Miksi Frederic Manningin sotaromaani Harva Hyvin kuolee (2006) tuntuu nyt toisella lukukerralla niin loistavalta? Kirjahan on edelleen sama. Kenties ohut sotahistorian tuntemus auttaa nyt tulkitsemaan teosta; pelkkä asioiden yhdistely tai tunnistaminen lisää jo nautintoa. Kenties olen muuttunut lukijana, kenties odotukseni kirjan suhteen ovat muuttuneet tai kenties se vastaa kysymyksiin, joita olen sotaa koskien mielessäni pohtinut. Kenties pelkästään myötäilen Ernest Hemingwayn, E. M. Forsterin ja Ezra Poundin ylistyksiä.
Manningin sotaromaani julkaistiin alunperin pienenä painoksena nimellä The Middle Parts of Fortune (1929). Seuraavana vuonna ilmestyi kirjan siistitty laitos Her Privates We (1930). Nimet vaikuttavat alkuun harmittomilta, mutta itse asiassa Fortune viittaa roomalaisten onnen jumalattareen Fortunaan, joten ensimmäinen nimi osuu naisvartalon keskiosiin. Ensimmäisen maailmansodan aikaan Iso-Britanniaa hallitsi kuningas, joten jälkimmäinenkin nimi kohdistuu samoille seuduin Onnettaren vartaloa.
Alkukieliset sanaleikit on lainattu Shakespearen Hamletista, mutta romaani seuraa mudassa kahlaavia brittiläisiä sotamiehiä (engl. privates) Sommen ja Ancren taisteluissa 1916. Päähenkilö Bourne elää kahden maailman rajalla. Manningin tavoin hän kuuluu yläluokkaan mutta palvelee sotamiehenä. Tämä ravistelee odotuksia ja roolimalleja: Asetoverit vierastavat hänen kielitaitoaan ja hienostunutta viinimakuaan. Sotilasjohtajat painostavat häntä säätynsä mukaiseen upseerikoulutukseen. Takalinjassa alkoholin ja sulavan käytöksen voimin rajatapauksen onnistuu loiventaa ennakkoluuloja.
Bourne käy sisäistä kamppailua asemansa kanssa jatkuvasti. Hän näkee sodan ikään kuin kahdesta suunnasta: hän ymmärtää johdon tavoitteet mutta näkee miten upseerit epäonnistuvat johtamisessa ja miten välinpitämättömästi upseerit suhtautuvat yksittäisten sotilaiden henkeen. Hän näkee, että ”tinalippa” ajattelee miehiä vain ”materiaalina”, koska muuten hän ei pysty tekemään työtään, eli kokoamaan vähistä tiedoista kohesiivista suunnitelmaa, josta seuraa väistämättä tappioita. Tämä esineellistävä näkökulma on se, mitä Bourne upseerikoulutuksessa pelkää.
Sotilaat hyväksyvät kuolemanvaaran osana sotaa. Kukaan ei silti halua kuolla johtajan ajattelemattomuuden tai onnettoman virheen vuoksi — itse asiassa ranskalaiset sotilaat nousivat kapinaan epäonnistuneen Nivellen offensiivin jälkeen juuri tästä syystä vuonna 1917. Manning kuvaa sotilaat yksilöinä. He eivät ole tahdotonta tai tiedotonta massaa, eikä sodanjohdon katteettomaksi osoittautuva optimismi ei helposti tartu heihin.
Hyökkäys olisi kaksikymmentä mailia leveä, ja onnistuessaan täydellisesti se tarkoittaisi tunkeutumista kuudesta seitsemän mailin syvyyteen, ja miehiin näytti tekevän vaikutuksen se metallin määrä, jonka oli tarkoitus heitä tukea. Upseeri tuli ohjekirjan viimeiseen kappaleeseen.Taistelussa sotilaat eivät ole vain yhtä asiaa. Heidän pelkonsa vaihtuu nopeasti raivoksi, vihaksi, kauhuksi ja takaisin peloksi. Sotilaat ovat samaan aikaan uhreja ja uhraajia. Sota on samalla rikos ja sen rangaistus, kuten Manning esipuheessaan toteaa. Rintamalla ei taistella hienojen yläkäsitteiden vaan oman henkiinjäämisen ja oman porukan vuoksi. Niinpä komentajien yksikäsitteiset kiellot haavoittuneiden auttamisesta hyökkäyksen aikana osuu kaikkein pyhimpään: toveruuteen.
”Ei ole odotettavissa, että vihollinen tarjoaisi tässä vaiheessa vakavaa vastarintaa...”
Sitten kuului kuiskaus, tuskin huokausta vahvempi.
”Sopii vittu toivoa!”
Äännähdys kuului Itku-Smartille, muu komppania kuuli sen selvästi, ja vaikutus oli välitön. Joka miestä kangistava hermojännitys laukesi, ja helpotus toi hysteerisen nauruhalun, jota oli vaikea tukahduttaa.
Kirja ei millään tavoin tyhjentynyt toisellakaan lukukerralla, ja siihen on pakko palata myöhemmin uudestaan. Tarina nivoutuu hienosti sekä Hugh-Montefioren että vaikka Philpottin teoksiin tarjoten kuitenkin aivan erilaisen näkökulman tarkastellen yksilön asemaa osana väsytystaistelun materiaalia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti