Epäjumalten hämärä

Friedrich Nietzsche, Epäjumalten hämärä, eli miten vasaralla filosofoidaan. Saksankielisestä alkuteoksesta Götzen-Dämmerung (1889) suomentanut Markku Saarinen. Delfiini Kirjat, Helsinki, 2008. 

Sokrates oli väärässä: ihmisen onnellisuuden avain on vaisto eikä järki. Moraalisten parannusten sijaan ihmisen pitäisi heittäytyä vaistojensa vietäväksi. Näin meitä opastaa mahtavista viiksistään ja hurjista mielipiteistään tunnettu saksalaisfilosofi Friedrich Nietzsche (1844-1900).

En oikein tiedä, mitä ajatella Nietzschestä. Pitääkö hänet ottaa vakavasti? Pelkästään Epäjumalten hämärän (2008) pohjalta sanoisin: ei. Mielipiteeni saattaa perustua mauksi verhottuun tietämättömyyteen, mutta toisaalta teos sijoittuu tuotannon loppupäähän; se ilmestyi vuonna 1889, jolloin myös filosofin mielenterveys romahti pysyvästi.

Nietzsche on kuitenkin mielenkiintoinen. Hänellä on terävä kynä, joka ei vuoda akateemista varovaisuutta tai piirtele hitaita argumentteja. Hänen kirjoituksensa rönsyilee, haastaa, poukkoilee ja huutaa. Hän kumoaa rakennelmia ja tarjoaa tilalle aforismeja. Erityisen kiivaasti hän käy kristillistä ajattelua vastaan, jonka hän katsoo rappeuttavan ihmistä tehden hänestä pehmeän ja heikon.

Nietzsche on myös tärkeä, koska hänen teoksensa ravistelivat tuntuvasti vallitsevaa ajattelua kääntäen päälaelleen itsestäänselvyyksinä pidetyt arvot. Yhteiskunta muuttui kiihtyvää tahtia pitkin 1800-lukua, eikä se enää tarjonnut kiinteitä ankkuripaikkoja esimerkiksi moraalille. Hänen teoksensa — jotka saivat mainetta vasta hänen kuolemansa jälkeen — nostivat yksilön etualalle ja vaikuttivat siten modernismin ja postmodernismin kehitykseen.

Filosofin tulee asettua hyvän ja pahan tuolle puolen, koska ei ole olemassa moraalisia tosiasioita — sellaiset ovat pelkkää virhetulkintaa. Moraalifilosofia eli etiikka on sittemmin tietysti systematisoinut ajattelua moraalisten tosiasioiden puutteesta huolimatta, mutta kieltämättä se on samalla irronnut uskonnollisesta perinteestä. Suurten linjausten muutokset tuntuvat kuitenkin vaikeilta asettaa kenenkään yksittäisen ajattelijan ansioiksi.

Epäjumala on vanha ja väärä totuus. Epäjumalten hämärä on siten tahdonvapautta eli riippumattomuutta vääristä, elämänvastaisista ja luonnottomista moraaliopeista. Ihmisen ei tule alistua moralistien vaatimaan muutokseen (”kesyttämiseen”) vaan luottaa omaan elämänvaistoonsa. Ihmisen pitäisi haastaa itseään jatkuvasti eikä mukavoitua. Vapaus tarkoittaa sitä, että sotaiset ja voitonhaluiset vaistot hallitsevat muita vaistoja, esimerkiksi niin sanottua ”onnea”.

En oikein lukemastani saa selville, miten tuo elämänvaisto ilmenee. Se on jotenkin luontainen tahto, jonka ihminen ilmeisesti tunnistaa (tai lukee jostain N:n aikaisemmasta kirjasta). Ehkä se on ihan vaan halua ulottaa valtaa toisiin ihmisiin. Kirjoittamalla mielipiteeni Nietzschestä haluan vaikuttaa mielipiteelläni lukijaan eli käyttää valtaa. Ehkä minun pitäisi Nietzscheä mukaillakseni terävöittää mielipiteeni ekslusiiviseksi totuudeksi ja selkeämmin hyökätä epävarman suostuttelun sijaan — eikä pelkästään terävöittää vaan myös tehdä naurettavaksi kaikki vaihtoehdot.

Nietzsche pitää darvinismia vaarallisena, koska se on voimakkaiden, etuoikeutettujen, onnellisten poikkeuksien tappio. Evoluutio ei johda lajin täydellistymiseen vaan heikkouden ja nokkeluuden suosimisen vuoksi rappioon. Nietzschen mukaan liberalismi tuottaa laumaeläimiä ja nakertaa elintärkeää vallantahtoa. Vapaa ihminen on soturi.  Mutta jos moraalisia totuuksia ei ole, miksi olisi ympäristöstä riippumatonta lajien täydellisyyttä?

Joka tapauksessa on selvää, että Nietzschen luonnostelema arvomaailma ei tuottaisi kulttuuria, jossa syntyisi edes hänen käyttämiään käsitteitä. Mietin lukiessani Robert A. Heinleinin typerää ja vastenmielistä romaania Starship Troopers (1959), jossa näitä ajatuksia vilahtelee. Sekä Nietzsche että Heinlein kirjoitti myös muita, parempia teoksia.

Mietin myös Sommen taistelua, jossa sotilaiden tunteet heiluivat kauhun, pelon, epävarmuuden, päihtyneen innostuksen, vihan, katkeruuden ja apatian välillä. Mikä näistä oli luontaisin? Tykistökeskitykset, piikkilankaesteet ja konekiväärituli eivät välittäneet liejussa liukastelevien ”soturien” vallantunteesta pätkääkään. Eloonjäänti perustui etäisyyteen rintamasta, materiaali korvasi sankaruuden. Haave sodan tai kamppailun kansaa jalostavasta luonteesta tuli haudatuksi viimeistään 1916.

Mietin myös suomalaista kirjallisuuskeskustelua, jossa toisinaan kuullaan puheenvuoro nykyisen tarjonnan vaaroista, kuinka raikkoamaton niitty pusikoituu tuottamatta täydellisyyttä kohti kurottavia poikkeuksellisia jalopuita, kuinka keskinkertaisuus johtaa koko kirjallisuuden tappioon ja kuinka kulttuuri ei olekaan yhteinen leikkikenttä vaan poikkeusyksilöiden hautomo.