Kuoleman tanssi

Kuten usein käy, en saanut kesälomalla luettua niitä kirjoja, joita oli tarkoitus. Sen sijaan tartuin mistä lie kertyneisiin kellastuneisiin pokkareihin ja selailin niitä, kunnes lukemisen tunnusmerkit huomaamatta täyttyivät. Jean Bolinderin Kuoleman tanssi (1992) on yksi tällainen löytö.

Kirjan takakannesta selviää, ettei sen kirjoittaja ole lukenut romaania — tai että hän olisi halunnut lukea jonkin toisen romaanin. Etukäteen tätä ei kuitenkaan voi tietää. Tökerö ja harhaanjohtavaksi paljastunut takakansi oli minulle houkutus: halusin tietää, miten ”lopullinen tuomio” lankeaa karulle saarelle ja miten kuolemantanssi vetää ihmisiä ”vastustamattomasti” mukaansa.

Kutsu kohtalokkaaseen tanssiin on käynyt. Uhka ja pelko kietovat osallistujat pimeään piiriin, mutta kutsu on vastustamaton... siihen on pakko vastata myöntävästi. Ja kuitenkin taustalla on epäilys — tieto — siitä, että mikään ei tule päättymään hyvin ... tyrskyt lyövät saariston rantaan, koruton maisema on valmis kohtaamaan lopullisen tuomion — ja Kuoleman kaikkitietävä katse pyyhkii tanssijoiden yli, valmiina korjaamaan sen mikä Hänelle kuuluu.

Tapahtumat sijoittuvat Bohuslänin maakunnan pohjoisosien Kostersaaristoon, aivan Norjan rajan tuntumaan, missä taiteilija Per Ephraim Monsson tallentaa kivistä maisemaa kankaalle. Karulla saarella on jääkauden sulamisvaiheen synnyttämiä painanteita, suppia, joista alkuteos Dödisgropen on saanut nimensä.

Hidas geologinen prosessi kuvaa romaania paremmin kuin suomennoksen mainostama myöhäiskeskiajan kirkkotaiteessa esiintyvä aihe, kuolemantanssi. Monsson, taannoisen irtisanomisensa katkeroittama entinen virkamies, purkaa pahaa oloaan taiteeseen, turisteihin ja nuoreen naisystäväänsä, lihalliseen mutta hieman yksinkertaiseen Gertrudiin. Hitaasti sulavien jäiden tavoin miehen menneisyys paljastuu moraalisen painanteen. 

Kirja on pikemminkin rikosromaani kuin murhamysteeri. Vaikka Bolinder kuljettaa tyylikkäästi saariston karua ja lohdutonta sävyä, kirja ei oikein silti palkitse psykologisena rikos- tai taideromaanina. Kaikki oleellinen paljastuu takaumina — hieman kuten geologiassa — joten  jännitys on hieman väkinäistä, eikä tarina oikein imaise mukaansa.

Jean Bolinder, Kuoleman tanssi. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Dödisgropen (1990) suomentanut Sirpa Vuento. Book Studio, Hyvinkää, 1992.