata maata ja karjaa. Keskeisin maaorjan (villein) aseman heikkous suhteessa vapaisiin talonpoikiin oli taloudellinen; vuokra oli korkeampi kuin vapaaviljelijöiden (freeholder) ja vapauksista piti maksaa. Lordien ylivoima ei ollut niinkään juridista kuin taloudellista: he saattoivat ostaa tarvittavan työn joltakulta muulta, vaatia alustalaisiltaan rahakorvauksen taksvärkin sijaan, ja pistää erotuksen taskuunsa -- tai siis kirstuunsa. Pula maasta tarjosi neuvotteluaseman, jolla sopimuksia voitiin vääntää edullisempaan suuntaan. Näissä kiistoissa laki oli sitten maanomistajan puolella. Mustan surman jälkeen palkat nousivat. Toimet nousun hillitsemiseksi johtivat ainoastaan vastarintaan; kysynnän ja tarjonnan mekaniikka ohitti hintakatot. Vastarinta kärjistyi talonpoikaiskapinaksi vuonna 1381, mutta se kukistettiin nopeasti.

Kymmenes luku käsittelee maanomistajia. Niin polarisoitunut kuin keskiajan Britannia olikin, ääripäiden - aateliston ja maattoman rahvaan - väliin mahtui monenlaisia maanomistajia. Yleensä on ajateltu, että kauppiassukujen omaisuus olisi muuttunut maaomistukseksi, mutta tämä on sangen vähäistä. Pikemminkin aatelissuvuista siirryttiin kauppaan. Lakimiesten sosiaalinen nousu sen sijaan on ilmiömäistä, kun yhteiskunta tarvitsee oppinutta virkamiehistöä. Joistakuista vapaista talonpojista kasvaa merkittäviä maanomistajia, joiden tulot vastaavat alemman ritariston tuloja mutta jotka väistelevät aatelointia uusien velvollisuuksien takia. Yhtä kaikki, 1200-luvulla suurmaanomistajat ostavat pienempien maita. Sotilaiden varustaminen kävi kalliimmaksi, ja alemman ritariston kyky pysyä mukana kustannuskehityksessä heikkeni. Velkaantuminen ei parantanut tilannetta. Paronien määrä laski, ja maanomistus keskittyi. Maanhinnan ja -vuokran lasku ja samanaikainen palkkojen nousu heikensi joitakuita maanomistajia. Karjan kasvattaminen pysyi kannattavana, kun laidunmaita oli tarjolla ja esim. villan kysyntä lähti nousuun. Sodat olivat arpapeliä, jossa taloudelliset voitot ja tappiot olivat onnesta kiinni.

Postanin mukaan Englannin keskiajan kauppa ei ole jatkuvaa kasvua vaan ajoittaista muuntumista paikallisten ja laajempien taloudellisten ja sosiaalisten muutosten vaikutuksesta. Yhdestoista luku luotaa aluksi kaupankäyntiä myöhäisantiikista normannivalloituksiin. Sitten Flaamin ilmiömäinen taloudellinen kasvu 1100- ja 1200-luvuilla kiihdytti taloutta myös Englannissa, ja sen villaa päätyi paitsi Kanaalin yli Flaamiin myös kauemmas Firenzeen. Sitten 1300-luvun puolen välin tuntumassa flaamilainen kysyntä hiipuu, mitä Englanti päättyy kompensoimaan omalla tuotannolla, mikä mahdollistaa jalostetun tuotteen myymistä mantereen sisäosiin. Kaikki ei mene kuitenkaan nappiin. Pohjoisessa Hansa estää englantilaisten kauppiaiden etenemisen, Satavuotisen sodan tappiot johtivat satamien menettämiseen Ranskassa. Valtakunnan sisällä alhainen agraariyhteiskunta ja erikoistuminen eivät tarjoa samanlaisia markkinoita. Juuri ennen Mustaa Surmaa kasvun rajat aika tavalla saavutetaan lammaslaidunten osalta. Sitten populaatio laski. Postan pyörittää upeasti koko tähänastista rakennelmaansa kuvaillessaan talouden käänteitä, sosiaalisia muutoksia, laidunmaita, laumakokoja ja villakauppaa.

Sitten luvussa 12 käännytään katsomaan kaupunkeja ja kiltoja. Valtaosa kaupasta ja tuotannosta oli suurten kaupunkien ammattilaisten käsissä. Maaseudulla toimi kulkukauppiaita, mutta keskeisimmät kaupat tehtiin säännöllisesti järjestetyillä markkinoilla (fair). Vaikka kaupungit heräsivät kaupan myötä, Postan ei usko sen selittävän kaikkea. Hänelle kaupungit ovat feodaalisuhteiden ulkopuolisia saarekkeita, joissa kaupanteko saattoi kehittyä. Kaupunkien perustamiskirjat takasivat veronkanto-oikeuden, vapauden tulleista, paikallisen markkinamonopolin ja osin itsemäärämisoikeuden -- poliittisesti riippumattomiksi Englannin kaupungit eivät kehittyneet. Monopolit jäsentyivät ammattikunniksi, killoiksi, jotka hallinnoivat oman alansa toimintaa, työvoimaa ja markkinoita paikallisesti. 1400-luvulla ulkomaan kauppa alkaa keskittyä kauppakomppanioille, jotka toimivat kiltojen tapaan. Esimerkiksi villakauppa oli Company of Staple of Calaisin käsissä. Kangaskauppaa hallinnoi Company of Merchant Adventurers, jolla sitten meni sukset ristiin Hansan kanssa.

Viimeinen, kolmastoista luku käsittelee hintoja ja niiden muutoksia. Kirkko julisti hintojen oikeudenmukaisuuden puolesta, mikä tarkoitti hintaa, jolla yhteiskuntajärjestys pysyi entisellään. Toisinaan korkea kysyntä ylitti hetkittäisesti niukan tarjonnan, jolloin turvauduttiin hintasäännöstelyyn. Edellä on nähty, että työvoima, palkat ja maanhinta heilahtelivat. Erityisen volatiili oli viljan hinta jopa satokauden sisällä. Markkinoilla oleva viljan määrä oli pieni suhteessa väestöön, ja häiriöiden kohdalla hinnat nousivat rajusti. Osaltaan myös rahan arvon heikkeneminen nosti nimellishintoja (rahan metallipitoisuus laski). Tosin, vaikka 1200-luvulla Keski-Euroopan hopeakaivokset kasvattivat rahavarannon määrää ja markkinoiden ollessa pienet, hinnat nousivat, ennen kuin se vaikutti Englantiin, hopeaharkon piti päätyä sinne kaupan mukana. Lisäksi hopea sinänsä oli käypä kaikkialla, ja hopeapitoisuus johti valuuttamarkkinoihin. Suuri osa kaupasta käytiin maksusitoumusten ja luoton avulla. Postan esittää, että pelkkä rahan arvo tai määrä ei riitä selittämään hintoja ja erityisesti 1200-luvulta 1400-luvulle kestänyttä hintojen nousua. Vaihtoehtona Postan tarjoilee väestönkasvun ja resurssien välisen jännitteen, niukkuuden. Hän ei puhu Malthusista, vaikka siihen hidastuva maataloustuotannon kasvu suhteessa väestönkasvuun viittaa.

Kirjan teksti on huolellista akateemista ylätyyliä. Sitä on vaikea lukea nopeasti, koska virkkeet ja kappaleet on ladattu äärimmilleen. Postan taistelee keskiajan yleistyksiä vastaan. Vanhat rakenteet, abstraktiot ja ideaalit kaatuvat luku toisensa jälkeen tiukan aineistolähtöisen argumentoinnin painosta. Oppikirjojen yleistysten takaa Postan avaa alati muuttuvan ja vaikeasti jäsentyvän todellisuuden. Ehkä maaorjuus oli vahvaa aikana, jolloin oli vielä minne paeta. Populaation kasvaessa ja maan arvon noustessa kartanon herrojen ei tarvinnut enää kahlita ketään mihinkään, vaan oli parempi antaa markkinoiden hinnoitella työt, joita aiemmin säätelivät perinteet ja velvollisuudet. Raha ja sen tuoma osin lyhytnäköinen järkevyys tai optimointi näkyy uskomattomalla tavalla ihan matalan tuottavuuden esiteollisessa maataloudessa. Historian kirjat ovat kuvauksia poliittisista kahinoista ja sodista, mutta tämän ja Pirennen kirjan jälkeen maallikon käsitys keskiajasta muuttuu.

Mediakontrolli

Noam Chomsky, Mediakontrolli. Alkuteoksesta Media Control (1991) suomentanut Sami Heino. Sammakko, Turku, 2003.

Professori Noam Chomsky on paitsi uurtanut uraa kieli- ja tietojenkäsittelytieteessä myös amerikanvastaisuudellaan. Mediakontrolli on pieni opus, joka koostuu yhdestä puheesta vuodelta 1991 ja artikkelista Propagandan mahtavat saavutukset. Chomsky piiskaa säälimättä Yhdysvaltojen mediaa vaikenemisesta, vääristelystä ja valehtelusta, joilla amerikkalaiset pidetään vallan ikeessä. Esimerkkejä vyöryy kolmelta vuosikymmeneltä; sota terrorismia vastaan alkoi jo 1980-luvulla.

Chomsky tuntuu ajattelevan, että ihmisten fiksaatio materiaan, uusin keittiönkalusteisiin, merkkivaatteisiin ja kulutukseen ylipäätään on jotenkin juontuu tästä median puolueellisuudesta. Poliittinen hampaattomuus johtuu heikosta mahdollisuudesta järjestäytyä poliittisesti (ammattiyhdistys). Kuitenkin samat ongelmat on meillä täällä Euroopassakin, vaikka meillä on ammattiliittoja ja yhdysvaltoihin verrattuna monipuolisempi lehdistö.

2/5

Ilmestysten avaruus

Alastair Reynolds, Ilmestysten avaruus. Alkuteoksesta Revelation Space (2000) suomentanut Hannu Tervaharju. Like, Helsinki, 2003.

Tämä Alastair Reynoldsin ensimmäinen tieteisromaani on yhdistelmä tulevaisuuden arkeologiaa, tähtitiedettä ja lennokasta avaruusoopperaa. Liha ja kone ovat yhtä: ihmisten aisteja, fysiikkaa ja motoriikkaa on jatkettu lukuisin implantein, ja vahva tekoäly liikkuu orgaanisen ja epäorgaanisen välillä vaivattomasti. Reynolds virittää teknologian varaan niin kehittyneen maailman, etteivät laitteiden ja ohjelmien mahdollisuudet tai mahdottomuudet piirry kovin selvästi, vaikka Reynolds pudottelee väliin laskelmia tähtitieteellisistä nopeuksista, ilmiöistä ja etäisyyksistä. Kirjailija toki taluttaa lukijaa taitavasti, ja Hannu Tervaharjun käännös on toimiva ja vaivattoman tuntuinen, mutta täyteen ladattu maailma jättää tämän lukijan hieman etäälle.

Imperiumin jälkeen

Emmanuel Todd, Imperiumin jälkeen. Rasalas, Helsinki, 2003. Ranskankielisestä alkuteoksesta Après l'empire: Essai sur la décomposition du système américain (2002) suomentanut Inkeri Koskinen.

Emmanuel Todd on antropologi, historioitsija ja väestötieteilijä, joka ennusti Neuvostoliiton romahtamisen vuonna 1976 väestötilastojen pohjalta. Tässä kirjassa hän ruotii Yhdysvaltain tulevaisuutta. Voisi ajatella, että USA:n piekseminen on perinteinen ranskalaisen älymystön huvi, mutta Todd on väitellyt Cambridgessa ja pitää brittiläistä empirismiä parempana kuin periranskalaista tutkimusperinnettä, ja sanojensa mukaan häntä pidetään kotimaassaan yhdysvaltalaismielisenä.

Francis Fukuyama ennusti historian loppumista Neuvostoliiton romahdettua. Liberaali demokratia marssisi voittoon, eivätkä menestyvän keskiluokan hallitsemat demokratiat todennäköisesti julista toisilleen sotaa (Doylen laki). Toddin mukaan tämä nojaa kahteen asiaan: lukutaidon leviämiseen ja syntyvyyden laskuun.

