Syvä joki

Olin luultavasti jotain kahdeksan- tai yhdeksänvuotias, kun törmäsin Syvään jokeen ensimmäistä kertaa. Videonauhurit olivat tekemässä tuloaan 1980-luvun Suomeen. Teollisuusalueella sijaitseva videovuokraamo tarjosi elokuvien lisäksi yksinkertaisten videopelien ihmeellisen maailman. Avaruusalukset ampumassa asteroideja tai toisia aluksia. Liikuteltavien palkkien ohjaamaa pallojen kimpoilua.

Kerran, kun notkuimme mustan, linnunpönttöä muistuttavan laitteen äärellä, vuokraamon tiskillä pieni matkatelevisio näytti John Boormanin elokuvasovitusta James Dickeyn romaanista Syvä joki (1970). Samasta ruudusta olin nähnyt rakeisia katkelmia kauhuelokuvista, mutta Boormanin elokuvan kohtaus, jossa kanoottiretkellä eksyneet miehet kohtaavat paikallisia metsästäjiä, on jäänyt vahvemmin mieleen. Televisiouusinnoista huolimatta en ole koskaan nähnyt elokuvaa kokonaan, mutta nyt kirjan luettuani ymmärsin, että vuokraamossa näkemäni kohtaus on ratkaisevin koko tarinassa.

* * *

— Te etten ikinä pääse Aintryyn, mies sanoi painottamatta erityisesti mitään sanaa.
— Miksemme? kysyin säikähtyneenä mutta myös uteliaana; oli jotenkin oudosti kiinnostavaa pakottaa hänet puhumaan.
— Koska tää joki ei mee Aintryyn, hän sanoi. — Te oletten ottanut väärän haaran jossakin tuolla matkalla. Tää joki ei mee lähellekään Aintrya.

Appalakien vuoriston paksu murre ei välity suomennoksesta. Elokuvan ”you done taken a wrong turn” puhuu selvemmin. Silti miehet eivät oikeastaan ole eksyneet — ja toisaalta he ovat.

Kirjan kertoja Ed Gentry työskentelee mainostoimistossa. Elämä osana monimutkaista modernia järjestelmää palkitsee taloudellisesti, mutta työ ei tunnu tarjoavan mielekästä sisältöä tai merkitystä. Ed haaveilee riippumattomuudesta: kyvystä elää ilman pitkälle kehittyneen erikoistumisen tuottamaa verkostoa, jossa kukaan ei tule toimeen omillaan. Sukupuolen ja sukunimen — englannin gentry tarkoittaa säätyläistä — kautta haave yleistyy koko miespuolista keskiluokkaa koskevaksi. Nykyaikainen mieheys on siis eksyksissä; se on ”ottanut väärän haaran” jossakin matkan varrella.

Ed on alkanut harrastaa jousiammuntaa. Metsästyslehdet tarjoavat käytännön ohjeita ja hetkellisen paluun yksinkertaiseen menneisyyteen. Edin ystävä Lewis on perinteisen maskuliinisuuden ruumiillistuma: itsenäinen, päättäväinen ja lihaksikas. Lewis ennakoi monimutkaisen yhteiskunnan romahdusta ja näkee tulevaisuuden yksinkertaisena eloonjäämistaisteluna.  Vuoristoseudut saavat hänen puheessaan idyllisen hohteen vastakohtana kaupungille ja sen ”sotkuiselle” ja ”monimutkaiselle” elämälle.

Siellä voisi metsästää tarpeen mukaan ja ehkä vähän viljelläkin. Tulla toimeen. Siellä kuolisi nuorena ja kärsisi kaiken aikaa ja lapset kärsisivät, mutta elämä olisi elämää.

Lewisille seikkailut ennen todellista romahdusta ovat pelkästään jännittävä kokemus. Vasta äärimmäiset olosuhteet tuovat kuvaan henkiinjäämisen pakon, jonkin suuremman päämäärän. Kanoottiretki murskaa näiltä unelmilta pohjan sekä kirjaimellisesti että symbolisesti.

* * *

Yleensä ”punaniskainen etelä” on epämukava jäänne Yhdysvaltain historiasta, rotusorrosta, murentuneesta kieliopista ja vanhoillisuudesta. Kirjassa etelä alkaa siellä, missä esikaupunkialue irrottaa otteensa ja ”Jeesus alkaa pelastaa”. Siirtyessään modernista ajasta menneisyyteen kaupunkilaiset siirtyvät vuoristolaisheimon alueelle, missä vallitsevat erilaiset tavat, käsitykset ja totuudet. Dickeyn käsissä tämä menneisyyden maisema ja sen asukkaat ovat kuin vääristynyt kuva Lewisin unelmasta.

