Database Modeling and Design

Toby Teorey, Sam Lightstone, Tom Nadeau, Database Modeling and Design: Logical Design, fourth edition. Morgan Kaufmann, San Francisco, CA, USA, 2006.

Tietokanta on kokoelma rakenteista tietoa (esim. kalenteri, kortisto, asiakasrekisteri). Usein tietokannalla tarkoitetaan nimenomaan digitaalista relaatiotietokantaa. Database Modeling and Design on oppikirja relaatiokannan suunnitteluun ja toteutukseen. Kirjoittajista Teorey toimii professorina Michiganin yliopistossa, Lightstone on tutkijana IBM:llä, ja Nadeau puunaa järjestelmiä yritysmaailmassa.

Kirja käsittelee tietokannan elinkaaren suunnittelusta ja loogisesta mallista fyysiseen malliin, toteutukseen ja viimein tuotantoon. Sisältö keskittyy alaotsikon mukaisesti nimenomaan toiseen vaiheeseen eli loogiseen malliin: mitä käsitteitä tietosisällössä on ja miten niiden väliset suhteet tulisi kuvata. Työkaluista, joilla loogista mallia työstetään, esitellään Entity Relationship (ER) ja Unified Modeling Language (UML) -kaaviot. Sitten näytetään, miten vaatimukset otetaan huomioon suunnittelussa ja miten looginen malli kääntyy SQL-kielelle.

Taulujen normalisointiin on varattu kokonainen luku, mutta huolimatta tästä erityisesti neljäs ja viides normaalimuoto jäävät tekstin pohjalta utuisiksi. Sitten tarkastellaan online-analysointia (OLAP) ja sen vaatimuksia ja toteuttamista. Lopuksi luodaan katsaus suunnittelutyökaluihin, mikä on varmasti nopeiten vanheneva osa kirjan sisältöä.

Lukijalle herää kysymys, kenelle kirja on kirjoitettu? Onko se oppi- tai kurssikirja (tai kuten amerikkalaiset sanovat "tekstikirja")? Kirjassa on joitain tehtäviä kurssin tueksi, mutta esitetyt määritelmät ovat paikoin epäselviä, eikä konteksti tai esimerkit selitä niitä auki juuri sen paremmin. Peruskäsitteistö oletetaan jo tunnetuksi, eikä lopussa olevien tiiviiden liitteiden lisäksi SQL:n perusasioita käsitellä. Relaatioalgebraa tms. ei kirjassa käytetä. Kirja on sisällöltään  hieman kevyt, tai se on ainakin helppolukuinen, mutta tarkoitettu hieman pidemmälle ehtineille. Siten kirja sopii ehkä ammattilaisen muistinvirkistykseksi. Esimerkkien painopiste on liiketoimintapuolella ja sangen käytännöllisissä seikoissa.

The Futurological Congress

Stanisław Lem, The Futurological Congress (from the memoirs of Ijon Tichy). Puolankielisestä alkuteoksesta Ze wspomnień Ijona Tichego. Kongress futurologiczny (1971) englanniksi kääntänyt Michael Kandel. Harcourt, Orlando, Florida, 1985.

Puolalainen Stanisław Lem on yksi tieteiskirjallisuuden suurista nimistä. Hänen kirjansa käsittelevät usein ihmisyyden, teknologian tai tieteen filosofisia ongelmia eikä toiminnalla ole samanlaista keskeistä roolia kuten esimerkiksi valtaosassa amerikkalaista scifiä. Lem on lisäksi satiirikko, joten monet kirjoista ovat hauskoja. Futurologinen kongressi on nimenomaan tätä mustaa huumoria.

Kirja alkaa Costa Ricasta, jonka erään kaupungin hotelli Hiltoniin on kokoontunut futurologeja pohtimaan maapallon tulevaisuutta. Populaatio kasvaa hurjaa vauhtia, ja malthusilaisten tosiasioiden paineessa ihmiset etsivät elämälleen merkitystä yhä merkillisemmistä asioista. Kongressi on absurdi, samoin kaikki muut samanaikaisesti hotellissa järjestettävät tapahtumat. Kaupungissa leimahtaa mellakka, jota viranomaiset suitsivat hallusinogeenisilla kaasuilla. Näkö- ja kuuloharhojen vallassa tarina saa vielä omituisempia käänteitä. Kuten tavataan sanoa, ei ole todellisuutta - on vain havaintoja todellisuudesta.