Syntyvyys maailmassa lähestyy Toddin mukaan vääjäämättä lukua 2,1, joka takaa yksinkertaisen suvunjatkamisen. Monissa kehittyvissä maissa syntyvyys on korkeampi, mutta se laskee. Lukutaidon leviäminen (erit. naisten lukutaidon) ja siitä seuraava syntyvyyden lasku synnyttää alkuun poliittista epävakautta, kun yhteiskunta irtautuu alikehittyneisyyden, korkean syntyvyyden ja korkean kuolleisuuden tasapainosta. Suomessa tämä siirtymävaiheen kriisi kärjistyi sisällissodaksi. Viime aikoina epävakautta on esiintynyt erityisesti juuri muslimimaissa, mutta joukko muslimimaita on saavuttanut vakauden fundamentalistisen kriisin jälkeen. Lukutaitoisia ihmisiä on vaikea hallita autoritaarisella tavalla. Lukutaitoiset kansat, joissa syntyvyys laskee, ovat rauhantahtoisia. Kuitenkin media ja USA lietsoo näkemystä, että olemme vaarassa ja hyökkäysuhan alla. Rauhantahtoisessa maailmassa ei ole mitään sijaa Yhdysvaltain sotakoneistolle, eikä sen tyhjälle pullistelulle.

Todd uskoo, että USA menettää hallitsevan asemansa. Vapaakaupan ideologia, joka on yksi USA:n keskeisimmistä vientituotteista, nojaa symmetrian periaatteelle, vaikka todellinen maailmankauppa perustuu epäsymmetriaan. Maailma tuottaa, ja USA kuluttaa. Yhdysvalloilla ei ole minkäänlaista tasapainoa tuonnin ja viennin välillä, eikä se ole enää muutamaa alaa lukuunottamatta merkittävä tuotantonsa vaan kulutuksensa vuoksi. Keynesiläisessä talousjärjestelmässä valtion tehtävä on ylläpitää kysyntää, ja Toddin mukaan Yhdysvallat on ottanut tämän aseman. Yhdysvallat ikään kuin verottaa koko maailmaa Egyptin faaroiden tapaan ylläpitääkseen kysyntää: faaraot rakennuttivat pyramideja, yhdysvaltalaiset amerikkalaista elämäntapaa.

Sijoittajat maailmassa kaatavat rahaa Yhdysvaltoihin, sen joukkovelkakirjoihin, osakemarkkinoille, luottojohdannaisiin ja muihin arvopapereihin -- kirjan kirjoittamisen aikaan rahavirta oli noin miljardi päivässä, nykyisin se lienee kahden ja kolmen miljardin välissä, päivittäin. Yhdysvallat pitää hallussaan hallitsevaa ideologiaa, mittavaa sotilaallista voimaa ja varantovaluuttaa, dollaria. Jotenkin kauppatasenegatiivinen maa onnistuu kääntämää sijoitukset varallisuudeksi, joilla voi ostaa tuontitavaraa. Todd ennustaa, että suuri osa näiden ulkomaisten sijoitusten arvosta haihtuu jossain vaiheessa:

"Mystisellä tavalla reuna-alueiden etuoikeutettujen sijoituksista johtuva rahan liike muuttuu maksuvälineiksi joita amerikkalaiset voivat käyttää jopäiväiseen eri puolilta maailmaa tuotujen hyödykkeiden kulutukseen. Pääomasijoitukset siis tavalla tai toisella haihtuvat. [...] Jokainen yhdysvaltalainen konkurssi merkitsee eurooppalaisille tai japanilaisille pankeille vastaavaa rahan haihtumista. [...] Emme tiedä vielä miten ja mihin tahtiin eurooppalaiset, japanilaiset ja muut sijoittajat tullaan kynimään, mutta niin tulee käymään. Todennäköisintä on ennennäkemättömän laaja paniikki pörssissä, jota seuraa dollarin arvon romahtaminen, tapahtumaketju, joka panisi päätepisteen Yhdysvaltain 'imperiaaliselle taloudelliselle asemalla."

Vertaukset Yhdysvaltain ja Rooman välillä ovat jossain määrin houkuttelevia, mutta USA:lla ei suuresta armeijastaan huolimatta ole Rooman sotilasmahtia, ja se saa "veronsa" provinsseistaan vapaaehtoisuuden (ideologian) nojalla. Yhdysvalloilla on kiistatta uljain laivasto ja uljaimmat ilmavoimat. Sen sotilaallinen pelote nojaa teknologiaan, jota käytetään pienten, ilmapuolustusta vailla olevien maiden pommitukseen. Se välttää omat tappiot, mikä on fiksua, mutta sen maajoukoilla ei ole kykyä miehittää alikehittyneintäkään valtiota. USA lietsoo erilaisuutta (intiaanit, mustat, arabit), mikä ei helpota maailmassa toimimista tai alueiden miehittämistä.

Sitten Todd pohtii Venäjän ja Euroopan tulevaisuutta. Putinin Venäjä haki lähempiä suhteita Eurooppaan. Yhdysvaltalaiset yrittävät sotkea lähentymistä NATO:n laajentamisella, ohjuspuolustuksella jne. ja eheytymistä sotilaallisella toiminnalla Kaukasiassa. Eurooppa ei ole oikein tiedostanut omaa mahtiaan. Euro on vahvistunut kirjan kirjoittamisen ajoista rajusti, mutta ulkopoliittisesti Eurooppa on edelleen hajanainen. Perinteiset kiistakumppanit Saksa ja Ranska ovat löytäneet yhteisen sävelen joissain asioissa, ja tulevaisuus riippuu Toddin mukaan paljon siitä, mihin suuntaan Britannia kohdistaa katseensa.

Muutamassa vuodessa on tapahtunut paljon, ja kirja on osin hieman vanha. Kirjassa esitetyt argumentit ovat toki vahvistuneet: USA:n kaksoisvaje syvenee ja rahavirrat uhkaavat kääntyä, keskiluokka on yhä kovemmassa puristuksessa, tuloerot kasvavat jne. Nyt syksyllä (2008) voi olla edessä tilanne, jossa ulkomaisten sijoittajien omaisuutta haihtuu rahoitus- tai pörssikriisissä. Toddin esittämät näkemykset hukkuvat tekstin sekaan; olisi ollut ehkä parempi kirjoittaa auki muutama keskeinen ajatus sen sijaan, että sotkee kuvaan myös Euroopan ja Venäjän. Terävöittäminen olisi ollut tarpeen erityisesti syntyvyyden ja lukutaidon suhteesta Yhdysvaltain tulevaisuuteen. Mitä ilmeisemmin ristiriita on se, että maailma rauhoittuu mutta jenkit eivät.

Lapsuuden loppu

Arthur C. Clarke, Lapsuuden loppu. Kirjayhtymä, Helsinki, 1973. Alkuteoksesta Childhood's end (1967) suomentanut Matti Kannosto.

Kiertoradalle ilmestyy ihmistä monin verroin älykkäämpi muukalaislaji ja estää ihmiskuntaa tuhoamasta itseään. Vuosisadan ajan se valmentaa ja opastaa ihmistä, mutta perimmäisen tarkoituksen se paljastaa vasta sitten. Arthur C. Clarke kirjoittaa ihan luettavan mutta ei mitenkään hohdokkaan tarinan ihmisestä maailmankaikkeuden muiden lajien joukossa.

2001-avaruusseikkailu

Arthur C. Clarke, 2001-avaruusseikkailu. Kirjayhtymä, Helsinki, 1976. Alkuteoksesta 2001 A Space Odyssey (1968) suomentanut Sakari Ahlbäck.

Sir Arthur C. Clarke on tieteiskirjallisuuden suuria nimiä, ja tämä kirja lienee hänen teoksistaan tunnetuin. Tunnettuus on varmasti Stanley Kubrickin samannimisen elokuvan ansiota, ja Clarke onkin omistanut teoksensa Stanleylle. Kirja syntyi nimenomaan elokuvakäsikirjoituksen pohjaksi.

2001-avaruusseikkailu on vanhaa sci-fiä, jota ei tarvitse julkaista tiiliskivinä tai kuorruttaa väkivaltaisella toiminnalla. Tarina alkaa ajalta ennen ihmistä, ihmisapinan ja eriskummallisen mustan monoliitin kohtaamisesta. Kosketus monoliittiin muuttaa yhtä heimoista pysyvästi, ja ne pystyvät voittamaan niukkuuden ongelmat ja projisioimaan ajatuksiaan välitöntä pidemmälle. Myöhemmin, kun ihminen on perustamassa siirtokuntia kuuhun, löytyy uusi monoliitti, joka tuntuu olevan yhteydessä yhteen Saturnuksen kuista. Discovery-alus lähtee selvittämään tilannetta paikanpäälle.

