A Bridge Too Far

Normandian maihinnousun jälkeen kesällä 1944 liittoutuneiden joukot hyökkäsivät leveänä rintamana kohti Berliiniä. Saksalaiset näyttivät olevan sekasortoisessa tilassa. Eteneminen oli odotettua nopeampaa, ja vihollisen selustaan suunniteltu maahanlaskuoperaatio toisensa jälkeen peruttiin omien joukkojen tieltä. Toisaalta moni liittoutuneiden kenraaleista halusi tarttua tarjolla olleeseen vapauttajan rooliin ja antaa Saksalle kuolettavan iskun. Mm. brittiläinen marsalkka Bernard Montgomery vaati saada syöksyä terävänä peitsenkärkenä kohti Berliiniä.

Erinomaisessa kirjassaan A Bridge Too Far (1974) irlantilainen toimittaja ja kirjailija Cornelius Ryan kuvaa sodan mittavinta maahanlaskuoperaatiota, syyskuussa 1944 toteutettua operaatio Market Gardenia. Siinä maahanlaskujoukkojen oli määrä vallata ja pitää hallussa eteläisessä Hollannissa viittä siltaa siihen asti, kunnes etelästä puskevat motorisoidut maajoukot saapuisivat paikalle. Viides, leveän Reinin ylittävä silta sijaitsi Arnhemissa, jonka mukaan taistelu on saanut nimensä.

Kirjan nimi juontuu brittiläisen kenraaliluutnantin Frederick Browningin epäilyksestä: ”I think we may be going a bridge too far.” Market Garden kurotti kauas vihollisen selustaan, eikä se ollut varovaisena tunnetulle Montgomerylle tyypillinen. Nopeasti kyhätty suunnitelma oli ketju toisistaan riippuvia aikataulutettuja tavoitteita. Onnistuessaan operaatio olisi avannut tien Berliiniin ja lyhentänyt sotaa kuukausilla, mutta suunnitelmassa oli vähän tilaa kitkalle, yllättäville käänteille tai sattumalle. 

Suunnitelmat sotkeutuivatkin sääolojen, huonojen viestiyhteyksien, sattuman ja erityisesti saksalaisten erinomaisen sitkeäksi osoittautuneen vastarinnan vuoksi. Tiedustelu oli ollut kiireestä johtuen huolimatonta, maahanlaskupaikat oli sijoitettu liian kauaksi kohteista, ja Englantiin paenneiden hollantilaisten upseerien apuun suhtauduttiin niin ikään yliolkaisesti, vaikka he olivat harjoitelleet mm. Arnhemin valtaamista ja tunsivat maaston. Myös hollantilaisen vastarintaliikkeen tietoihin ja apuun suhtauduttiin epäilevästi — kenties aiemmin onnistuneen saksalaisen vastatiedustelun vuoksi perustellusti.

Kun saksalaiset sitten löysivät operaation suunnitelman aikatauluineen löytyi alasammutun liitokoneen hylystä — joku liittouneiden upseeri oli ottanut paperit mukaansa taisteluun ohjeiden vastaisesti — onnistumisen edellytykset alkoivat olla vähissä. Ensimmäisen maahanlaskuaallon jälkeen saksalainen ilmatorjunta oli hereillä. Lentokoneista pudotetut elintärkeät täydennykset, aseet, ruoka ja ammukset, lankesivat saksalaisten käsiin.

Arnhemin silta vallattiin ja sitä pidettiin hallussa, mutta maajoukkojen eteneminen oli odotettua hitaampaa. Tappiot kasvoivat, kun kevyesti aseistetut maahanlaskujoukot saivat vastaansa saksalaisia panssareita. Siltaa puolustanut brittiläinen 1. laskuvarjodivisioona tuhoutui lähes täysin, ja lopulta sillasta piti luopua.

Tappioita kärsivät myös hollantilaiset siviilit, koska taisteluita käytiin siviilien keskellä. Liittoutuneiden saapuminen herätti hollantilaisten toiveet ja vastarinnan, mutta operaation epäonnistuminen käynnisti saksalaisten kostotoimenpiteet.

Taistelun historiaa selvittäessään Ryan nojaa arkistolähteiden ja muistelmien lisäksi itse tekemiinsä brittien, amerikkalaisten, saksalaisten ja hollantilaisten haastetteluihin, mikä tuo tapahtumien keskellä liikkuvaan kerrontaan autenttisuuden tuntua. Toisaalta brittisotilaiden ja erityisesti 1. maahanlaskuprikaatin ”punaisten paholaisten” urheuden alleviivaaminen purkaa ajoittain objektiivisuuden lumon.

Kirjoittajan valinta, hetkittäinen ”puolueellisuus”, voi olla ymmärrettävissä taistelun historian historian kautta: Ryanin teosta edeltävä populäärisotahistoria jätti Arnhemin taistelun sen mittavuudesta huolimatta usein mainitsematta tai Montgomeryn muotoiluja noudattaen piti sitä ”osittaisena onnistumisena”. Kenties Ryan katsoi tarpeelliseksi pehmentää liittoutuneiden heikkouksia valaisevaa kerrontaansa osoittamalla myötätuntonsa yksittäisen taistelijan kohtalolle. Kenties Ryan kaavaili kirjaansa nimenomaan brittilukijoille.

Imelä sivumaku on vain hienoinen ja nopeasti ohimenevä. A Bridge Too Far on mukaansa tempaavaa ja jännittävää sotahistoriaa, ja Ryan rakentaa kertomustaan taiten.

Cornelius Ryan, A Bridge Too Far (1974). Hodder & Stoughton, London, UK, 2007.

__
Kuva: ”Hollantilaiset lapset tervehtivät yhdysvaltalaisen 101. maahanlaskudivisioonan sotilaita Sonnin lähellä syyskuun 17. päivänä 1944”. Imperial War Museum [IWM Non Commercial Licence] © IWM (EA 38132)