Lem kirjoittaa taitavasti. Tiedemiehen analyyttisen puheenparren ja traagisten tapahtumien välille syntyy hauska jännite. Tilanne ja sen kuvaus ovat absurdilla tavalla erisuuntaisia. Kuitenkin vaikka kirjassa puhutaan kemikaaleista ja niiden tuottamasta todellisuudesta, Lem kuitenkin tuntuu kirjoittavan ideologioista, joiden kautta ihmiset ja kansa tulkitsevat todellisuuden aivan toiseksi kuin mitä se on. Harhoista muodostuu kerroksia, ja vaatii kovaa työtä nähdä niiden ohi ympäristö sellaisena kuin se todellisuudessa on -- tai siis sellaisena kuin se ilman tuotettuja harhoja näyttäisi olevan. On yllättävää, että Puolassa rautaesiripun takana on saatettu julkaista tällainen kirja 1970-luvulla, vaikkakin kirja on kriittinen epäsuorasti ja ovelalla tavalla. Päähenkilötkin liikkuvat Väli- ja Pohjois-Amerikassa.

Toisen maailmansodan historia 1-4

Kurt von Tippelskirch, Toisen maailmansodan historia 1-4. Alkuteoksesta Geschichte des Zweiten Weltkriegs (1951) suomentanut Tapani Hiisivaara. WSOY, Porvoo, 1962.

Jalkaväkikenraali Kurt von Tippelskirch komensi itärintamalla mm. Saksan 4. armeijaa toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Ennen operaatio Barbarossaa von Tippelskirch toimi jalkaväen yleisesikunnassa kooten ja analysoiden tiedustelutietoja. Sodan jälkeen hän kirjoitti Toisen maailmansodan historian, jonka suomenkielinen laitos on paksu, yli 1800-sivuinen, kaksiniteinen runsaasti kuvia sisältävä teos sodan vaiheista eri rintamilla.

Historia on yleensä voittajien kirjoittamaa. Kenraali von Tippelskirchin kirja tarjoilee tarinan akselivaltioiden näkökulmasta.  Kirja käsittelee koko sodan sen alusta akselivaltioiden antautumiseen. Maallikolle, joka ei -kumma kyllä- ole lukenut mainittavan tarkkaa selostusta toisen maailmansodan tapahtumista, kirja on erinomainen johdanto sodan kulkuun. Vaikka von Tippelskirch käsittelee kaikkia rintamia, itärintama tuntuu saavan enemmän painoa. Saksalainen panssarivaunutoiminta ja sen taktinen harjoittelu antoivat alkuun merkittävän edun, mutta kuten Stalin on sanonut: määrä on omanlaisensa laatu.

Saksan sodanjohtoon tuli myös organisatorisia ongelmia. Kenraalieversti Heinz Guderianin keskustelu Hitlerin kanssa on erinomaisen valaiseva:

Noin klo 18 Hitler otti minut vastaan Keitelin, Schmundtin ja muutamien muiden upseerien läsnä ollessa. Enempää maavoimien yleisesikunnan päällikkö kuin kukaan muukaan ei ottanut osaa keskusteluun... Aluksi selostin 2. panssariarmeijan ja 2. armeija tilannetta. Sitten kerroin aikovani siirtää molemmat armeija Susan--Okan asemaan asteittain; tämä aikomus oli joulukuun 14 pnä esitetty Roslavlissa sotamarsalkka von Brauchitschille, ja hän oli sen hyväksynyt. Olin vakuuttunut siitä, että Hitler tunsi asian. Olin yllättynyt, kun hän huusi kiihkeästi: 'Ei. Sen kiellän.' Kerroin, että liike oli jo käynnissä ja ettei mainitun jokilinjan etupuolella ollut mitään sopivaa puolustuslinjaa. Mikäli haluttiin, että joukot säilyisivät ja että talveksi saataisiin pysyvät asemat, ei olisi mitään valinnan varaa.
Hitler: 'Sitten teidän on kaivauduttava ja puolustettava jokaista neliömetriä.'
Minä: 'Kaivautuminen ei ole enää kaikkialla mahdollista, sillä maa on jäätynyt 1-1,5 metrin syvyyteen emmekä pääse kurjilla pioneerityökaluillamme maan alle.'
Hitler: 'Sitten teidän on ammuttava raskailla haupitseilla kranaattikuoppalinja. Niin mekin teimme ensimmäisen maailmansodan aikana Flanderissa.'
Minä: 'Ensimmäisen maailmansodan aikana oli divisioonillamme Flanderissa 4-6 km leveät kaistat ja niiden puolustamiseen kaksi-kolme raskasta patteristoa sekä verrattain runsaasti kranaatteja. Minun divisioonieni on puolustettava 20-40 km:n levyisiä kaistoja ja minulla on divisioonaa kohti neljä raskasta haupitsia ja kuhunkin putkeen 50 laukausta. Jos minä käyttäisin ne kuoppien tekemiseen, saisin joka haupitsilla viisikymmentä pesuvadin kokoista kuoppaa ja mustan renkaan ympärille, mutta ei milloinkaan mitään kranaattikuoppalinjaa.  (...)
Hitler pysyi kannassaan, että on jäätävä paikalle.
Minä: '(...) Miehillä ei ole vielä mitään talvivaatteita, ja jalkaväki juoksentelee enimmäkseen työpalveluhousuissa. Saappaita, alusvaatteita, käsineitä, päänsuojuksia puuttuu joko kokonaan tai ne ovat surkeassa kunnossa.'
Hitler räjähti: 'Se ei ole totta. Päämajoitusmestari on ilmoittanut minulle, että talvivarusteet on luovutettu joukoille.'
Minä: 'Onhan ne luovutettu, mutta eivät ole saapuneet vielä perille. Seuraan niiden kulkua tarkasti. Talvivarusteet ovat nyt Varsovan ratapihalla, eivätkä ole liikahtaneet sieltä viikkoihin veturien puutteen ja rautatielinjojen tukkeutumisen takia. Meidän tilauksemme torjuttiin ynseästi syyskuussa ja lokakuussa, ja nyt on liian myöhäistä.'

