What was it?

Fitz James O'Brien, ”What Was It?” (1859) Teoksessa Milton Crane (toim.), 50 Great American Short Stories. Bantam Books, New York, NY, USA, 1972.

Illallisen jälkeen käyty keskustelu karkaa tavallisesta uomasta synkkiin ja eksoottisiin aiheisiin. Pimenevässä illassa täysihoitolan puutarhassa kertoja Harry Escott ja tohtori Hammond päätyvät puhumaan kauhusta. He keksivät, että jossain täytyy olla äärimmäinen, kaikki muut alleen musertava kauhun aihe. He kuitenkaan eivät osaa luonnehtia sitä muuna kuin luonnottomana yhdistelmänä yhteensopimattomia asioita, jotka kauheudessaan ylittävät aiheet Brockden Brownin tai Edward Bulwer-Lyttonin tarinoissa.

Täysihoitolan, jossa he asuvat, sanotaan kummittelevan. Sitten illallisen jälkeen samana yönä jokin olento hyökkää Harryn kimppuun pimeässä, kun hän on asettunut nukkumaan. Miehellä on täysi työ torjua hyökkääjän jäntevät kädet ja terävät hampaat. Kun valot saadaan viimein päälle, hyökkääjä osoittautuu näkymättömäksi.

It breathed. I felt its warm breath upon my cheek. It struggled fiercely. It had hands. They clutched me. Its skin was smooth, like my own. There it lay, pressed close up against me, solid as stone,—and yet utterly invisible!

Harry ja tohtori laittavat hyökkääjän köysiin ja hämmästelevät olentoa luonnottomana yhdistelmänä asioita. Se rikkoo kategorioita mutta lopulta tottelee fysiikkaa ja voimaa. Miehet valavat hirviöstä kipsimuotin mutta eivät keksi, mitä ilmeisesti ihmislihaa syövälle olennolle pitäisi tehdä. Asia ratkeaa tavallaan itsestään.

Fitz James O'Brienin (1826-1862) novelli ”What Was It?” (1859) kokeilee yhteensopimattomien asioiden luonnotonta yhdistelmää kauhun lähteenä. Ehkä mysteerin tuntu on rapistunut 150 vuodessa, koska tieteellisen lähestymistavan kirjaimellinen paini mysteerin kanssa ja fyysisen voiman selättämä yliluonnollinen eivät tavattomasti liikuta. Joudun näin itse jälleen mysteerin äärelle: mikä tässä novellissa on niin ihmeellistä?

* * *

Pete Orford näkee O’Brienin linkkinä ketjussa Edgar Allan Poesta tieteiskirjallisuuteen. Novellin  hirviö esiintyi ennen H. G. Wellsin (The Invisible Man, 1897), Ambrose Biercen (The Damned Thing, 1898) ja Guy de Maupassantin (Le Horla, 1886) vastaavia näkymättömiä olentoja. O'Brien on saattanut ansaita paikkansa Cranen novellikokoelmassa jonkinlaisena edelläkävijänä.

Orford sijoittaa novellin kertojan Harry Escottin samaan sarjaan Sherlock Holmesin ja L. Auguste Dupinin kanssa. Vaikka Yhdysvaltain sisällissodassa kaatunut O’Brien ehti kirjoittaa vain kaksi Escott-novellia, Orford löytää tästä paranormaalien ilmiöiden tutkijasta salapoliiseja välittömämmän ja käytännöllisemmän toiminnan miehen. Hän puolustaa vallitsevaa luonnontiedettä ratkaisematta kuitenkaan itse mysteeriä. 

Joyce Huff on esittänyt, että Escott oikeasti puolustaa luonnontieteellisten menetelmien sijaan normaalia mieheyttä, joka kirjoittamisaikoihin oli murroksessa. Rikkoessaan fysiikan kategorioita olento todellisuudessa loukkaakin sosiaalisia kategorioita. Vaikka mysteeri jää leijumaan taustalle, olennon synnyttämä uhka tulee taltutetuksi. Päättäväinen, tehokas ja tieteellisen retoriikan legitimoima vastarinta tekee vieraasta hirviöstä (monster) hallittavan luonnonoikun (freak).  Kun kipsivalokset myydään vielä eteenpäin, onnistuu normaali mieheys kääntämään vastoinkäymiset voitoksi myös taloudellisesti.

Otsikon virittämän mysteerin ratkaisemattomuudessa on W. H. Burdinen mukaan juuri novellin gege. Hän kiinnittää huomiota täysihoitolarakennuksen edellisen omistajan Herra A—:n kohtaloon. Viisi vuotta ennen novellin tapahtumia tämä newyorkilaisliikemies oli paennut Eurooppaan jäätyään kiinni taloutta ravistelleesta pankkipetoksesta. Sitten A— kuoli, ja pian tämän jälkeen hänen entisessä rakennuksessa sanottiin kummittelevan. A—:n temppu muistuttaa Robert Schuylerin vuosina 1853-54 tekemää mittavaa osakepetosta.

Burdine rinnastaa O’Brienin novellin Poen novelliin ”The Fall of the House of Usher” (1839), joka hänen mukaansa heijastelee vuoden 1837 talouskriisin synnyttämää sosiaalista epävakautta. Yhdysvaltojen uudisraivaus aiheutti paineita rahajärjestelmälle. Luotonannosta tuli spekulatiivista, ja paperiraha sekä talouden ”aineettomuus” herättivät epäluottamusta.

O’Brien kirjoitti novellinsa vuoden 1857 maailmanlaajuisen talouskriisin jälkeen. Jälleen ”aineettomalla” paperiomaisuudella spekulointi synnytti kuplan, joka puhjetessaan ravisteli talousjärjestelmää. Kenties gotiikan kauhutarinoista on aina lyhyt matka talouteen. Ainakin näkymätön pääoma, joka tekee töitä isännän nukkuessakin, hallitsee ja järkyttää ihmisten kohtaloita ja heidän välisiä suhteita. 

Näin sekä Poen että O’Brienin novellit Burdinen mukaan heijastelevat ihmisten ahdistusta murroksessa, kun perinteinen aineellinen talous muuttui yhä aineettomammaksi. O’Brien esittää kapitalismin yrityksenä hallita pelkoa tai kauhua. Kapitalismi epäonnistuu siinä, kuten toistuvat kriisit osoittavat. Ihmisiä motivoi hetkittäin vahva pelko. Kenties Harry Escottin ja tohtori Hammondin tapailema äärimmäinen kauhun aihe koskeekin omaisuuden tai toimeentulon menettämistä, eikä tieteellä ole siihen vastausta.

* * *

En edelleenkään varsinaisesti innostu O’Brienin novellista, mutta sen (historialliset, feministiset ja marxilaiset) tulkinnat ovat sen sijaan mielenkiintoisia.

Lisää aiheesta:

• W. H. Burdine (2015) ””What Was It?”: The Immaterial Self and Nineteenth-Century American Panic”. ESQ 61(3): 441-473.
• Joyce Huff (2008) ”The Domesticated Monster: Freakishness and Masculinity in Fitz - James O’Brien’s ‘What Was It?’” Nineteenth - Century Gender Studies 4(2). (linkki)
• Pete Orford (2012) ”What Are They? The Pseudo-Mystery Stories of Fitz-James O’Brien”. CLUES 30(2): 10-18.