Clarken tyyli ei ole kärsinyt neljässäkymmenessä vuodessa: tarina kulkee vaivatta. Kirja on kovaa sci-fiä: se hyväksyy tunnetut tieteen pohjakseen ja rakentaa sen varaan. Pienet yksityiskohdat avaruusaluksen rakenteessa, avaruusmatkailun valinnoissa ja planeetoissa loihtivat uskottavan maailman.

Byzantium

Judith Herrin, Byzantium: The surprising life of a medieval empire. Penguin Books, London, UK, 2008.

Judith Herrin toimii myöhäisantiikin ja Bysantin professorina Lontoon King's Collegessa. Hän on tässä kirjassa sanojensa mukaan yrittänyt tuottaa hieman toisenlaisen Bysantin historian. Kirja koostuukin esseiden kaltaisista noin kymmenen sivun mittaisista kronologisesti järjestetyistä luvuista, jotka esittelevät aina jonkin piirteen tai ilmiön. Herrinin keskeinen tavoite on kumota keskiajalta peräisin oleva negatiivinen käsitys Bysantista, sen politiikasta ja hallinnosta. Hän haluaa osoittaa, että bysanttilainen kulttuuri oli jatkuvuudessaan ja kestävyydessään neuvokas, oppinut ja kekseliäs: kulttuuri ammensi Antiikin Kreikasta, Roomasta, kristinuskosta, idästä ja lännestä. Toiseksi Herrin pyrkii tuomaan esille bysanttilaisen kulttuurin kestävän vaikutuksen myöhemmällä ajalla, so. Bysantin valtauksen jälkeen vuonna 1453. Herrin kirjoittaa maallikoille. Tekstiä eivät kuormita lähdeviittaukset tai akateeminen epävarmuus (sikäli kun ne kuormittavat mitään tekstiä).

Kirja alkaa luonnollisesti Itä-Rooman synnystä ja Konstantinopolin perustamisesta. Bosporinsalmen rannalle syntyi nopeasti metropoli vanhan roomalaisen kaupungin Bysantiumin paikalle 300-luvulla. Sillä oli syväsatama ja hyvä sijainti Mustanmeren ja Välimeren sekä Vähä-Aasian ja Balkanin välissä. Nimitys Bysantti on 1500-luvun peruja; bysanttilaiset pitivät itseään roomalaisina. Kaupunki valtakunnan laidalla kohtasi useita uhkia heti nuoruudessaan. Vuonna 378 visigootit lähestyvät kaupunkia Tonavan yli, ja, kun keisarilliset joukot kärsivät tappion Adrianopoliksessa, gootit lahjotaan sivuuttamaan kaupunki. Seuraavan keisarin, Theodosiuksen, aikana valtakunta jaetaan kahtia Itä- ja Länsi-Roomaan. Rooman kaupunki ryöstetään pariin otteeseen seuraavalla vuosisadalla, mutta Konstantinopolia suojaavat muurit aina vuoteen 1204, kun neljäs ristiretki päätyy ryöstämään kaupungin. Sinä aikana portteja käyvät kolkuttelemassa avaarit, arabit, bulgaarit ja venäläiset.

Bysantti piti kiinni roomalaisista tavoista vaikka olikin kristitty. Niinpä keisari oli jumalan kaltainen hallitsija, ja hovi emuloi taivaallista hovia. Alkukirkko haki muotoaan jo ennen kuin keisari Konstantinus I kääntyi kristinuskoon. Nicaean kirkolliskokous vuonna 325 julisti Ariuksen harhaoppiseksi, mutta rehabilitoi opit myöhemmin. Germaaniheimot suosivat arianismia, mikä kansainvaellusten aikaan synnyttää kovasti kitkaa anti-arianistien kanssa, ja lopulta keisari Justinianus I kitkee harhaopit puhdasoppisuuden (ortodoksia) tieltä. Rooma ja Konstantinopoli aloittavat uskonnolliset kiistat, jotka sävyttävät Bysantin kohtaloa myöhemmällä keskiajalla, kun lännestä on kehittynyt merkittävä poliittinen voima.

