Kvartetti

Jean Rhys, Kvartetti. Englanninkielisestä alkuteoksesta Quartet (1928) suomentanut Hanna Tarkka. Saatesanan kirjoittanut Anna Lassila. Otava, Keuruu, 2000.

Käsiini osui kansipapereistaan repsottava Jean Rhysin Kvartetti, joka on hänen esikoisromaaninsa vuodelta 1928. Lukulistalla on pari Rhysin myöhempää teosta, joten katsoin sopivaksi lähestyä kirjailijaa ikään kuin alusta päin. Neuromaanin sotkemat hermoradat tarvitsivat suoristuakseen perinteistä proosaa, vaikka Kvartetti ei ihan "lukuromaani" olekaan.

Englantilainen Marya oli köyhistä oloista ponnistanut kohti teatteritähteyttä, mutta päätynyt kiertävän seurueen tanssitytöksi. Alun seikkailumieli laimeni vähitellen passiivisuudeksi. Kun ikää tuli lisää --hän alkoi tuntea itsensä vanhaksi jo vähän päälle parikymppisenä-- parhaalta vaihtoehdolta näytti puolalainen Stephan Zelli. Pari avioitui ja muutti Pariisiin. Heillä ei ollut säännöllisiä tuloja tai rahaa pankissa, ja kun Stephan joutuu vankilaan hämäräpuuhiensa vuoksi, Marya jää tyhjän päälle.

Eletään sotien välistä aikaa ennen hyvinvointivaltiota, eikä huonosti menemisellä ole mitään takalaitaa. Ylimääräiset juhlimiseen tarkoitetut leningit on äkkiä myyty. Sitten englantilainen Heidlerin pariskunta tarjoaa Maryalle majoituksen ja pyörittää tätä seurapiireissään, mutta vähitellen käy ilmi, ettei ylläpitoa tarjota vastikkeetta. Herra Heidler on ihastunut nuoreen ja kalpeaan Maryaan. Hänen vaimonsa esittää tietämätöntä miehensä liehakoinnista, mutta pariisilainen ympäristö lukee tilannetta teennäisiä englantilaisia paremmin.

Heidlerien varallisuus ja ulkoinen hyvinvointi tarjoaa kaikesta huolimatta lämpöä, jonka ulkopuolella hän tuntuu paleltuvan. Marya ripustautuu muiden puheisiin valikoivasti, milloin uhrina, milloin prinsessana. Hän on passiivinen ja voimaton tekemään ratkaisuja. Ympärillä naiset tekevät töitä, mutta Marya ei näe joutilaisuudelleen vaihtoehtoja. Seurapiirinaisten pilkka viiltää, mutta Maryalle heitetty muutama hellä sana haihduttaa orastavan päättäväisyyden, joka säästäisi nöyryytyksiltä. "Hyvä on. Hyvä on. Kuten haluat", Marya sanoi. "Mitä väliä sillä on?" Kun sitten Stephan vapautuu vankilasta, Marya joutuu valintojen eteen.

Kertoja kulkee Maryan mukana ja myötäilee tämän havaintoja ja käsityksiä. Pariisin romantiikka on kylmää ja sumuista. Sisäpihojen vihanneslaatikot haisevat. Taitamattomat kädet rääkkäävät harmonikkaa. Vastaantulijoiden katse on arvosteleva. Hetkittäin kerronta tarjoaa lyhyitä välähdyksiä muiden näkökulmista, eivätkä ne imartele Maryaa.

Jostain syystä olen ihastunut viime vuosisadan alkupuolen dekadenssiin. Kulttuuri kaupungistuu ja pitkät perinteet vääntyvät paikoiltaan. Saatesanoissa Anna Lassila valottaa taitavasti kirjan teemoja ja kerronnan tekniikkaa. Kvartetista puhuttaessa usein viitataan sen samankaltaisuuksiin Rhysin oman vaiherikkaan elämän kanssa. Jotkut kirjailijat todellakin elävät sellaisen elämän, josta voi kirjoja kirjoittaa. Ns. kovemman kautta, sanoisi Jack Reacher.

