John Banville, The Sea (2005). Vintage, New York, NY, USA, 2006. Eläkkeelle jäänyt taidehistorioitsija Max Morden palaa merenrannalle Ballylessin kylään, missä hän vietti lapsuutensa kullanhohtoisia kesiä. Hän on jäänyt äskettäin leskeksi, kirja taidemaalari Bonnardista on telakalla, eikä mikään oikein pysy käsissä. Hän vuokraa huoneen Cedarsista, talosta, jossa lapsena kesiään vietti Gracen perhe: isä, äiti, tyttö, poika ja lastenhoitaja. Verrattuna omiin riitaisiin vanhempiin Gracet tuntuivat jumalilta; muodokas rouva Grace, jykevä herra Grace ja kaksossisarukset Chloe ja Myles.
Happiness was different in childhood. It was so much then a matter simply of accumulation, of taking things - new experiences, new emotions - and applying them like so many polished tiles to what would someday be the marvellously finished pavilion of the self.Max kertoo pitkiä pätkiä lapsuudestaan, viittaa rantakylän nykytilaan ja ohimennen kertoo vaimostaan Annasta. Tarina läikehtii menneisyyttä ja nykyisyyttä mutta väistää kipeitä aiheita. Mitä tiukemmin hän pyrkii muistamaan lapsuuttaan, sitä enemmän hän huomaa rakentavansa sitä mielessään uudelleen. Aivan hetkittäin mieleen palaa yksityiskohtia vaikeasta sosiaalisesta taustasta, vaimon sytostaattihoidoista ja hitaasta luopumisesta.
Irlantilaisen John Banvillen The Sea voitti Booker-palkinnon vuonna 2005. Tarina on suhteellisen yksinkertainen, mutta itsekeskeisen, suruunsa hukkuvan Maxin käyttämä kieli lumoaa. Vähitellen soljuvien lauseiden, opetellun maun ja rikkaiden kielikuvien ylläpitämä seesteinen itsepetos väistyy. Epätoivon ja alkoholin voimalla Max palaa takasin merenrannalle etsimään vastauksia. Laineet lyövät rantaan. Meri on liikkeessä, läikehtii ja vaihtaa väriä.
The Sea on yksinkertaisesti kaunis. Lukunautintoa ehkä hieman häiritsi taidehistorioitsijan valtava sanavarasto, joka pakotti turvautumaan sanakirjaan, mutta sitä ei voi pitää kirjan heikkoutena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti