Narconomics

Päättömien ruumiiden, veristen tulitaisteluiden, endeemisen korruption ja näyttävien takavarikkojen takana laiton huumekauppa on pohjimmiltaan liiketoimintaa. Siten huumekaupan ymmärtämiseksi ja torjumiseksi sitä tulisi tarkastella liiketaloudellisesta näkökulmasta. Näin esittää Tom Wainwright kirjassaan Narconomics: How to Run Drug Cartel (2016). Kirja ei ole opas huumekartellin johtamiseen vaan yritys ymmärtää huumekaupan logiikkaa.

Siirryttyään The Economist -lehden Meksikon osastolle vuonna 2010 Wainwright alkoi uutisoinnissaan ja haastatteluissaan esittää huumealan työntekijöille, johtajille, alan tutkijoille ja viranomaisille samoja kysymyksiä kuin hän taloustoimittajana esittäisi millä tahansa muullakin alalla. Tämä uusi näkökulma ei ole kenties mitenkään ainutlaatuinen, mutta vähitellen hänelle paljastui huumeiden vastaisesta taistelusta ja sitä koskevasta uutisoinnista vaikeasti perusteltavia valintoja ja tehottomia toimintatapoja. Hän myös huomasi kartellien kamppailevan paljolti samantyyppisten ongelmien kanssa kuin laillisetkin organisaatiot.

* * *

Kun vuonna 2010 erääseen tijuanalaisen esikaupungin varastoon tehty ratsia johti sadan marijuanatonnin tuhoamiseen, se uutisoitiin puolen miljardin dollarin iskuna järjestäytynyttä huumerikollisuutta vastaan. Wainwright ihmetteli, miten varaston omistanut kartelli pystyi nielemään takavarikon aiheuttamat valtavat tappiot.

Takavarikkojen rahallista arvoa ja siten merkittävyyttä uutisoitaessa käytetään hintaa, jonka kuluttaja maksaa katukaupassa. Näin huumerikollisuutta koskeva uutisointi noudattaa Wainwrightin mukaan muista aloista poikkeavaa liiketoiminnallista ajattelua. Argentiinalaisen härän tai costaricalaisen kahvikilon hinta ei perustu newyorkilaisravintolan tarjoaman pihvin tai kansainvälisen kahvilaketjun cappuccinojen hinnoitteluun. Jos huumetakavarikot arvioitaisiin paikallisen tukkuhinnan perusteella, Tijuanassa poltettu huumerovio olisi arvoltaan vain joitain kymmeniä miljoonia dollareita. Se olisi edelleen tuntuva isku mutta tuskin kohtalokas.

Juuri huumekaupan arvoketjun väärinymmärtäminen johtaa Wainwrightin mukaan tehottomaan viranomaistoimintaan. Yhdysvaltojen johtamassa sodassa huumeita vastaan on keskitytty tuotantoon. Ajatus on ollut, että vähentämällä tarjontaa tuotteen hinnan pitäisi nousta, jolloin kysynnän pitäisi laskea. Vaikka kokapellot ovat roihunneet Boliviassa, Kolumbiassa ja Perussa hallitusten ponnisteluiden ansiosta, kokaiinin hinta Yhdysvalloissa ei ole juuri heilahtanut. Miksi?

Huumekartelleilla on wallmartmainen paikallinen ostajan monopoli. Kun alueella on vain yksi ostaja, se voi määrätä hinnan. Niinpä viljelijät joutuvat myymään kokalehtensä saneltuun hintaan riippumatta vastoinkäymisistään. Näin huumekartellit pakottavat viljelijät kantamaan hintojen heilahdukset pitäen kuluttajahinnat vakaina. 

Boliviassa tonni tuoreita kokalehtiä maksaa noin 400 dollaria. Siitä saa Wainwrightin mukaan noin kilon puhdasta kokaiinia, jonka arvo tuottajamaassa on noin 4000-5000 dollaria. Kun se tuodaan Yhdysvaltojen rajojen sisäpuolelle, arvo nousee 20 000 dollariin. Vähittäismyyntiportaalla sen arvo on noin 70 000 dollaria, mutta kuluttajalle hinta tuplautuu vielä kerran: noin 150 000 dollaria kilogrammalta eli 150 dollaria/g. Jos jokin aivan ilmiöimäinen viranomaistoiminta tuplaisi tuotantokustannukset niin, että ne imeytyisivät sellaisinaan suoraan kuluttajahintoihin, kokaiinikilo maksaisi New Yorkissa noin 150 400 dollaria/kg eli 150,40 dollaria/g. Tällainen nousu tuskin riittää vähentämään kulutusta, jonka on muutenkin osoitettu olevan joustamaton: esimerkiksi marijuanan 10% hinnannousu näyttää vähentävän kulutusta vain 3.3%. Kovien huumeiden kohdalla lasku on vieläkin pienempi.

Torjuntaan käytettäviä miljoonia kannattaisi kohdistaa tuotannon sijasta kysyntään. Wainwright siteeraa tutkimusta, joka havaitsi kuluttajamaassa järjestettävän koulutuksen ja erityisesti vieroitushoidon vähentävän kulutusta monta kertaa tehokkaammin kuin peltojen myrkyttämisen tai pommittamisen. Pehmeä linja on tottakai poliittisesti vaikeampaa perustella, mutta kireämpi valvonta nostaa tuotteen hintaa katukaupassa, tekee salakuljetuksesta paradoksaalisesti entistä houkuttelevampaa ja siirtää miljardeja dollareita huumekartellien käsiin.