Neuromaani

Jaakko Yli-Juonikas, Neuromaani. Otava, Keuruu, 2012.

Jos postmodernin kirjallisuuden tyypillisiä piirteitä ovat sirpaleisuus, ristiriitaisuudet ja epäluotettavat kertojat, niin Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani on erittäin postmoderni teos. Se on puettu tieteellisen julkaisun muotoon: alussa on englanninkielinen tiivistelmä, kannessa tiedekunnan leima, luvuissa kolmitasoinen numerointi ja sivun alalaidoissa runsaat alaviitteet. Tieteellisten teosten tapaan Neuromaani on tietoinen itsestään teoksena, koska se viittaa tuleviin lukuihinsa ja omaan, tieteellistä julkaisuperinnettä noudattavaan rakenteeseensa. Tieteellisistä julkaisuista poiketen Neuromaani ei paljasta keskeisiä tuloksiaan tiivistelmässä, mihin on hyvä syy. Runsaista alaviitteistä ei ole myöskään koottu kirjallisuusluetteloa kirjan loppuun, mihin siihenkin on hyvä syy.
 
Neuromaani on samanaikaisesti mielentilatutkimusraportti, romaani ja seikkailupeli. Kirja koostuu lyhyistä, yleensä parin sivun mittaisista numeroiduista luvuista, joista siirrytään seuraaviin lukuihin lukijan valinnan mukaan.

Lattialla edessäni kiemurtelee punainen säie, hiussuoni tai lanka. Himmeästi hohtavien valkeiden luiden lisäksi ainoa elementti, jonka erotan pimeydestä. Korvissa kohisee yhä Pedon kumea puuskutus. Puuskutus kumpuaa kurkustani. Viime kädessä kuitenkin täällä määräät sinä eikä kukaan muu - tahtosi vallassa on päättää, (a) lähteekö Peto seuraamaan säiettä lukuun 6 vai (b) tarttuuko säikeeseen ja alkaa kiskoa sitä (siirry lukuun 223).

Valinnat muodostavat säikeitä, jotka risteävät, päättyvät tai muodostavat loputtomia silmukoita. Sekä kirjan tarina että rakenne esittävät harhailua pään sisäisessä labyrintissa. Epäselväksi jää, kenen. Kertoja, minä, on jollain tapaa sama kuin päähenkilö Gereg Bryggmann, joka saa aivoinfarkteja, lääkitystä ja masennuskausia tarinasta riippuen. Ehkä kertoja on Silvo Näre, johon viitataan jossain vaiheessa isäntäeliönä ja jota kirjan alussa esitellyt aivotutkijat haastattelevat. Kertoja kuitenkin viittaa Geregiin ja Silvoon ulkopuolelta. Koska romaani on neuropsykologinen tutkimusraportti, se on ajateltavissa simulaationa, jota lukija hallitsee valinnoillaan. Sellaisenaan siinä ei ole tiivistettäviä keskeisiä tuloksia. Ilman muistiinpanoja seikkailupeliä on vaikea läpäistä, jos se on ylipäätään edes mahdollista.

Hieman Moby Dickin tapaan luvut käsittelevät paljon kaikkea muuta kuin itse tarinaa (en olisi yllättynyt melvillemäisistä piilotetuista plagiaattikatkelmista). Tai ei ehkä kaikkea muuta: ilmiöiden ja ongelmien psykologisoimisen sijaan Yli-Juonikas esittää niille tieteellisen taustan, jota sävyttää moralistinen pohjamaali. Sen sijaan, että Geregin pahoinvoinnin tutkimiseksi pureuduttaisiin hahmon sisuksiin, nostetaankin tarkastelutaso hahmon yläpuolelle ja esitetään biologisia, neurologisia, sosiologisia tai psykologisia (pseudo)teorioita, joiden ilmentymä Gereg kulloinkin on. Tai jotain.