Muutaman päivän kanoottiretkelle lähtevät Edin ja Lewisin lisäksi vakuutusmyyjä Bob ja musiikkia harrastava eli kulttuuria mukanaan kantava Drew. Neljän miehen on tarkoitus laskea kahdella kanootilla jokea läpi seutujen, jotka  muutamassa vuodessa peittyvät patoaltaan alle. Matka kulkee yhteen suuntaan: vuolaat kosket estävät paluun ylävirtaan. Joella on siis luonnollinen suuntansa, jota vastaan ei voi taistella. Myös ajalla on suunta. Yritys palata menneisyyteen on karulla tavalla vaarallinen. ”You done taken a wrong turn”.

Kirjan takakansi lupailee monikerroksisuutta. Tarinan läpi virtaava joki tuo tietysti tarinaan syvyyttä. Vaikka tarina on ehkä jonkinlainen pohdiskeleva jännityskertomus, sen rinnalla kulkevat kauhuromantiikalle tyypilliset salaisuudet, haudat, epämukavat menneisyydet ja vaarat, jopa kuolemat. Yhtäältä keskiluokkaisten miesten unelmat ja toisaalta heidän välineensä viiltävät heihin syviä haavoja, joiden kanssa on vaikea elää.

James Dickey, Syvä joki. Englanninkielisestä alkuteoksesta Deliverance (1970) suomentanut Eero Huhtala. Tammi, Helsinki, 2009.

Adulthood Rites

Ihmislaji on yhtäältä älykäs ja toisaalta hierarkinen laumaeläin. Ihminen rakentaa monimutkaisia työkaluja, ratkoo ongelmia ja käsitteellistää havaintoa mutta samalla kilpailee vallasta, reviiristä ja johtajuudesta. Octavia E. Butlerin xenogenesis-trilogiassa tämä ihmisten sisäinen ristiriita on johtanut lajin tuhoon, josta avaruusoliot onnistuvat pelastamaan vain joitain tuhansia yksilöitä.

Sarjan toisessa osassa Adulthood Rites (1988, suom. Puolipäivän riitit) on laskeuduttu takaisin maan kamaralle, missä muokattu kasvusto peittää ydinsodan runteleman maiseman. Ihmisille on tarjottu kaksi vaihtoehtoa: pidennetty mutta hedelmätön elämä täysin omin ehdoin tai jälkikasvun mahdollisuus yhdessä oankalien kanssa. Avaruusoliot keräävät ja muokkaavat perimää yhtä vaivattomasti kuin ihmiset tarinoita, ja tämä valta asettaa kaksi lajia vahvasti eriarvoiseen asemaan.

”Human beings fear difference”, Lilith had told him once. ”Oankali crave difference. Humans persecute their different ones, yet they need them to give themselves definition and status. Oankali seek difference and collect it. They need it to keep themselves from stagnation and overspecialization. If you don't understand this, you will. You'll probably find both tendencies surfacing in your own behavior.” And she put her hand on his hair. ”When you feel a conflict, try to go the Oankali way. Embrace the difference.”

Adulthood Rites on Akinin, ihmisten ja oankalien jälkeläisen, kasvutarinaa. Hänellä, kuten kaikilla uusilla lapsilla, on viisi vanhempaa: kaksi ihmistä, kaksi oankalia ja yksi ooloi, joka sovittaa perimät yhteen ja oikaisee mahdolliset virheet. Akin on ensimmäinen uudella maapallolla syntynyt poika. Oankaliyhteisö on tunnistanut tuhoisia piirteitä miesten käyttäytymisestä, ja vasta pitkän harkinnan tuloksena se on valmis ottamaan riskin poikalasten kanssa. Akin on myös poikkeuksellisen ihmismäinen: näkyviä lonkeroita ei ole, mutta hänen kielensä on oankalien ja mielensä muutamassa kuukaudessa kuin aikuisen. Aikuisuus muodonmuutoksineen aikanaan tietysti vie ihmismäisen ulkomuodon.

Omissa yhteisöissään elävät ihmiset ovat taantuneet toisiaan ryösteleviksi heimoiksi, mutta elämä ilman jälkeläisten tuomaa tulevaisuutta raaistaa kamppailut. Rosvojoukko kidnappaa Akinin ja myy tämän kaukaiseen kylään, missä hänen ”puhtautensa” ylläpitää ohutta toivoa tulevaisuudesta. Lajina oankalit ovat sitoutuneet elämän ylläpitämiseen ja korjaamiseen, ja heille ihminen on mielenkiintoinen laji, jonka itsetuhoisuutta pitää säädellä. Kahden maailman rajalla Akin tunnistaa myös ihmislajin epätoivon omasta geneettisestä ja kulttuurisesta perimästään.
 