Arabit ovat kukistaa Bysantin 600-luvulla. Samaan aikaan valtakuntaa kiusaavat slaavien hyökkäykset Balkanilla. Vaikka arabit eivät onnistu valloittamaan Konstantinopolia, Damaskokseen perustetaan kalifaatti, ja kristikunta saa muslimeista pysyvän vastustajan alueella. Arabijohtajat tunsivat Rooman mahtavan historian ja pyrkivät yhdistämään Välimeren alueen samaan tapaan mutta oman valtansa alle. Läntinen historiankirjoitus näkee kehityksen uhkana kristikunnalle, mutta muslimeille Muhammed oli Jeesuksen jälkeinen profeetta ja siten - samaan tapaan kuin kristinusko oli korvaava juutalaisuuden - islam oli korvaava kristinuskon. Vaikka arabit ottivat haltuun perinteisiä kauppareittejä Välimerellä ja etenivät Espanjaan, ryöstivät Italiaa jne., Bysantti esti etenemisen Kaakkois-Euroopassa.

Kiista kuvien asemasta uskonnollisissa toimituksissa leimahtaa 700-luvulla. Ikoneilla oli uskottu olevan jumalallisia voimia, mutta ne eivät pysäyttäneet arabien hyökkäyksiä. Niinpä Leo III vaati kuvien poistamista jumallisen suosion saavuttamiseksi. Arabien eteneminen pysäytettiin, mutta kiista kuvista leimahti vasta Leon kuoltua ja kesti kokonaisen vuosisadan. Ikoneita poltettiin, vastustajien kirjoituksia poltettiin (riippuen kumpi näkemys oli voitolla) ja ihmisiä lähetettiin maanpakoon.

Herrin kuvaa Bysantin koulutusta, joka nojasi vahvasti Antiikin perintöön. Luostarit, kyläkoulut ja oppineet levittivät kirjoitustaitoa valtakuntaan. Itä-Rooma puhui kreikkaa, ja komein retorinen perintö nojasi attikalaiseen muinaiskreikkaan. Roomalaiset lait systematisoitiin, virka- ja lakimiehet rekisteröivät tapahtumia (sopimukset kolmena kappaleena!). Huolimatta sodasta arabien kanssa tapahtui kulttuurivaihtoa; Bysantti pystyi omaksumaan eri kulttuureista niiden parhaita aineksia. Tämä suvaitsevaisuus - yhdessä diplomatian perinteen kanssa - on yksi syy Bysantin huonoon maineeseen lännessä.

Itäisen ja läntisen kirkon teologiset kiistat tavallaan huipentuvat neljänteen ristiretkeen. Kirkonmiesten, lähettiläiden ja oppineiden haaveet yhtenemisestä törmäävät kerta toisensa jälkeen opillisiin kysymyksiin, joita kielelliset (latina vs. kreikka) tai kulttuuriset erot eivät kavenna. Ristiretkeläiset sotkeutuvat Bysantin sisäiseen valtapeliin, mutta kun palkkiota ei kuulukaan, he ryöstävät kaupungin ja pitävät sitä hallussaan noin 60 vuotta. Uskonnollinen riita täytyy olla hyvin kiivas ja Bysantti äärimmilleen demonisoitu, että ristin ottaneet sotilaat pystyttävät piirityskoneet Itä-Rooman pääkaupunkin ympärille. Bysantti ei koskaan enää toivu entiselleen tästä iskusta. Kun ottomaanit 250 vuotta myöhemmin piirittävät Konstantinopolia, lännestä tuleva apu on laihaa ja sopu ohutta.

Kirjassa on muutama kartta, hyvin kätevä tapahtumien kronologia ja lista kuhunkin lukuun liittyvistä lähteistä. Herrin kirjoittaa hyvin, mutta kirjan rakenteesta johtuen tekstissä ei ole kannesta kanteen ulottuvaa punaista lankaa. Bysantti avautuu maallikkolle ilman esitietoja uudessa valossa, mutta historia jää hieman hajanaiseksi. Tämä lienee väistämätön seuraus, koska Herrin ei halunnut juosta läpi hallitsijoita kronologisesti. Otsikon lupaamaa yllätystä jää odottamaan turhaan - ehkä alkeelliset esitiedot tai latautumattomat käsitykset bysantista pilaavat sen. Yhtä kaikki, kirja on ihan mukava johdatus Bysantin historiaan.