111. Epärehellisyys ja antisosiaalisuus perinnöllisinä taipumuksina

111.1. Savolainen kierousgeeni?
Hauska "kuulla", että sinäkin uskot mekanistiseen selitysmalliin. Puhumme samaa kieltä, olemme samalla aivoaallonpituudella. Tästä on hyvä jatkaa. Silvo Näreen ja hänen kohtalotovereidensa oletetut fenolimyrkytykset eivät välttämättä ole yksittäistapauksia vaan saattavat heijastaa laajempaa kansanterveydellistä kriisiä. Nykyään kaupoissa on myynnissä monia ulkomaisia virvoitusjuomamerkkejä, jotka on pullotettu pesuainepullon näköisiin pulloihin. Takavuosilta muistettaneen tapaus, jossa erään suomalaisen kauppaketjun myymä lipeäpitoinen limsa aiheutti vakavia myrkytysoireita pikkulapsille. Sikäli kuin tiedetään, kokeilu ei johtanut kuolemantapauksiin.

Seikkailupelinä Neuromaani tarjoaa vähän pelattavaa. Valinnat tuntuvat johtavan hyvään tai huonoon lopputulokseen aivan mielivaltaisesti. Tai no lemmikkikilpikonnasta keitetty liemi ei ole hyväksi -- muuutta siinä vaiheessa moni asia on jo mennyt pieleen. Romaanina Neuromaani on hurja, kuusisataasivuinen riuhtaisu: rakenteeltaan ja tekniikaltaan kirja on omaperäinen, kerronnaltaan hauska ja paikoin erittäin terävä. Perinteisen juonen tai tarinan osalta asiaa edelleen tutkitaan.

En pelannut Neuromaania loppuun. Postmodernina romaanina se vastustaa sen verran, ettei siihen jaksa yhtäjaksoisesti panostaa useita iltoja peräkkäin. Se sen sijaan keikkuu tuossa pöydän reunalla ja siihen tartutaan silloin tällöin, luetaan pätkä eteenpäin, alkuinnostuksen ja lukuisten umpikujien jälkeen satunnaisista luvuista alkaen.

Tämä kirja oli minun panokseni kirjablogien Osta täysihintainen kirja! -päivään, josta blogaan tyylikkäästi kolme viikkoa myöhässä.

Agile Web Development with Rails 4

Sam Ruby, Dave Thomas, David Heinemeier Hansson, Agile Web Development with Rails 4. The Pragmatic Programmers, Raleign, NC, USA, 2013.

Vuonna 1993 japanilainen Yukihiro Matsumoto julkaisi Ruby-ohjelmointikielen. Se oli vahvasti oliopohjainen skriptikieli, jonka oli tarkoitus mahdollistaa paitsi olio-ohjelmointi, myös sekä funktionaalinen että imperatiivinen ohjelmointi. Niinpä Ruby mahdollistaa saman asian ilmaisemisen useaan eri tapaan. Usean paradigman noudattaminen tekee kielestä taipuisan tai jopa sekavan.

Ruby pysyi tuhansien muiden ohjelmointikielten tapaan pinnan alla laajemman yleisön tietämättömissä vuosikaudet, kunnes David Heinemeier Hansson julkaisi vuonna 2005 verkkosovellusten tekemiseen tarkoitetun sovelluskehyksen Ruby on Railsin, josta tuli nopeasti hyvin suosittu. Sovelluskehys oli avointa lähdekoodia ja rakentui konventioiden varaan, mikä helpotti ja nopeutti tietokantoja käyttävän verkkosovelluksen kehittämistä. Nimensä mukaisesti se oli kirjoitettu Rubyksi, mikä nosti esoteerisen kielen välittömästi laajaan käyttöön. Ruby on edelleen kehitystyön alla; sen viimeisin versio 2.0 ilmestyi tämän vuoden helmikuussa.

