Olemisen sietämätön keveys

Milan Kundera, Olemisen sietämätön keveys. Tsekinkielisestä alkuteoksesta Nesnesitelná lehkost bytí (1984) suomentanut Kirsti Siraste. WSOY, Juva, 2010.

Tsekkiläinen Milan Kundera on kirjoittanut romaaneja jo 1960-luvulta lähtien. Hän muutti Ranskaan 1970-luvun puolivälissä ja on kirjoittanut viimeisimmät teoksensa ranskaksi. Kunderan tunnetuin teos lienee Olemisen sietämätön keveys, jonka hän kirjoitti 1980-luvun alussa, kun kylmä sota vielä heitti varjonsa eurooppalaisen kulttuurin ja poliitikan ylle. Kirjan tapahtumat kattavat yli kymmenen vuoden jakson Prahan keväästä 1968 aina 1980-luvulle asti.

Kirjassa seurataan neljän päähenkilön kohtaloita. Tomáš on huippukirurgi ja pitelemätön häntäheikki, jonka hallittu elämänpiiri ja vapaus järkkyvät, kun nuori Tereza astuu hänen elämäänsä. Pari päätyy naimisiin, mutta Tereza kamppailee jatkuvasti miehensä patologisen uskottomuuden ja oman ruumiillisuutensa kanssa. Tomášilla on suhde jonkin aikaa taidemaalari Sabinan kanssa. Sabina käy sotaa kaikkialle levittäytyvää kitschiä vastaan. Hän tapaa myöhemmin tiedemies Franzin, joka romantisoi ihastuksensa kohteen.

Neuvostoliiton miehitys heittelee päähenkilöiden kohtaloita. Miehittäjän ei tarvitse turvautua kidutukseen tai teloituksiin: pelkkä allekirjoitetun lausunnon pyytäminen suistaa Tomášin pysyvästi asemastaan. Uuden hallinnon alaisuudessa yksityisestä tehdään julkista, mikä riistää ihmisiltä ympäristön ihmisenä olemiseen. Myötätunto, rakkaus, velvollisuus, kutsumus ja uskollisuus sitovat onnettomia, jotka päätyvät tekemään vaikeita valintoja, jotka eivät oikeastaan ole valintoja. Näistä moraalisista painoista luopuminen on vapauttavaa, mutta siitä syntyvä keveys tuntuu vievän merkityksen ihmisen elämältä. Tässä suhteessa Tomáš ja Sabina kulkevat kovin erilaisia teitä.

Kundera kirjoittaa hyvin selkeää kieltä -- esipuheen mukaan nimenomaan kääntäjiä ajatellen. Hän myös käyttää kertojan ääntään tarinan ulkopuolella luennointiin. Siitä huolimatta tarina on kuitenkin upea draama, jossa yksilö, koneisto ja vapaus hiertävät toisiaan verille.

Treblinkan viimeinen juutalainen

Chil Rajchman, Treblinkan viimeinen juutalainen. Ranskankielisestä teoksestä Je suis le dernier juif - Treblinka 1942-43 saksaksi kääntänyt Ulrike Bokelmann. Saksan kielestä kääntänyt Marita Vihervuori. Minerva, Nørhaven, Tanska, 2013.

Chil Rajchman syntyi Łódźissa 1914. Toisen maailmansodan aikana hän pakeni siskonsa kanssa maaseudulle. Myöhemmin hänet kuitenkin sijoitettiin Varsovan juutalaisgettoon, mutta hän onnistui saamaan työluvan ja pääsemään pois kaupungista. Vuonna 1942 natsit aloittivat gettojen puhdistukset. Rajchman kuljetettiin Treblinkaan lokakuussa samana vuonna.

