Iso-Britannia oli huonosti valmistautunut vuonna 1914 alkaneeseen suursotaan. Maineikas brittiläinen siirtoarmeija oli parhaiten koulutettu ja varustettu eurooppalaisista joukoista, mutta kuusi jalkaväkidivisioonaa oli vähän. Divisioonat hupenivat nopeasti uudenlaisessa sodassa.
Kun sodan mittakaava alkoi ensimmäisten kuukausien jälkeen selvitä, britit alkoivat koota vapaaehtoisista uutta ”Kitchenerin armeijaa”. Pulaa oli paitsi kivääreistä, univormuista ja ammuksista myös upseereista, lääkäreistä ja kokemuksesta. Sodanjohto myöntyi hyökkäämään uuden ja kokemattoman armeijansa kanssa suunniteltua aikaisemmin helpottaakseen ranskalaisten ahdinkoa Verdunissa.
Brittien ja ranskalaisten mittava hyökkäys Sommella alkoi heinäkuun 1. päivänä 1916. Huolimatta pitkästä tulivalmistelusta brittisotilaiden tappiot konekivääritulessa, tykistökeskityksissä ja vastahyökkäyksissä kasvoi 60000 henkeen. Haavoittuneet täyttivät sairaaloiden vähäiset vuodepaikat nopeasti. Ensimmäisten päivien aikana rintaman taakse sidontapaikoille tuotiin myös sekavassa tilassa olevia täriseviä ja muistinsa menettäneitä sotilaita. He olivat taistelukyvyttömiä, vaikka heillä ei ollut näkyviä haavoja.
Taylor Downingin tuore tietokirja Breakdown (2016) liikkuu samojen ilmiöiden äärellä kuin Ville Kivimäen erinomainen Murtuneet mielet (2013). Vuosisadan alun Britannia oli talvisotaan joutuvan Suomen tavoin valmistautumaton. Psykologian tuntemus oli alkeellista, eivätkä armeijat halunneet (tai halua) tunnustaa poikkeuksia tai erikoistapauksia. Henkisten ongelmien katsotaan juontuvan sotilaan omista taipumuksista, ei varsinaisesti taistelukentän tapahtumista.
Uuden, ”sotaneuroosiksi” (engl. shell shock) nimetyn ilmiön pelättiin murentavan moraalin ja tarjoavan sotilaille tien pois taisteluista. Sen pelättiin tarttuvan epidemian tavoin ja tuhoavan koko brittiarmeijan, joten se päätettiin määrätietoisesti tulpata. Yksiköitä, joissa esiintyi sotaneuroosia tavanomaista enemmän, rangaistiin. Rohkeudestaan tunnettu Lonsdalen pataljoona kärsi heinäkuun 1. päivänä brittien suurimmat tappiot: yli 60% miehistöstä ja melkein kaikki upseerit. Kun se muutamaa päivää myöhemmin kieltäytyi hyökkäämästä, pataljoonaa nöyryytettiin julkisesti, ja sotaneuroosia diagnosoinut lääkintäupseeri lähetettiin kotiin sotamieheksi alennettuna. Liika sympatia oli se varsinainen sairaus.
Armeijan tarkoitus oli voittaa sota, mutta tavanomaiset kurinpidolliset toimet, kuten rangaistukset, julkiset häpäisemiset ja teloitukset, eivät kuitenkaan tehonneet. Sotilaat elivät jatkuvassa kuolemanvaarassa voimattomina vaikuttamaan omaan kohtaloonsa. Kaikki pelkäsivät ja kaikki yrittivät peitellä pelkoaan, mikä sitten purkautui oireina.
Sairautta alettiin tutkia ja luokitella. Lääkintäupseerit saivat ohjeikseen palauttaa miehet rintamalle mahdollisimman pian. Räjähdyksen laukaisema neuroosi tulkittiin haavaksi, joka vaati pidempää hoitoa. Ilman selkeää fyysistä ärsykettä, kuten lähellä sattunutta räjähdystä tai elävältä hautautumista, neuroosia käsiteltiin flunssan kaltaisena ohimenevänä sairautena. Usein parin päivän lepo rintaman takana riittikin taistelukunnon palauttamiseen mutta ei suinkaan aina. Yhteiskuntaluokat heijastuivat tietysti sotaneuroosiinkin. Miehistöstä poiketen upseerit kärsivät ”neurastheniasta” eli velvollisuuksien synnyttämästä hermojen väsymisestä.
Sodan aikana ja sen jälkeen psykiatria kehittyi aimo harppauksin, kun käsitys mielen toiminnasta ja sen sairauksista täsmentyi. Sotaneuroosin, tai nykyisin traumaperäisen stressihäiriön, hoito on kehittynyt, mutta sen synnyttämä pelkurin leima haalistuu hitaasti. Brittien ensimmäistä maailmansotaa koskevat arkistot avautuivat vasta 1990-luvun alussa. Sodan aikana pelkureina teloitetut 306 brittiä, joista suuri osa luultavasti kärsi sotaneuroosista, armahdettiin vuonna 2006.
Sommen taistelun satavuotismuistovuonna julkaistu Breakdown on tiivis ja jouheva katsaus sotaneuroosin synnyttämään kriisiin ja sodanjohdon yrityksiin painia sen kanssa. Yritykset olivat osin aikakauden pöyhkeää tietämättömyyttä, osin yhteiskuntaluokan tuomaa asennetta mutta suurelta osin yksilön ja kokonaisuuden välistä, sodan synnyttämää ristiriitaa. Jokainen yritys kohdella yksilöä yksilönä synnyttää ennakkotapauksen, jonka pelätään murentavan moraalin ja siten halvaannuttavan armeijan toimintakyvyn.
Kirja tiivistää Sommen alkuvaiheen tapahtumat ja tavoitteet sekä aikakauden psykiatrisen käsitteistön, mutta Downing ei Kivimäen tavoin pureudu ryhmädynamiikkaan tai ikäjakaumiin. Downing arvioi, että 4% sotilaista kärsi sodan aikana stressihäiriöistä.
Mieleen haavoittuminen on väistämätön mutta edelleen vaikea tosiasia, erityisesti trumpettien ja rumpujen vaiettua. Esimerkiksi David Finkelin Thank You For Your Service (2013) kuvaa lohdutonta yhdysvaltalaissotilaiden ja näiden perheiden taistelua mielenterveysongelmien kanssa Irakin sodan jälkeen.
Ensimmäinen Maailmansota on edelleen allekirjoittaneelle ehkä se vähemmän koluttu historiallinen sivupolku ja teikäläisellä näyttää olevan vakuuttava lukutausta aiheen osalta. Hyvä niin, pääsen sitten lunttamaan hyviä teoksia omalle lukulistalle! Itse asiassa, tällä hetkellä on menossa aihetta hipova kirja Dead Wake: The Last Crossing of the Lusitania joka teki viimeisen Atlantin ylityksen 1915 ja joutui saksalaisten torpeedoimaksi sitten Irlannin edustalla.
VastaaPoistaLusitanian upottaminen tuntuu strategisesti ja moraalisesti suurelta munaukselta. Kauppasaarto ei hellittänyt.
PoistaEnsimmäinen maailmansota on monin tavoin uuden ja vanhan murroskohta. Se on hirvittävällä tavalla kiehtova.