Kieltämättä Guderianin argumentaatio vaikuttaa kovin tiiviiltä. Peter Englund mainitsee kirjassaan Kirjeitä nollapisteestä, että juutalaisten kuljetukset kilpailivat raiteista, vetureista ja muista resursseista. Kuljetukset olivat poliittisen ideologian mukaisia ja mahdollisesti yksi syy siihen, että talvivarusteet seisoivat Varsovassa. Mene ja tiedä. Toisaalta Saksan itärintamassa ei ollut syvyyttä, ja kalustossa alkoi näkyä voittojen ja vaikeuksien tuoma vero, ja niin venäläisten vastahyökkäykset alkoivat ennen pitkää purra.

Sotamarsalkka von Brauchitsch eroaa joulukuussa 1941, ja kun Hitler ottaa henkilökohtaisesti Saksan maavoimien komentajan tehtävät, operatiivista sodanjohtoa ohjaavat enemmän poliittiset näkökohdat kuin strategiset. Hitlerin voittoputki oli ollut lähes katkeamaton valtaannousuineen ja kansainvälisen politiikan voittoineen, eivätkä vastoinkäymiset istuneet ideologiseen hurmokseen. Kun saksalaisten menestys kääntyy 1942, Hitler vannoo julkisessa puheessaan, ettei saksalainen sotilas vetäydy koskaan eikä missään. Tästä eteenpäin sodankäynti on jäykkää: Vetäydytään vasta, kun on pakko, jolloin menetetään tarpeettomasti kalustoa ja miehiä ja jolloin vastaiskujen mahdollisuudet ovat heikkoja. Poliittiset ansiot johtivat myös nimityksiä, joista ehkä kohtalokkain oli Herman Göring, Luftwaffen komentaja.

Liittoutuneet samastivat natsit ja saksalaiset, eivätkä tavoitelleet kuin ehdotonta antautumista. Näistä lähtökohdista saksalaisen opposition oli vaikea toimia. Hitlerin murhayritykset epäonnistuivat, vaikka salaliitto käsitti sangen korkeita upseereita. Tosin totalitaarinen järjestelmä viljeli epäluottamusta, ja oli vaikea tietää, kenen kanssa saattoi puhua. Monet saksalaiset kenraalit vastustivat sotaa pitäen sitä epärealistisena ja strategisesti kestämättömänä mutta pysyivät paikoillaan, jotta poliittisesti korrektien mutta taktisesti harjaantumattomien Hitlerin suosikkien ei olisi mahdollista johtaa koko itärintamaa turmioon.

Kirjassa on historiallisen narratiivin lisäksi  1031 valokuvaa, 55 tekstikarttaa ja 10 karttaliitettä, lainauksia ja koko sodan kattava kronologia. Kirja on vähän toista maailmansotaa tuntevalle mainio lukuelämys.

Extreme Worlds

Francis Tsai, Extreme Worlds: The Complete Guide to Drawing and Painting Sci-Fi Art. David and Charles Books, Cincinnati, OH, USA, 2009.

Francis Tsai on yhdysvaltalainen kuvittaja ja konseptisuunnittelija, joka on työskennellyt tietokonepelien, mainosten, elokuvien ja sarjakuvien parissa. Kuvitustyön ohella hän kirjoittanut pari opasta fantasia- ja sci-fi-kuvittamisesta. Extreme Worlds käsittelee nimenomaan sci-fi-kuvitusta.