Operaatio Reinhard oli ensimmäinen vaihe natsien käynnistämässä juutalaisaineksen systemaattisessa tuhoamisessa. Tätä varten mm. Puolaan perustettiin tuhoamisleirejä,  joista Treblinka lienee kuuluisin. Tuhoamisleirin tehtävänä oli tappaa junalasteittain ihmisiä ja hävittää heidän ruumiinsa. Vaikka natsien rotuhygienia oli julkista politiikkaa, tuhoamisleirien toimintaa yritettiin peitellä: virallisessa kielenkäytössä tuhoamiseen viitattiin kiertoilmauksin, arkistoja poltettiin ja kaikki jäljet murhista tai niiden laajuudesta pyrittiin kätkemään. Tarkkoja lukuja Treblinkan uhreista ei ole, mutta heitä arvoidaan olleen noin 850000.

Rajchman saapuu Treblinkaan yhdessä siskonsa kanssa lokakuussa 1942, mutta he joutuvat eroon toisistaan heti saavuttuaan. Saapuvista juutalaisista pieni osa valittiin "työkommandoiksi", jotka joutuivat  lajittelemaan juutalaisten mukanaan tuomaa omaisuutta (monet luulivat joutuvansa Ukrainaan uudisasuttajaksi), parturoimaan kaasutettavia, repimään kuolleilta hampaita kultapaikkojen toivossa ja kuljettamaan ruumiita. Työkommandoja piestiin ja ruoskittiin niin kauan kuin he pystyivät tekemään työtä. Osa teki itsemurhan, toiset teloitettiin sattumanvaraisesti. Rajchman kuitenkin selviää ja pakenee vuoden 1943 vankilakapinassa. Seuraavana vuonna hän alkaa kirjoittaa muistelmiaan.

Treblinkan viimeinen juutalainen on lyhyt ja vaikuttava kirja. Rajchmanin kerronta tyytyy enimmäkseen toteamaan vain välittömän, mutta jatkuvien iskujen, makaaberien työtehtävien ja koruttoman kielen kautta välittyy karmiva tarina.

GULAG : A History of the Soviet Camps

Anne Applebaum, Gulag: A History of the Soviet Camps. Penguin Books, London, UK, 2004.

Anne Applebaum on yhdysvaltalainen toimittaja ja tietokirjailija. Hän opiskeli Yhdysvaltojen ja Britannian eturivin yliopistoissa venäjän historiaa ja kirjallisuutta sekä kansainvälistä politiikkaa ennen toimittajan uraansa mm. Sunday Telegraphissa, Evening Standardissa, The Economistissa, Washington Postissa ja Slatessa. Applebaum on kirjoittanut muutaman tietokirjan, joista Neuvostoliiton vankileirejä käsittelevä Gulag: A History of the Soviet Camps voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2004 ja rautaesiripun alkuvaiheisiin pureutuva Iron Curtain: The Crushing of Eastern Europe, 1945-1956 National Book Awardin.

Gulag: A History of the Soviet Camps -kirjan johdannossa Applebaum hämmästelee, kuinka hakaristi on muodostunut tabuksi kun taas sirppi ja vasara edustavat lännessä harmitonta nostalgiaa, vaikka molempien symbolien edustamat totalitaristiset valtiot tappoivat miljoonia kansalaisiaan tehtävään varta vasten rakennetuissa leireissä. Stalinin ajan vankileirejä tai nälänhätiä ei ole tuomittu samaan tapaan kuin natsien julmuuksia. Neuvostoliiton vankileireillä oli yleensä noin kaksi miljoonaa vankia; vuodesta 1929 vuoteen 1953 noin 18 miljoonaa ihmistä kärsi vankeustuomion leireillä. Lisäksi noin kuusi miljoonaa ihmistä karkotettiin Kazakstanin autiomaihin tai Siperian metsiin, missä nämä "uudisasukkaat" joutuivat pakkotyöhön.