Sam Rubyn, Dave Thomasin ja David Heinemeier Hansson Agile Web Development with Rails 4 on opas Ruby on Railsin viimeisimpään versioon 4. Kirja on sekin työn alla; kirjan elektronista betaversiota on julkaistu pienin korjauksin helmikuusta asti. Nyt elokuussa tehtiin viimeiset korjaukset, ja nyt kirja on menossa painoon. Luin ohessa tai itse asiassa aluksi kirjan versiota 3.2., mutta siirryin elokuussa tuoreen 4.0 ääreen.

Kirja etenee verkkosovellusten oppaiden tapaan: alkuun pikainen sohaisu jonkin toimivan aikaansaamiseksi, sitten vaiheittain etenevä verkkokauppaesimerkki ja lopuksi Ruby on Railsin käsitteiden ja toiminnallisuuksien pureskelua. Johdanto tarjoaa alkuun asennusohjeita, teoriaa MVC-mallista ja lyhyen johdannon Ruby-kieleen.

Verkkokauppaesimerkki iskee nopeasti kiinni varsinaiseen aiheeseen. Agile-menetelmät eli ketterät menetelmät oletetaan tunnetuiksi. Esimerkkijärjestelmä on kirjoja myyvä sivusto, jonka kehittäminen etenee ikään kuin agile-projektina, jossa edetään pienin askelin ja esitellään toimivaa järjestelmää asiakkaalle tiiviiseen tahtiin. Kirjoittajat tuovat yksikkötestit ja funktionaaliset testit kuvaan heti alussa. Esimerkkien myötä verkkokauppaan tuodaan toiminnallisuuksia, Ajaxia, autorisointia ja autentikointia. Kolmannessa osassa kirjoittajat esittelevät toiminnallisuuksia toisistaan irrallisina kokonaisuuksina, muttei konkreettisten esimerkkien tarjonta varsinaisesti heikkene.

Kirjoittajien teksti on suoraviivaista ja puhekieleen taipuvaista. Kollegiaalinen lienee sopiva sana. Kirja sisältää kaiken tarvittavan lähdekoodin poislukien itseopiskelutehtävien ratkaisut (lähdekoodi on saatavilla kirjan omilta sivuilta). Kirjan kannessa on Railsin virallinen logo, mikä on harvinaista: Hansson on sallinut tavaramerkkinsä käytön vain projekteissa, joissa hän on itse mukana. Kirjalla on siis virallisuuden leima.

Agile Web Development with Rails 4 opettaa (tai palauttaa) nopeasti auttavat työskentelytaidot, mutta - kuten kaikissa kielissä - sujuvuus syntyy kielen jatkuvasta käytöstä. Työskentelin joskus kuutisen vuotta sitten jonkin aikaa Railsin parissa, mutta taidot ruostuvat ja sovelluskehykset muuttuvat. Ruby-kieli ja erityisesti Rails-sovelluskehys ovat kulkeneet hyvän matkaa eteenpäin. Verkosta ladattavien lisäosien yhteensopivuudessa uusimpaan versioon on vielä toivomisen varaa, mutta asia korjaantunee syksyn mittaan.

Jos pitää päästä nopeasti kiinni Ruby on Railsiin, tämä on ihan hyvä opas siihen.

Kovemman kautta

Lee Child, Kovemman kautta. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Hard Way (2009) suomentanut Tero Kuittinen. Karisto, Hämeenlinna, 2009.

Entinen sotilaspoliisimajuri Jack Reacher todistaa sattumalta lunnasmiljoonan toimitusta newyorkilaisesta kahvilasta. Palkkasotilayrityksen johtajan vaimo on siepattu, eikä johtajalla tai tämän palkollisilla ei tunnu olevan vähäisintäkään käryä sieppaajista. Poliisia ei sotketa mukaan kuvioon; vuosia aikaisemmin juuri poliisien väliintulo johti silloisen vaimon kuolemaan.  Reacher suostuu auttamaan kyseenalaisen palkkasotilasyrityksen johtajaa, vaikka kuvassa on selvästi jotain pielessä heti alkumetreiltä. Iskeekö salama todellakin kahdesti samaan puuhun?