* * *

Viranomaisten kovat otteet ratkaisevat osin myös huumekartellien henkilöstöongelman. Väkivalta ja pidätykset pitävät henkilöstön vaihtuvuuden korkeana, ja kartellit joutuvat jatkuvasti etsimään uusia työntekijöitä. Kun työttömät nuoret miehet suljetaan kartellien hallitsemiin vankiloihin vuosiksi, muutoin vaikea rekrytointi helpottuu. Jengit vihkivät uudet jäsenensä mm. näyttävin tatuoinnein, jotka estävät loikkaukset kilpailijoiden leipiin tai takaisin kaidalle polulle.

Väli-Amerikan viranomaiset ovat heränneet tähän ongelmaan, mutta vankiloiden muuttaminen karuista rangaistuksen ja koston välineistä ihmistä korjaaviksi laitoksiksi on poliittisesti vaikeaa. Euroopan komission teettämän tutkimuksen mukaan eurooppalaiset huumekauppiaat turvautuvat väkivaltaan väliamerikkalaisia kollegojaan harvemmin. Epäonnistuminen, kalliiden lähetysten katoaminen tai toimitusten tärveleminen leimahtaa harvoin ammuskeluiksi tai teloituksiksi, koska Euroopassa työntekijöitä tai kontakteja on vaikea korvata uusilla. Ihmisillä on vaihtoehtoja.

Huumekartellit valvovat paitsi reviirejään myös julkisuuskuvaansa. Pelotteena toimivat murhat ajoitetaan iltauutisia varten. Toisaalta julkisuuskuvaa pehmennetään paikallisten silmissä rakentamalla kirkkoja ja urheilukenttiä sekä järjestämällä palveluita, joita julkinen sektori on kyvytön tuottamaan. Kartellien yhteiskuntavastuu on kuitenkin samaan tapaan kyynistä ja omaa etua palvelevaa kuin useimpien yritystenkin.
 
Valtavista katteista huolimatta verkkokauppa on tuonut paineita myös huumeiden vähittäiskauppaan. Internetissä ei ole asein puolustettavaa kadunkulmaa tai läänitettyjä kaupunginosia. Nimettömiä kauppiaita ei voi uhkailla tai eliminoida. Toisaalta huolta Yhdysvalloissa kartelleille aiheuttaa myös laillinen kilpailu. Esim. Coloradossa mietojen huumeiden laillistaminen on tuonut markkinoille ammattimaisia viljelijöitä, joiden tuotteet ovat ylivertaisia meksikolaisiin verrattuna ja joilla veronmaksajina on laki puolellaan. Särkylääkkeiksi määrättyihin opioideihin koukkuun jäänyt keskiluokka on ollut kartelleille pienoinen onnenkantamoinen, jonka kautta heroiini on tehnyt uutta paluuta.

* * *

Keskeinen ongelma on, että kehittyneet länsimaat kieltävät ja kriminalisoivat huumeet mutta samalla ostavat niitä tonneittain. Näin syntyy valtava kartellien hallitsema markkina, jossa taistellaan verisesti reviireistä, petoksista ja sopimusrikkomuksista. Suuri osa huumekaupan ja -sotien ongelmista jää tuottaja- ja kauttakulkumaiden syliin, vaikka (tai kenties koska) niillä on vähemmän keinoja ja resursseja ongelmien ratkaisemiseen.

Wainwrightin kirjaa lukiessa syntyy kuva, jossa paikalliset viranomaisvoitot pelkästään siirtävät tuotannon ja salakuljetuksen painopistettä. Tappiot yhdellä alueella korvataan uudella tuotannolla toisella alueella. Huumeet etsiytyvät tavalla tai toisella palvelemaan valtava kysyntää: pidempiä tunneleita, suurempia lahjuksia. Globaaliin ongelmaan pitäisi etsiä globaaleja ratkaisuita.

Kysynnän ohjaaminen tuotantohintoihin vaikuttamalla on osoittautunut tehottomaksi. Wainwright kohdistaisi, kuten sanottua, torjuntaponnistuksensa kysyntään — eli ohjaisi varoja valistukseen, vierotusklinikoihin, vankien koulutukseen — koska se on tehokkaampaa varojen käyttöä. Vaikka hän ei ota suoraan kantaa laillistamisen puolesta tai vastaan, huumeiden kieltäminen tai vallalla oleva  ”kieltolaki” hänen mukaansa siirtää markkinan valvonnan ulottumattomiin. Laillistaminen tarkoittaisi toisaalta voimattomuuden tunnustamista. 

Kirjassaan Wainwright lähestyy huumekauppaa yhtenä kaupan alana, liiketoimintana muiden joukossa kuvaten huumekartelleja ikään kuin suuryritysten käsittein. Hän ei tietenkään väistele huumekaupan väkivaltaisuutta tai jätä tuomitsematta murhaajia. Ratkaisut, joita hän esittää, parantavat uhrien asemaa ja sitä kautta yhteistä etua.

Itse lukiessani mietin huumekartellien ja suuryritysten samaistamista toiseen suuntaan: koska huumekartellit toimivat kuten suuryritykset, eli ne ovat siinä mielessä samanlaisia, niin mikään liiketoiminnallisessa ajattelussa sinänsä ei estä tai rajaa suuryritysten keinoja. Ymmärrän, että liiketoiminnallinen ajattelu ei moralisoi, mutta tuntuu hassulta, että planeetan vallitsevassa ideologiassa monet kokonaisuuden kannalta keskeiset ongelmat ovat ulkoistettuja kustannuksia.

Tom Wainwright, Narconomics: How to Run a Drug Cartel. PublicAffairs, New York, USA, 2016.