Kirja käsittää kolme osaa. Ensimmäisessä osassa Applebaum käy läpi vankileirien syntyä ja taustaa aina toiseen maailmansotaan asti. Vankileirien perinne ulottuu tsaarinajalle, mutta bolsevikit ottivat ne käyttöön vuoden 1917 vallankumousten jälkeen etsiessään paikkaa maahan jääneille poliittisille vastustajilleen, kumotun hallinnon virkamiehille, upseereille ja eliitille. Alkuun vankileireillä katsottiin olevan myös korjaava tai koulutuksellinen tehtävä - työn kautta vanki oppisi arvostamaan työtä yhteisön hyväksi ja vapautuisi harhaoppisista näkemyksistään. Myös aiemmin vankeudessa olleet osasivat painostaa vartijoita ja vankiloiden johtoa tekemään myönnytyksiä, joten käytännöt eri vankiloissa olivat hyvin erilaisia. Vähitellen kommunistihallinto selvisi 1920-luvun sekasorrosta ja kokeiluista.

Vuonna 1929 Stalin käynnisti teollistamisohjelman ja samaan aikaan kiristi myös surullisen kuuluisaa maatalouden kollektivisointia, jota seurasi miljoonia tappanut nälänhätä. Seuraavana vuonna perustettiin Neuvostoliiton sisäasiain kansankomisariaatin eli NKVD:n leiriasioiden keskusvirasto Glavnoje upravlenije lagerei, joka lyhennettiin Gulag. Leirien oloja yhdenmukaistettiin, uusia leirejä perustettiin eri puolille ja pakkotyöstä tuli merkittävä osa kansantaloutta. Vangit tekivät töitä kaivoksissa, louhoksissa, metsätyömailla, rakensivat maanteitä ja rautateitä ja mm. kuuluisan Stalinin kanaalin. Leirien pakkotyö ei ollut kuitenkaan tehokasta, vangit olivat heikkoja, ruoka oli vähäistä, työkalut huonoja ja koko leirijärjestelmä kauttaaltaan tappiollinen, mitä ylin johto kieltäytyi tunnustamasta. Stalinin vainojen aikaan 1937-38, kun maan hallintoelimiä puhdistettiin, leirien vankimäärä kasvoi. Samalla erilaisiin erikoisleireihin (šaraška) tuotiin vangittuja asiantuntijoita, kuten myöhemmin Neuvostoliiton avaruusohjelman pääsuunnittelijana toiminut Sergei Korolev, joiden tehtävä oli tehdä tutkimusta, keksintöjä ja uutta teknologiaa.

Kirjan toisessa osassa Applebaum keskittyy leirielämään pidätyksestä vapautumiseen (tai kuolemaan). Alkuvuosina pidätettyjä kuulusteltiin pitkään ja heidät kidutettiin tekemään perättömiä tunnustuksia ja ilmiantoja. Rikoslain 58. pykälä tarjosi syyttäjälle liikkumavaraa, mikä oli tarpeen erityisesti vainojen aikaan, kun pidätys- ja teloituskiintiöitä piti täyttää. Syytetyn ei ollut välttämätöntä edes syyllistyä mihinkään, pelkkä epäilys riitti tuomioon. Tarinat tuomioista ovat karmeaa luettavaa.

Vaikka pidätysselleissä olot olivat huonot, myös siirtyminen sellistä vankileirille oli hengenvaarallista. Kuljetukset olivat huonosti järjestettyjä, vartijat eivät välittäneet "karjasta" eikä määränpää ollut välttämättä edes millään tavalla valmistautunut uusiin vankeihin. Vankeja kuoli jalkamarsseilla ja täyteen ahdetuissa karjavaunuissa kylmään, nälkään, väsymykseen ja tauteihin. Leireillä ihmiset jaettiin ryhmiin työkyvyn mukaan. Ne, joiden työkyky oli heikko, saivat vähän ruokaa ja kuolivat melko pian.

Pakkotyö pyöri kiintiöiden ympärillä. Koneita oli vähän, ja raskaaseen ruumiilliseen työhön tottumattomien kaupunkilaisten oletettiin yltävän ammattilaisten, esim. metsurien, päivittäiseen tuotantoon. Ne, jotka selviytyivät urakasta, saivat enemmän ja parempaa ruokaa kuin muut mutta edelleen liian vähän. Pitkän päälle ainoa toivo oli joko kevyemmät työtehtävät tai työsuoritusten väärentäminen. Naisten osa ei ollut helppo; raiskaukset olivat tavallisia. Silti naiset selvisivät leireistä paremmin, koska he pitivät itsestään parempaa huolta ja löysivät paremmin toisistaan tukea.

Vankileireillä oli sekaisin eri kansallisuuksia ja eri rikoksista tuomittuja. Rikolliset (urki) tekivät vähemmän ruumiillista työtä, kohdistivat mielivaltaa muihin vankeihin ja nauttivat leirijohdon luottamusta. Poliittisten vankien taustat olivat monenlaisia. Vielä 1920-luvulla joukossa oli anti-bolsevikkeja, 1930-luvulla muutama trotskilainen ja 1940-luvulla ukrainalaisia, baltialaisia ja puolalaisia partisaaneja, mutta valtaosa oli epäpoliittisia kansalaisia, jotka oli tuomittu syystä tai toisesta rikoslain 58. pykälän perusteella. Kansallisuudet perustivat omia porukoitaan, jotka valvoivat yhteistä etua. Erityisen vahvoja olivat ukrainalaiset, joita leireillä oli paljon ja jotka eivät sulautuneet. Venäläiset jäivät näissä piireissä heikoille. Kirja kuvailee pitkästi leirin dynamiikkaa, ammattirikollisten kieltä, sairaalojen toimintaa, lääkärien asemaa, vankien selviytymisstrategioita, kapinoita ja pakoja.

Kolmannessa ja viimeisessä osassa Applebaum tarkastelee Gulagin historiaa toisesta maailmansodasta eteenpäin. Vaikka Stalinin vainot muistetaan vuosista 1937 ja 1938, vankileirit saavuttivat huippunsa vasta 1952, jolloin Stalin kuoli. Pian tämän jälkeen käynnistettiin selvityksiä uhrien määrästä ja leirilaitoksen kannattavuudesta, ja seuraavana vuonna uusi hallinto armahti ei-poliittiset vangit, joiden tuomio oli alle viisi vuotta. Armahdukset kiihtyivät ja päätyivät koskemaan myös poliittisia vankeja Hruštšovin valtakaudella. Tämän suojasään aikana Solzenitšyn julkaisi Ivan Denisovitšin päivän, joka kirvoitti kritiikkiä kulttuurieliitiltä (kirjassa ei ollut ideologian mukaista sankaria) mutta sai kiitosta Gulagin uhreilta ja heidän omaisiltaan. Vaikka virallisesti Gulag lakkautettiin, 1960-luvulla konservatiiviset voimat ottivat vallan ja Neuvostoliitto alkoi sulkea toisinajattelijoita työleireille.

Kirjan lopussa Applebaum pohtii vankileirien ja Venäjän suhdetta. Venäjä tekee selvän eron Neuvostoliittoon, vaikka perikin sen instituutioita, ulkomaanvelkoja jne. Venäjä rehabilitoi vankeja kaikessa hiljaisuudessa 1990-luvulla, mutta se ei ole virallisesti käsitellyt vankileirejä millään tavalla. Se ei ole perustanut totuuskomissiota, kuten Etelä-Afrikassa tehtiin.

Historiassa on tehty karmeita asioita, joista on kirjoitettu loistavia kirjoja. Applebaumin kirja on loistava. Kerronta polveilee taitavasti tilastojen ja yksittäistapausten välillä. Historioitsijoiden tavoista poiketen Applebaum kertoo siellä täällä omakohtaisia kokemuksiaan entisten vankien haastatteluista ja vierailuista entisten leirien alueella.

The Comic Toolbox

John Vorhaus, The Comic Toolbox: How to be funny even if you're not.  Silman-James Press, Beverly Hills, CA, USA, 1994.

