Nietzsche - Zarathustran varjo

Tarmo Kunnas, Nietzsche - Zarathustran varjo. Otava, Helsinki, 1981.

Kanadalainen rock-yhtye Rush on tullut kuuluisaksi kokeellisista ja vaihtelevista tahtilajeistaan, monimutkaisista kappalerakenteistaan sekä kliseitä väistelevistä sanoituksistaan. Vaikka alkuvuosina sanasto tuli fantasia- ja tieteiskirjallisuudesta, sanoituksen teemat liikkuivat usein yksilön ja yhteisön välisessä suhteessa sekä taiteellisessa vapaudessa.

Esimerkiksi albumin Hemispheres (1978) avausraita ”Cygnus X-1: Book II” jatkaa edellisen albumin A Farewell to Kings (1977) päätösraidan ”Cygnus X-1: Book I” tarinaa. Kertoja on nyt mustan aukon läpi kuljettuaan päätynyt Olympos-vuorelle. Tunnetun avaruuden tuolla puolen hän todistaa Apollon ja Dionysoksen leireihin jakautuneiden jumalten kamppailua herruudesta. Taistelu on samanaikaisesti ulkoista ja sisäistä, sillä englannin kielen sana ’hemispheres’ tarkoittaa sekä planeetan että aivojen puoliskoja, mikä näkyy levyn kannessa ja kuuluu sen sanoituksissa. Kertoja alkaa etsiä voimien välistä tasapainoa.

Apollon ja Dionysoksen kädenväännöllä on pitkä perinne, mutta sen popularisoinnista vastasi  Friedrich Nietzsche (1844-1900). Hänelle esimerkiksi Aiskhylos ja Sofokles esittivät tragedioissaan vastavoimien tasapainon: elämä on lähtökohtaisesti traagista ja epämoraalista murhineen ja luonnonvastaisuuksineen, mutta mytologiassa on inhimillisiä, hallittuja ja elämäniloa tuottaviakin piirteitä. Sitten Euripideen tradegiat käynnistivät apollonisen alamäen. Tragediaan sotkeutui liikaa etiikkaa ja rationaalisuutta, ja tasapaino järkkyi.

Onneksi tasapaino löytyi uudestaan Kanadassa vuonna 1978.

* * *

”Tietäminen on aina askel kohti epävarmaa, tuntematonta ja vaarallista”, kirjoittaa Tarmo Kunnas kuvatessaan Nietzschen tragediakäsitystä kirjassaan Nietzsche - Zarathustran varjo (1981).  Tieto irrottaa ihmisen luonnosta. Toisaalta se on henkistymisen, nerouden ja luontaisen vaistonvaraisuuden edellytys. Ilman tietoa ihminen on pelkkää eläimellistä vaistoa.

Ihmisen ja elämän ymmärtäminen vieraannuttaa ihmisen muista ihmisistä ja tuottaa levottomuutta sekä juurettomuutta. Ympäristöstä lankeaa  kateutta, epäluuloa ja ennakkoasenteita. Tässä voi tuoksahtaa messiaanisuus, sillä nuori Nietzsche oli vaikuttunut neroutta palvovasta wagnerilaisuudesta, mutta oleellisempaa on, että Apollon ja Dionysoksen kiista laajenee Nietzschen käsissä tieto-opilliseksi.

Nietzsche vastusti filosofien luomia käsitemaailmoja aina Platonista Kantiin. Heidän luomien abstraktioiden ja harhakuvien oli tarkoitus peittää elämän traaginen luonne. Filosofien (apolloniset) totuudet eivät (dionyysisen) taiteen tavoin tuoneet mukanaan elämäniloa. Ne pyrkivät vain kaunistamaan kuvaa ihmisluonnosta ja sen kyvyistä.

Toisaalta totuus itsessään on illuusio: se on pohjimmiltaan subjektiivista tulkintaa todellisuudesta. Jo pelkästään sanat luovat valheellisen totuuden. Annamme asioille nimiä, ja sanojen kautta saamme kuvan hallittavasta todellisuudesta, mutta mikään ei takaa, että olemme ymmärtäneet todellisuuden oikein. Sanojen turvallinen piiri kuitenkin estää meitä näkemästä tai ilmaisemasta todellisuutta sellaisena kuin se on. Olemme sanojemme vankeja.

Todellisuus jää meille lopultakin tuntemattomaksi ja käsittämättömäksi, ja kaikki puheet järjestyksestä, moraalista, symmetriasta, ”olioista sinänsä” tai absoluuttisesta tosiolevaisesta ovat meidän omia luomuksiamme. Kieli tuottaa illuusion hallittavasta todellisuudesta, mutta myös kieli on oma luomuksemme.

Illuusiot eivät ole kuitenkaan arvottomia. Totuus voi joko vahvistaa ihmisen luottamusta elämään tai viedä hänet ristiriitaan elämän traagisen perusluonteen kanssa. Ihminen ei voi tavoitella pelkästään jälkimmäistä tuupertumatta epätoivoon. Tiedontavoitteluun on luotava strategia, joka tarjoaa hetkittäin jonkinlaisen jalansijan ja mahdollisuuden elämäniloon.

Tämä tasapaino on vaikea tavoittaa. Ihmisen ihanne on Zarathustra, joka ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja samalla jatkuvasti haastaa ja kyseenalaistaa omat uskomuksensa. Zarathustraa seuraa kuitenkin varjo eli elämänväsymys. Pelkoja, masennusta ja epätoivoa voi yrittää karkottaa nauramalla, mutta Nietzschen jännittyneessä naurussa kaikuu väistämätön tappio. Varmuuden puute ja totuuksien sekä arvojen jatkuva muuttuminen vie voimat.

Nietzscheä uhkaa nihilismi sanan kolmessa eri merkityksessä: hän pelkää elämää, hän kieltää kaikkien vallitsevien arvohierarkioiden pätevyyden, hän ei kykene tarrautumaan yhteen arvohierarkiaan.

Esimerkiksi Epäjumalten hämärä (1889) sijoittuu Nietzschen myöhäiskaudelle, kun Zarathustran varjo on jo nielaissut hänet. Hän oli lakannut kyseenalaistamasta omia käsityksiään ja kirjoitti enää provosoivia aforismeja.

* * *

Kunnas tiivistää kokonaisen tuotannon ja sen sisäiset kehitysvaiheet parisataasivuiseksi johdannoksi. Hän järjestelee aforismeiksi puetut ja runolliset teesit jokseenkin kohesiiviseksi kokonaisuudeksi, jossa paljastuu herkullisinta filosofista pohdintaa, jota olen maistanut vuosikausiin.

Nietzsche on ajattelijana omaperäinen. Hän on aikoinaan pelottomasti kyseenalaistanut valistusfilosofian valheellisena ja kritisoinut 1800-luvun lopulle tultaessa miltei uskonnoksi kehittynyttä rationaalisuutta ja tiedeuskoa. Kritiikki on edelleen ajankohtaista.

Kunnaksen kirja, kuten johdannot yleensä, ovat illuusioiden illuusioita. Kielen, mielen ja maailman irtoaminen toisistaan on kuitenkin suunnattoman mielenkiintoista. Pääni sisällä pitkään pimeinä olleilla käytävillä alkaa syttyä valoja.