Butler ylläpitää upeaa vierautta kuljettaessaan tarinaansa lajien rajalla ja tarkastellessaan ihmistä ulkoapäin. Ihmisen perimä, lajin aggressiivisuus, tietämättömyys ja sisäinen ristiriita kannattelevat yhteentörmäystä, josta muodostuu mielenkiintoinen ja uskottava ihmislajin omakuva. Adulthood Rites on erinomaista tieteiskirjallisuutta, jonka soisi saavan enemmän näkyvyyttä klassikoiden joukossa.

Octavia E. Butler, Adulthood Rites (1988). E-kirja. Open Media Road, New York, NY, USA, 2012.

Sapiens: Ihmisen lyhyt historia

En ole kiinnostunut siitä, mitä Suomi lukee — edes juhlavuonna. Tapaan ottaa kirjojen kansiin painetut Kirjakauppaliiton varoitukset todesta, mutta ystäväni, jonka makuun uskallan luottaa, suositteli teosta — tai itse asiassa sen jatko-osaa. Niinpä kesällä lukupino asettui uuteen järjestykseen. Nyt syksyllä luin kirjan uudestaan.

Yuval Noah Hararin teos Sapiens: Ihmisen lyhyt historia (2017) on ollut kansainvälinen menestys. Kenties lajimme menneisyyttä käsittelevät teokset ovat nousseet tietokirjallisuuden pinnalle, kun lajimme tulevaisuus entiseen tapaan näyttää olevan vaakalaudalla. Hararin teos ei tietenkään nojaa suosiossaan pelkästään aiheen synnyttämään nosteeseen, vaan se on helposti lähestyttävä, monipuolinen ja hyvin kirjoitettu.

Harari kuvaa olosuhteita ja vaiheita, joiden kautta homo sapiens vähitellen siirtyi savanneilta kaupunkeihin. Monet eläimet ovat sosiaalisia ja käyttävät kieltä. Jotkut ovat painottaneet kieliopin tehostaman kielen poikkeuksellisuutta, mutta Harari korostaa toista luonnolliseen kieleen liittyvää piirrettä: sen synnyttämää fiktiota. Fiktio nostaa havainnon ja kommunikaation kohteet konkreettisesta abstrahoituun tai kuvitteelliseen. Sadut viihdyttävät, myytit opettavat ja selittävät, mutta myös raha, oikeudenmukaisuus, kansallisuus ja automerkki ovat fiktioita. Ne eivät ole epätosia vaan tavallaan sovittuja tai tuotettuja. Jaetut tarinat herättävät luottamusta. Niinpä muutama tuhat vuotta myöhemmin kesälomaa voi viettää turvallisesti vieraan heimon alueella.

Uskonnot ovat yli-inhimilliseen nojaavia arvojen ja normien järjestelmiä, yhdenlaisia fiktioita. Toisenlainen fiktio on esimerkiksi kapitalismi, joka on jakanut hedelmiä epätasaisesti samalla kuitenkin kohottaen jaossa olevien hedelmien määrää. Tieteellinen ajattelu, jota Harari pitää huomattavan eurooppalaisena keksintönä, lähtee tietämättömyydestä: valmiita ja lopullisia vastauksia ei ole, mutta ilmiöitä voidaan tutkia ja niistä voidaan esittää teorioita eli fiktioita. Tämä tietämättömyys on antanut ihmiselle ennen näkemätöntä valtaa muokata ympäristöä.

Kirja murskaa myös moderneja unelmia kivikautisen ihmisen ”harmoniasta” luonnon kanssa. Metsästäjä-keräilijä tunsi tietysti valtavat määrät kasveja sekä eläimiä ja liitti niihin kaikenlaisia uskomuksia. Kuitenkin suurten nisäkkäiden sukupuutot sattuivat samoihin aikoihin ihmiskosketuksen kanssa. Kivikautinen teknologia, erityisesti tuli, riitti muuttamaan kokonaisten mantereiden (esim. Australia) kasvuston ja eläimistön.

Ihmisen lyhyt historia on tietysti itsessäänkin tarina tai fiktio: emme havaitse sitä sellaisenaan vaan se täytyy päätellä. Kirja kuvaa ihmisenä olemista lintuperspektiivistä. Sivut ovat täynnä painavaa asiaa, jonka muodostamaa kuvaa ainakaan maallikon tiedot eivät riitä suuremmin haastamaan. Esiteollista historiaa tunteva lukija huomaa nyökyttävänsä päätään toistuvasti. Kirjoittamista harrastava lukija ihailee kirjan laajuutta ja kerronnan sujuvuutta. Tietokirjallisuutta harrastava lukija alkaa selailla evoluutiota käsitteleviä teoksia.

Yuval Noah Harari, Sapiens: Ihmisen lyhyt historia. Englanninkielisestä alkuteoksesta Sapiens. A Brief History of Humankind (2011) suomentanut Jaana Iso-Markku. Bazar, Liettua, 2017.