Lee Childin kymmenes Jack Reacher -romaani sekoittelee jo tutuiksi käyneistä aineksista toimivan rikosjännärin. Yhdysvalloissa asuva brittikirjailija piirtelee kevyesti kahden maan välisiä kulttuurieroja palkkasotilaiden ja tapahtumapaikkojen kautta. Reacher on kuitenkin sama miehenjärkäle missä tahansa maassa, eikä savun hälvettyä poliisille ole mitään tarvetta.

The End of Growth

Jeff Rubin, The End of Growth - but is that all bad? (2012). Vintage Canada, Toronto, 2013.

Jeff Rubin on kanadalainen ekonomisti, joka ehti toimia mm. parikymmentä vuotta kanadalaisen CIBC:n pääekonomistina. Hän sattumalta syventyi työssään maailman öljyvarantoihin ja -kulutukseen ja kirjoitti näkemyksistään lehtiartikkelin. Rubin siirtyi tietokirjailijaksi, kun artikkelista kasvoi kirja Why Your World Is About to Get a Whole Lot Smaller: Oil and the End of Globalization, jonka julkaiseminen ei sopinut rooliin sijoituspankin pääekonomistina.  

The End of Growth on  jatko-osa edelliselle kirjalle. Rubin ottaa kalliin energian lähtökohdakseen ja miettii seurauksia. Öljynkulutuksen ja talouskasvun välillä on ollut seuraussuhde: prosentin nousu raakaöljyn kulutuksessa näkyy noin kahden prosentin talouskasvuna. Rubin ei problematisoi suhdetta, mutta muut ovat tehneet niin (esim. Robert Ayres). Hintapiikeistä seuraa taloustaantumia. Jos raakaöljybarrelin hinta liikkuu jatkossa kolminumeroisissa luvuissa, talouskasvulle käytännössä tulee nopeusrajoitus: vaihtoehtoiset energianlähteet eivät pysty korvaamaan halpaa raakaöljyä riittävän nopeasti tai tehokkaasti. Kiina ja Intia kasvattavat omaa kulutustaan sen, mitä taantuman runtelema länsimainen kulutus laskee.

Rubin povaa muutoksia joukkovelkakirjamarkkinoille. Nyt, kun keskuspankit säätelevät ohjauskorkoaan, ne pyrkivät kuromaan umpeen potentiaalisen ja todellisen talouskasvun välistä eroa.  Mitä suurempi ero, sitä enemmän tarjotaan elvytystä. Näissä arvioissaan keskuspankit eivät huomioi öljyn hintaa tai sen mahdollista kehittymistä. Jos ne huomioisivat, elvytys olisi niukempaa, jos siihen edes turvauduttaisiin. Tämän päivän velat maksetaan takaisin vielä kalliimman energian aikana. 

Nousevat energiakustannukset eivät tarjoa entisenkaltaista mahdollisuutta talouskasvulle. Koska öljyä ei ole tarjolla kasvavaan kysyntään, vaan sen tarjonta hiipuu vähitellen, Rubin esittää, että talouskasvusta tulee ennen pitkää nollasummapeli. Kasvua on tarjolla niille, jotka pääsevät käsiksi tarjolla olevaan energiaan ja pystyvät fiksusti sen hyödyntämään. Monissa länsimaissa yhdyskuntarakenne on pystytetty halvan öljyn varaan, mikä edellyttää merkittävää energian kulutusta toimiakseen.  Kehittyvät taloudet ovat hienoisessa etulyöntiasemassa, koska niiden kyky muuntaa yksi barreli taloudelliseksi toimeliaisuudeksi on parempi ja ne voivat maksaa barrelista enemmän.

