lauantai 28. lokakuuta 2017

Syvä joki


Olin luultavasti jotain kahdeksan- tai yhdeksänvuotias, kun törmäsin Syvään jokeen ensimmäistä kertaa. Videonauhurit olivat tekemässä tuloaan 1980-luvun Suomeen. Teollisuusalueella sijaitseva videovuokraamo tarjosi elokuvien lisäksi yksinkertaisten videopelien ihmeellisen maailman. Avaruusalukset ampumassa asteroideja tai toisia aluksia. Liikuteltavien palkkien ohjaamaa pallojen kimpoilua.

Kerran, kun notkuimme mustan, linnunpönttöä muistuttavan laitteen äärellä, vuokraamon tiskillä pieni matkatelevisio näytti John Boormanin elokuvasovitusta James Dickeyn romaanista Syvä joki (1970). Samasta ruudusta olin nähnyt rakeisia katkelmia kauhuelokuvista, mutta Boormanin elokuvan kohtaus, jossa kanoottiretkellä eksyneet miehet kohtaavat paikallisia metsästäjiä, on jäänyt vahvemmin mieleen. Televisiouusinnoista huolimatta en ole koskaan nähnyt elokuvaa kokonaan, mutta nyt kirjan luettuani ymmärsin, että vuokraamossa näkemäni kohtaus on ratkaisevin koko tarinassa.

* * *
— Te etten ikinä pääse Aintryyn, mies sanoi painottamatta erityisesti mitään sanaa.
— Miksemme? kysyin säikähtyneenä mutta myös uteliaana; oli jotenkin oudosti kiinnostavaa pakottaa hänet puhumaan.
— Koska tää joki ei mee Aintryyn, hän sanoi. — Te oletten ottanut väärän haaran jossakin tuolla matkalla. Tää joki ei mee lähellekään Aintrya.
Appalakien vuoriston paksu murre ei välity suomennoksesta. Elokuvan ”you done taken a wrong turn” puhuu selvemmin. Silti miehet eivät oikeastaan ole eksyneet — ja toisaalta he ovat.

Kirjan kertoja Ed Gentry työskentelee mainostoimistossa. Elämä osana monimutkaista modernia järjestelmää palkitsee taloudellisesti, mutta työ ei tunnu tarjoavan mielekästä sisältöä tai merkitystä. Ed haaveilee riippumattomuudesta: kyvystä elää ilman pitkälle kehittyneen erikoistumisen tuottamaa verkostoa, jossa kukaan ei tule toimeen omillaan. Sukupuolen ja sukunimen — englannin gentry tarkoittaa säätyläistä — kautta haave yleistyy koko miespuolista keskiluokkaa koskevaksi. Nykyaikainen mieheys on siis eksyksissä; se on ”ottanut väärän haaran” jossakin matkan varrella.

Ed on alkanut harrastaa jousiammuntaa. Metsästyslehdet tarjoavat käytännön ohjeita ja hetkellisen paluun yksinkertaiseen menneisyyteen. Edin ystävä Lewis on perinteisen maskuliinisuuden ruumiillistuma: itsenäinen, päättäväinen ja lihaksikas. Lewis ennakoi monimutkaisen yhteiskunnan romahdusta ja näkee tulevaisuuden yksinkertaisena eloonjäämistaisteluna.  Vuoristoseudut saavat hänen puheessaan idyllisen hohteen vastakohtana kaupungille ja sen ”sotkuiselle” ja ”monimutkaiselle” elämälle.
Siellä voisi metsästää tarpeen mukaan ja ehkä vähän viljelläkin. Tulla toimeen. Siellä kuolisi nuorena ja kärsisi kaiken aikaa ja lapset kärsisivät, mutta elämä olisi elämää.
Lewisille seikkailut ennen todellista romahdusta ovat pelkästään jännittävä kokemus. Vasta äärimmäiset olosuhteet tuovat kuvaan henkiinjäämisen pakon, jonkin suuremman päämäärän. Kanoottiretki murskaa näiltä unelmilta pohjan sekä kirjaimellisesti että symbolisesti.

* * *

Yleensä ”punaniskainen etelä” on epämukava jäänne Yhdysvaltain historiasta, rotusorrosta, murentuneesta kieliopista ja vanhoillisuudesta. Kirjassa etelä alkaa siellä, missä esikaupunkialue irrottaa otteensa ja ”Jeesus alkaa pelastaa”. Siirtyessään modernista ajasta menneisyyteen kaupunkilaiset siirtyvät vuoristolaisheimon alueelle, missä vallitsevat erilaiset tavat, käsitykset ja totuudet. Dickeyn käsissä tämä menneisyyden maisema ja sen asukkaat ovat kuin vääristynyt kuva Lewisin unelmasta.