John Vorhaus on yhdysvaltalainen kirjailija ja käsikirjoittaja. Hän on opettanut kirjoittamista eri puolilla maailmaa ja toiminut käsikirjoituskonsulttina. Vorhaus on kirjoittanut esseitä, kirjoittamisoppaita, pokerioppaita ja romaaneja. Hän on ollut käsikirjoittamassa televisiosarjoja kuten Pulmuset.

The Comic Toolbox on komedian kirjoittamisopas. Sen keskeinen ajatus on, kuten aliotsikostakin käy ilmi, että hauskan tekstin tuottaminen on opittavissa. Komedian kirjoittaminen vaatii muutaman säännön ja rakenteen omaksumista -- ja sen jälkeen kovaa työtä.

Vorhausin mukaan komedia perustuu sen esittämän todellisuuden ja oikean todellisuuden väliseen eroon. Kuten tarinoissa yleensä, komedioissakin ytimessä on konflikti, joita on monen tasoisia. Tarina kuitenkin kulkee henkilöhahmojen kautta, ja näillä hahmoilla tulee olla tarinaan koominen näkökulma (esim. neuroottinen Woody Allen, seksistinen Austin Powers tai viiksekäs Tom Selleck). Komediaan kuuluu liioittelu, jota Vorhausin mukaan ei voi olla liikaa: kaikki nupit on väännettävä kaakkoon, koska "vähän" tai "jonkin verran" ei ole kenestäkään hauskaa. Kasvavat panokset ja kiinnostavat henkilöhahmot lataavat komedian; ilman niitä ketään ei kiinnosta.

Vorhaus purkaa auki tarinan vaiheet yksinkertaiseksi listaksi, jotka toistuvat elokuvissa ja kirjoissa systemaattisesti. Ensin esitellään päähenkilö ja motiivit, sitten avataan mahdollisuus onneen, heitetään tielle vaikeuksia, käydään pohjalla ja sitten lopetellaan. Vorhaus kuvailee joukon erilaisia kikkoja (esim. kolmen sääntö eli ks. yllä, ovikelloilmiö eli "toivottavasti nyt vaan ovikello ei soi" eli pahin tapahtuu pahimpaan mahdolliseen aikaan) ja sudenkuoppia (esim. jokoids (vs. joke) eli laimeat puolivitsit).

The Comic Toolbox on erittäin helppolukuinen, eikä se sisällä erikoissanastoa tai -fraaseja. Vorhaus pudottelee tekstin sekaan jatkuvasti vitsintynkää, joista osa toimii, ja osa on niitä toisenlaisia. Kirja ei sisällä mitään mullistavaa teoriaa tai viisautta, mutta se jäsentää komedian rakenteen ja tekniikat sujuvasti alle 200-sivuiseksi kokonaisuudeksi.

Lumen taju

Peter Høeg, Lumen taju. Tanskankielisestä alkuteoksesta Frøken Smillas fornemmelse for sne (1992) suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi, Helsinki, 1993.

Tanskalainen Peter Høeg ehti ennen kirjailijan uraansa työskennellä mm. näyttelijänä, merimiehenä ja balettitanssijana. Høegin toinen romaani Lumen taju oli englanninkielisen käännöksen myötä kansainvälinen menestys.

Kirjan päähenkilö on 37-vuotias jäätutkija Smilla Jaspersen. Hän on äitinsä puolelta grönlannineskimo, ja kaikissa kohtaamisissaan Smilla kantaa  muassaan lapsuutensa avaraa, jäistä maisemaa ja kovaa kasvatusta. Hyvinvoiva Tanska on hänelle vieras.

Samassa talossa asuva pikkupoika putoaa katolta ja kuolee. Smilla lukee katolle lumeen painuneista jalanjäljistä eri asiat kuin poliisit ja päätyy tutkimaan kuolemaa omin päin. Kerronta kerää pian vauhtia, ja Høeg punoo kulttuurihistoriasta, luonnontieteestä, biologiasta ja 1990-luvun alun Tanskasta upean jännitystarinan.