Nollasummakasvusta seuraa koko joukko ikäviä korollaareja: ihmisten kyky selvitä veloistaan heikkenee, koska, jos talous ei kasva, keskimäärin jengi ei selviä lyhennyksistään ja koroistaan. Lainaa on heikommin tarjolla, koska, kuten Colin Campbell on tiivistänyt, huomisen talouskasvu on vakuutena tämänpäivän veloille. Työttömyys on korkeampi, koska töitä on vähemmän tarjolla (erityisesti nuorille). Tästä on usein seurannut muukalaisvihaa ja maahanmuuton rajoittamista. Pitkään kestänyt globalisoituminen saavuttaa huippunsa, ja halvan työvoiman perässä kulkeneet yritykset alkavat siirtää tuotantoa kotimaihinsa. Valtiot joutuvat pelaamaan pienemmällä kassalla, joten julkista sektoria joudutaan länsimaissa purkamaan. Poliittisia kriisejä ja mellakoita. Tiivistetysti: jos jossain nollasumman piirissä keskiluokkaistutaan, jossain keskiluokasta vastaavasti pudotaan. Nälkäisillä on kolme vaihtoehtoa: kapinoida, muuttaa tai kuolla. Arabikevään kipinä lähti kalliista ruoasta.

Kirjan alaotsikko antaa ymmärtää, että seuraukset eivät ole pelkästään huonoja. Kulutus asettunee ympäristön kannalta siedettävämmälle tasolle. Yhdyskuntarakennetta muutetaan autoliikennettä suosivasta kävelyä, pyöräilyä ja joukkoliikennettä suosivaksi. Työtä jaetaan uudelleen (esim. saks. kurzarbeit), mistä voi seurata enemmän vapaa-aikaa. Tutkimusten mukaan kuluttaminen ei ole lisännyt onnellisuutta, joten Rubin järkeilee, ettei kuluttamisen väheneminen vähennä myöskään onnellisuutta.

The End of Growth maalaa kohtalaisen ikävän maailman, joka ehkä siirtymävaiheen jälkeen on jo siedettävä. Rubin kirjoittaa helppolukuista englantia. Hän käyttää tietokirjoittajan temppuja omakohtaisten kokemusten sitomisesta tekstiin -- jotkin aasinsilloista, esim. kalastuksesta Albertan öljyntuotantoon, ovat pitkiä. Hän myös välttää liian teknistä tai yksityiskohtaista käsittelyä, mikä maistuu jaaritettelulta, jos argumentit ovat ennestään tuttuja.

Paholaisen haarukka

Juha Seppälä, Paholaisen haarukka. WSOY, Juva, 2008.

Vuonna 2008 kansainvälinen talousjärjestelmä kävi kuilun partaalla. Syitä oli monia, mutta päällimmäisenä oli pankkien harjoittama arvopaperistettujen luottojen kyseenalainen markkinointi sekä luottoluokittajien ja näiden asiakkaiden väliset eturistiriidat. Kriisin ennustajia oli vähän, mutta jälkikäteen tuohtumus oli laajaa. Ainakin hetken.

Juha Seppälän vuonna 2008 julkaistu Paholaisen haarukka ilmestyi erittäin sopivaan aikaan. Vaikka kirja ei kriisin aivan ennusteesta menekään, se ennakoi kriisin käänteitä ja lopputulosta ansiokkaasti.  Se on kuitenkin ennen kaikkea upeasti rakennettu romaani.

Paholaisen haarukka (engl. devil's fork) on kuva, joka esittää äkkiä katsottuna normaalia kolmipiikkistä, mutta haarukka paljastuu pian optiseksi harhaksi: kuvassa yhden piikin taho kuuluukin myös toiselle piikille, mikä tekee kuvasta fyysisen mahdottomuuden. 

