Siirry pääsisältöön

Mies joka luuli vaimoaan hatuksi

Oliver Sacks, Mies joka luuli vaimoaan hatuksi. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Man Who Mistook His Wife for a Hat (1985) suomentanut Marja Helanen-Ahtola (1988). Tammi, Helsinki, 2001.

Englantilais-yhdysvaltalainen Oliver Sacks on neurologian professori, joka on kirjoittanut tapauskertomuksia suurelle yleisölle. Mies joka luuli vaimoaan hatuksi käsittää parikymmentä kuvausta neurologisista sairastapauksista, joissa potilaan käsitys ympäristöstä jollain tapaan häiriintyy. Monet neurologiset ongelmat liittyvät nimenomaan aivojen oikeaan puoliskoon heikentäen mm. keskittymiskykyä, muistin toimintaa, käsitteiden ja symbolien tunnistamista ja ymmärtämistä ja ajan ja paikan tajua.

Filosofiassa yksi aivan perustavia kysymyksiä on ollut objektiivisen todellisuuden olemassa olo. Vaikka ongelma tuntuu ehkä filosofian ulkopuolelta katsottuna tyhjänpäiväiseltä, on todellisuutta ollut vaikea "todistaa". Ihminen riippuvainen siitä, mitä hän havaitsee ja miten hän tulkitsee aistihavaintoja. Niinpä voidaan sanoa, että ei ole olemassa todellisuutta, vaan ainoastaan havaintoja todellisuudesta. Sacksin kuvaamissa tapauksissa aistihavainnot tai niiden tulkinnat tavalla tai toisella vääristyvät, mikä paljastaa suhteen todellisuuteen - sikäli kun se on olemassa havaintojen kohteena - vähintäänkin hauraaksi.

Yksi potilas ei ole varma kädessään olevasta ruususta: "kuutisen tuumaa pitkä, kokoon kiertynyt punainen muoto ja siinä suora vihreä lisäke [...] Siltä puuttuu geometristen kappaleiden yksinkertainen symmetria... minusta tuntuu, että tämä voisi olla kukinto tai kukkanen". Toinen kokee elävänsä 1940-luvulla. Kolmas ei pysty näkemään kasvoja, vaan tunnistaa ihmiset liikkeen, eleen tai vaikkapa hatun perusteella. Neljäs ei tunne käsiään tai ruumistaan. Viides seisoo ja liikkuu pysyvästi kallellaan. Kuudes ei muista mitään muutamia sekunteja pidemmälle ja niin edelleen.

Sacks suhtautuu potilaisiinsa lämpimästi ja myötätuntoisesti etsien heistä alueen, jossa he ovat  tavallisten ihmisten kaltaisia. Teksti on helppolukuista ja sujuvaa. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Novellihaaste 2

Usein sanotaan , että vedenalaiset lomakuvat ovat meribiologialle sitä, mitä kirjabloggaus on kirjallisuuskritiikille. Kuvagallerioissaan koralliriuttojen satumaisen monimuotoisuuden keskellä harrastajasukeltajat nostavat peukalonsa ilmaisemaan tyytyväisyyttä — ja siinä se. Ei puhetta, ei ympäröivää ekosysteemiä jäsentäviä käsitteitä, ei latinankielisiä nimiä; vain peukalo ja regulaattorin puhaltamat kuplat. Moni onkin kysynyt ärtyneenä, miksi paikalle ei lähetetä ammattilaisia. Samaa kysyi tuolloinen kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis lehtikritiikin korahdellessa kuolemaansa joitain vuosia sitten. Miksi ammattikriitikoiden sijaan näkyvyyttä kirjallisuudelle tuovat asiantuntemattomat harrastelijat ja heidän mutuhuttunsa? Hyvä kysymys. Etabloituneet kulttuuriäänet ehtivät — aivan aiheesta — varoittaa myös taitamattomien kirja-arvioiden vaikutuksesta lapsiin ja nuoriin. Sain Variksen kolumnista vuosiksi vettä myllyyni sekä alaotsikon blogiini, mutta en ole pysäht

Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (1/2)

Toisinaan — tai itse asiassa melko usein — kuvittelen itseni kaikkiruokaiseksi lukijaksi. Tämä on kuitenkin vain kuvitelma, koska houkuttelevatkin runokirjat jäävät vuodesta toiseen lukematta. Kun sitten viimein mielivaltainen ulkoa tuleva paine, kuten kirjaston eräpäivä, puuduttaa hetkeksi ennakkoluuloni ja istuttaa minut vastakkain tiiviin tekstin kanssa, symbolisen painimisen jälkeen seuraa toinen, paljon vakavampi mittelö: miten kirjoittaa runoista? Runouden äärellä on vaikea olla paljastamatta taitamattomuuttaan, joten panoksena on paitsi identiteetti myös maine. Miksi runous tuntuu niin vaikealta? Ehdin kirjoittaa tähän kaksi helppoa vastausta päästäkseni varsinaiseen aiheeseen, joka on siis Olli-Pekka Tennilän erinomainen runokokoelma Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (2012), mutta tuo ”vaikeus” kaipaa täsmentämistä. Tai oikeastaan tuo ”vaikeus” ei kaipaa yhtään mitään, vaan kirjoittajana haluan muotoilla sanoiksi runoudesta jotain, mitä tiedän muiden sanoneen ymmärtääkse

Medieval Architecture

Keskiaikaista rakennustyyliä on pidetty tuloksena barbaaristen piirteiden sulautumisesta roomalaiseen tyyliin, mutta pitkään germaanivaltakuntien rakennukset olivat yrityksiä noudattaa myöhäisantiikin roomalaisia esimerkkejä. Holvikattojen puutekaan ei ilmeisesti johtunut teknisistä vaikeuksista tai taitojen katoamisesta vaan halusta noudattaa esikuvia.  Lukiessani Howard Saalmanin kirjaa Medieval Architecture (1962) ymmärsin viimein, että arkkitehtuuri on ongelmanratkaisua. Tavallaanhan se on itsestäänselvää — tai mitä muutakaan yhtenä inhimillisen neuvokkuuden muotona arkkitehtuuri olisi — mutta maallikkona olen ajatellut rakentamista aina jotenkin mahdollisuuksien kautta. Romaanisen rakennustyylin historiaa kuvaillessaan Saalman punoo toisiinsa tarjolla olleet vaikutteet, perinteen, aikakauden uskonnolliset ja poliittiset ilmiöt sekä erityisesti muutokset kirkon liturgiassa nostaen esiin juurikin ne kysymykset, joihin arkkitehtuuri pyrki muotoilemaan vastauksia. Euro