Kuten useimmat alan oppaat, kirja käy läpi perusteita materiaalien kautta. Kynät, pyyhinkumit ja mustekynät ovat samoja kuin kaikessa muussakin, mutta teknisten laitteiden, robottien, avaruusalusten ja ajoneuvojen kuvittaminen edellyttää joko 3D-mallinnusta tai valikoimaa erilaisia viivottimia (ympyröitä, ellipseja, jne). Tsai kertaa myös perspektiivin ja värien käytön perusasiat.

Valtaosa kirjasta koostuu vaiheittaisista esimerkeistä. Ihmisten, olioiden, alusten ja rakennusten anatomia puretaan peruspalikoiksi, jotka linjataan perspektiivin mukaan. Niihin täydennetään yksityiskohtia ja lopuksi ne väritetään tai maalataan. Vaikka Tsai antaa esimerkin akryylivärien käytöstä, suurin osa esimerkeistä on tehty Adobe Photoshopissa. Yhtä kaikki, Tsain käsissä sangen vaikeakin aiheen työstäminen avautuu selkeäksi prosessiksi. Vaiheittaista työskentelyä esitellään kuvin ja kuvauksin.  Lopuksi Tsai käy läpi sci-fi -aiheiden suunnittelua: henkilöhahmoja, ympäristöä, aluksia ja niin edelleen.

Kirja on tavanomaista parempi johdanto digitaaliseen kuvittamiseen.

Fantasy Art Workshop

John Howe, Fantasy Art Workshop. David and Charles Book, Cincinnati, OH, USA, 2007.

Kanadalainen kuvittaja John Howe on noussut kuuluisuuteen töistään J. R. R. Tolkienin ja muiden fantasiakirjojen parissa. Hän toimi yhdessä Alan Leen kanssa Taru sormusten herrasta -elokuvatrilogian lavastussuunnittelijana. Fantasy Art Workshop käsittelee -nimensä mukaan- fantasia-aiheiden kuvittamista, materiaaleja, maisemia ja mielikuvitusta, mutta se on samalla myös kurkistus Sveitsissä asuvan taitelijan työskentelytapoihin, studioon ja töihin.

Kirjassa ei ole tavattomasti tekstiä, vaan sivut täyttyvät Howen eri vaiheissa olevista kuvituksista. Varsinaista työskentelyprosessia ei esitellä. Howe käyttää paljon akvarelleja, ja siten värisävyt ovat haaleat ja hieman utuiset. Tietenkään kuvittamiseen ei ole mitään kikkaa tai kaavaa, mutta teksti on samaan tapaan taiteen suhteen hieman haaleaa.

Refactoring To Patterns

Joshua Kerievsky, Refactoring to Patterns. Addison-Wesley, Boston, MA, USA, 2004.

Yhdysvaltalainen Joshua Kerievsky on ohjelmistoalan konkari, joka on vuosien mittaan kehittänyt ja opettanut parempia työskentelytapoja. Refactoring to Patterns on otsikkona ytimekäs, mutta se tuskin aukeaa ohjelmointia heikosti tuntevalle. Kirjassa nojataan Martin Fowlerin määritelmään, jonka mukaan refaktorointi on "behavior-preserving transformation" eli ohjelmakoodin muokkaamista selkeämpään, laadukkaampaan luettavampaan ja taipuisampaan muotoon ilman, että ohjelman käyttäytyminen varsinaisesti muuttuu. Refaktorointi ei siis korjaa bugeja tai lisää uusia toiminnallisuuksia. Pattern (design pattern) on yleisesti sovellettava ratkaisumalli tietyntyyppisiin ohjelmointiongelmiin. Kirjan otsikko siis viittaa sellaiseen refaktorointiin, jonka lopputuloksena lähdekoodi toteuttaa ratkaisumalleja.

Kerievsky kirjoittaa pitkän johdannon, joka esittelee Design Patterns (Gamma et al.) ja Refactoring (Fowler) kirjojen pääteesit, vaikka kirjoittaja tuntuu (syystäkin) edellyttävän, että lukija on lukenut em. teokset. Refaktoroinnit on ryhmitelty luomiseen, yksinkertaistamiseen, yleistämiseen, suojaamiseen ja kokoamiseen liittyviin käyttötapauksiin. Jokaisesta refaktoroinnista on esitelty siihen liittyvän ratkaisumallin UML-kuvauksen lisäksi refaktoroinnin motivaatio, edut ja haitat, mekaniikka ja esimerkki monivaiheisen refaktoroinnin tekemisestä lähdekoodeineen ja kommentteineen. Viime mainitut esimerkit seulovat erinomaisella tavalla ajattelua ratkaisumallien ja refaktoroinnin takana.

Refactoring to Patterns on kovakantinen,  tyylikäs kirja. Teksti ei ole erityisen raskasta tai tiivistä, vaan Kerievsky maalailee taustaa esimerkeilleen sangen vuolaasti.