Seppälän Paholaisen haarukka rakentuu oivallisesti tällaisen harhan ja fyysisen mahdottomuuden varaan. Kirja esittelee joukon ihmisiä: Jumalan Kyynelenä esitellyn syrjäytyneen työttömän, varallisuudenhoitajan Lari Laineen, tämän siskon, elokuvakäsikirjoitusta työstävän Laura Laineen ja keskiluokkaisen Lehtosen pariskunnan. Luvut on kirjoitettu yhdestä näkökulmasta, mutta kerronnan näkökulma vaihtuu usein yllättäen kesken kaiken. Juonta kirjassa on ehkä nimeksi, mutta tapahtumien herättämä jännitys korvautuu pian kysymyksellä, kuka on kenenkin tarinassa.

Varallisuudenhoitaja Laine on rahan puolella (muita vastaan), mikä sellaisenaan taustoittaa talouskriisiä. Varallisuudenhoitajan tehtävä on kiilata tuotteensa asiakkaan ja sijoituskohteiden väliin ja niistää asiakkaasta mahdollisimman paljon rahaa tarjoten vastineeksi köykäisiä sijoitusiltamia ja esitteiden maalaamia hymyileviä samastumisen kohteita. Laine suhtautuu ihmisten kusettamiseen kaikella tyyneydellä; hän pelkistää elämän ihmisten väliseksi taloudelliseksi vaihdannaksi, joka tuntuu olevan päämäärä itsessään. Sukulaisuuskin on enää muodollinen omaisuuteen liittyvä perinne, pahvista, petoksesta ja omistussuhteista rakennettu tuotannon malli.

Yhdysvaltalainen antropologi Marshall D. Sahlins on todennut: Money is to West what kinship is to rest. Rahatalous on purkanut monet sellaiset ikivanhat rakenteet, jotka ovat perinteisesti antaneet turvaa, aseman ja identiteetin. Kun ihminen jää työttömäksi ja putoaa arvoketjujen ulkopuolelle, katoavat häneltä turva, asema ja identiteetti. Katoamista paikataan leimoin, lääkkein ja ryyppyputkin. Ryöstö on vaihdannan muoto siinä missä petoskin.

Edes palkkatyö, päivittäinen kahdeksan tunnin kuolema, ei tarjoa alati kiihkeästi muuttuvassa maailmassa identiteettiä kuin harvalle. Verkkotuottaja Kari Lehtonen on se keskiluokka, jolle talouskriisien laskut ojennetaan.

     Hän oli osa tietotekniikkaa, ja se oli aina ulkoistettavissa. Hän oli toimittaja, jonka perinteinen osaamiskulttuuri oli pelkkä painolasti.
     Hänellä ei ollut omaa, kapeaa nicheä, joka olisi venynyt pitkäksi hännäksi. Hän tiesi saavansa lopulta pitkän nenän, sen tapaisen kuin rahastomainoksissamme on.

Seppälä piirtää modernista ajasta toivottoman kuvan. Kulttuurin ytimessä on tarkasti mitattu aika, joka tekee kaikista, varainhoitajastakin, kilpailevia koneen osia. Kello ei pysähdy vaikka sitä lyö. Sen ympärillä on perinteisen humanismin sijaan ahneuden varaan rakennettu mutkikas koneisto, joka tarjoaa mahdollisuuksia satunnaisesti ja palkitsee epätasaisesti. Missä humanismi näyttää vielä sykkivän, paljastuu pian valhe, harha ja etääntyminen.

Seppälän käyttämä kerronta kolhii. Kieli ei pyri kauneuteen vaan tehokkuuteen. Karheat, lyhyet virkkeet kolisevat toisensa jälkeen. Dialogin ja juonenrakentelun sijaan Paholaisen haarukka koostuu paljolti monologeista, enkä voinut olla vertaamatta sitä äskettäin lukemiini DeLillon romaaneihin. Kaikissa tarina on taka-alalla ja merkitystä syövyttävän uuden kulttuurin mekanismit etualalla. Missä DeLillon kerronnan sävyt sotkeentuivat ja luennot jäivät etäisiksi, Seppälä tuntui onnistuvan tarttumaan lukijaan. Kaksin käsin.