Muutaman päivän kanoottiretkelle lähtevät Edin ja Lewisin lisäksi vakuutusmyyjä Bob ja musiikkia harrastava eli kulttuuria mukanaan kantava Drew. Neljän miehen on tarkoitus laskea kahdella kanootilla jokea läpi seutujen, jotka  muutamassa vuodessa peittyvät patoaltaan alle. Matka kulkee yhteen suuntaan: vuolaat kosket estävät paluun ylävirtaan. Joella on siis luonnollinen suuntansa, jota vastaan ei voi taistella. Myös ajalla on suunta. Yritys palata menneisyyteen on karulla tavalla vaarallinen. ”You done taken a wrong turn”.

Kirjan takakansi lupailee monikerroksisuutta. Tarinan läpi virtaava joki tuo tietysti tarinaan syvyyttä. Vaikka tarina on ehkä jonkinlainen pohdiskeleva jännityskertomus, sen rinnalla kulkevat kauhuromantiikalle tyypilliset salaisuudet, haudat, epämukavat menneisyydet ja vaarat, jopa kuolemat. Yhtäältä keskiluokkaisten miesten unelmat ja toisaalta heidän välineensä viiltävät heihin syviä haavoja, joiden kanssa on vaikea elää.

James Dickey, Syvä joki. Englanninkielisestä alkuteoksesta Deliverance (1970) suomentanut Eero Huhtala. Tammi, Helsinki, 2009.

8 kommenttia:

  1. Asiantunteva bloggaus.
    Olen nähnyt filmin, ja sitä ei voi unohtaa, vaikka haluaisikin. Tajusin joskus, että filmi perustuu kirjaan, en helpolla siihen tartu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiitos. Kirja on oikeastaan ihan hyvä, eikä em. kohtaus sinänsä hallitse kirjaa. Se vain nostaa panoksia, kääntää ihminen vastaan luonto -asetelman joksikin mieheyttä ravistelevaksi muuksi ja potkaisee tarinan uuteen suuntaan.

      Poista
    2. Kiinnostavaa, monet kirjat ovat sävyltään erilaisia kuin filmiä. Kun näin filmin, luulin, että pojilla olisi ollut mukava viikoloppusafari. Muistaakseni filmin alkupuolella oli kohtaus, jossa nuori erikoinen mies soittaa banjoa, ja yksi retkeläinen kitaraa ...

      Poista
    3. Joo, Banjon soittelu on kenties toiseksi kuuluisin kohtaus elokuvasta. :-) Siinä kohtaavat jotenkin luonnollinen ja kulttuurin opettama ilmaisu. Nyt kohtausta katsoessani huomaan, että kitaraa soittava Drew etsii nimenomaan yhteistä maaperää paikallisten kanssa musiikin kautta. Se on eri asenne kuin muilla.

      Poista
  2. Ei niin välity paksu murre suomennoksesta ja se on muutenkin kökkö. Kukaan ei sano suomeksi 'te olette ottanut väärän haaran'...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomentaja on varmaan yrittänyt rikkoa alkutekstin murteen tavoin kielioppia, mutta joo jää vähän lyhyeksi tämä yritys.

      Murretta on varmasti vaikea kääntää. Sitä ei voi kääntää suoraan kotimaiseksikaan murteeksi, koska se kytkeytyy lukijan mielessä aivan väärään suuntaan.

      Poista
  3. Luin kirjastosta elokuvan käsikirjoituksen, joka siis on ilmestynyt englanniksi ensin. Ja vasta kun leffakin on tehty, ilmestyi kirja.

    En muista ikinä kuulleeni tämmöisestä julkaisujärjestyksestä. En ole nähnyt leffaa enkä lukenut suomennosta (selasin kyllä, enkä huomannut juuri eroa leffakäsikirjoitukseen, kuvailevaa tekstiä näytti olevan vähän enemmän kyllä). Se käsikirjoitus kyllä riitti.

    Mutta se tuohon lisäksi vielä, että syvän etelän kulttuuripiireissä (kai sielläkin kulttuuria harrastetaan) pidetään Dickey'ä hyvin tärkeänä kirjailijana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Romaani ilmestyi vuonna 1970. James Dickie kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen romaanin pohjalta vuonna 1971. Elokuva ilmestyi vuonna 1972 ja sai pari Oscar-ehdokkuutta. Tämä lienee ihan tavallinen järjestys.

      Suomessa elokuva tuli ensi-iltaan lokakuussa 1972. Siitä tuli tuona vuonna viidenneksi katsoituin elokuva.

      Deliverance oli Dickeyn esikoisromaani. Tammi ei ehkä lähtenyt kääntämään teosta ennen kuin sen suosio oli jotenkin tunnistettavissa. Romaanin suomennos ilmestyikin vuonna 1972. Ehkä se ilmestyi vasta loppuvuodesta elokuvan aikoihin. Itse en ollut vielä aivan syntynyt. :-)

      Olen silti yllättynyt, että kirjastosta löytyy elokuvan käsikirjoituksia. Ehkä minun pitäisi harhailla hyllyjen välissä vähän enemmän. Hmm.

      Poista