Siirry pääsisältöön

Atlantic Unicorn


Jos ja kun sivilisaatio on energian kuluttamisen muoto, modernissa yhteiskunnassa inhimillisen arkikokemuksen ylläpitäminen nielee huomattavat määrät polttoainetta. Energian täytyy tulla jostakin, ja Juha Lehtosen (1956-2012) romaanissa Atlantic Unicorn (2002) sitä nostetaan meren pohjasta Brasilian rannikolla. Pampon öljykenttä muodostaa tietysti paitsi arvoketjun alkupään mutta myös lukijan kannalta vieraan mutta kiehtovan maailman eläimineen, laitteineen ja sanastoineen.

SS Atlantic Unicorn on öljynporauslautta São Tomén niemen edustalla. Se on merestä nouseva torni ja nimessään myyttinen puhtauden ja taikuuden symboli. Vaikka viattomuus ja puhtaus ovat kaukana öljyntuotannon arjesta, Lehtonen ei asettele näitä vastakkain tai kyseenalaista toimintaa laajemmin. Hän kirjoittaa suoraviivaista teknotrilleriä.

Atlantic Unicorn -romaanin pääosassa on Lehtosen maalaama yksityiskohtainen öljynporauslautan mikrokosmos. Sen arki järkkyy, kun huoltoalus törmää siihen ja samalla katkaisee sukellusaluksen viestintäkaapelin. Tapahtumat seuraavat toisiaan, ja kriisi leviää sekä pinnalla että pinnan alla. Vastakkain eivät ole niinkään ihminen ja luonto vaan ennemmin tekninen ja taloudellinen päätöksenteko. Lautta onkin nimessään myös Atlantis.

Tapahtumien sujuvuus nojaa Lehtosen pitkään uraan merikapteenina ja sukeltajana, vaikka kenties uskollisuus teknisille yksityiskohdille on samaan aikaan romaanin vahvuus sekä heikkous. Kukapa ei mielellään maistelisi suussaan uusia sanoja, kuten merikahvi, juotosvaha tai palolaipio, tai seuraisi hallitsematonta tulipaloa, kun ”kaasusta ja raakaöljystä koostuva punamusta leimuava neste suihkusi korkeissa kaarissa ja lensi tuulen mukana yli hyödyttömäksi muuttuneen paloseinän”.

Toisaalta tarve sitoa romaani todellisuuteen aina valmistajien nimiä myöten pysäyttää ajoittain kerronnan. Kirjoittajana Lehtonen liikkuu tietysti vaivattomasti lavasteissaan, ja lukija oppii seuraamaan tapahtumia antamatta nimien tavattomasti häiritä. Tapahtumat rakentuvat uskottavasti, mutta kriisin kärjistyessä Lehtonen tuo jatkuvasti uusia henkilöhahmoja tarjoamaan lyhyen näkökulman lautan tapahtumiin. Kaaoksen keskellä myös kerronta joutuu kaaokseen.

Toinen ja oikeastaan pahempi heikkous koskee henkilöhahmoja. Jos Lehtosella on ollut mielessään esikuvia, joita hän ei ole lähtenyt muokkaamaan, olisi selkeämpi irtautuminen niistä palvellut tarinaa. Nyt lukijalle välittyy vain ohuita ja pinnallisia hahmoja, joiden välinen kanssakäyminen on ystävyyttä tai toveruutta mukailevaa sanailua, joka ei loksahda yhtä hyvin kohdalleen kuin tekniset osat.

Tälle olisi helppo kohauttaa hartioitaan, mutta nämä puutteet ovat jyrkässä ristiriidassa romaanin vedenalaisen maailman kanssa. Sukeltajien työ on hidasta ja epämukavaa. Ennen pitkää heidän huomionsa irtautuu muista huolista ja keskittyy eksoottiseen ympäristöön, jota kerronta jäsentää erinomaisesti.
Mustekalan lonkeron kärki työntyi hapuilevasti ulos venttiilipaneelin suojapellin rakosesta. Tuuliviirin tavoin se kiertyi virrassa, laskeutui suojalevyn etupinnalle ja tunnusteli painemittareiden leväpeitteisiä laseja.
Veden alla kerronta kuljettaa edelleen teknisiä yksityiskohtia, mutta satojen metrien hiljaisessa syvyydessä henkilöhahmoihin tulee sävyjä. Siellä täällä välähtelee inhimillinen taipumus rakentaa suhde ihmiselle täysin vieraaseen ympäristöön, jota sukellusaluksesta voi enimmäkseen vain katsoa. Samalla välähtelee Lehtosen tarkkasilmäinen kerronta.

Lomalla kirjaston poistohyllystä mukaan tarttuneen kirjan selailu muuttui ahmimiseksi. Luin silti Atlantic Unicornia ehkä jollain tapaa menetettynä mahdollisuutena. Tietysti epätasaisessa kerronnassa olisi tiivistettävää ja kehitettävää, mutta romaanissa on paljon myös mahdollisuuksia. Lehtosen kuvaama maailma ja romaanin asetelma ovat kerrassaan herkullisia, joten erinomaisen teknotrillerin ainekset olisivat pientä laittoa vaille koossa. Uutta meriromaania Lehtoselta tuskin kuitenkaan nähdään, mikä on sääli.

Juha Lehtonen, Atlantic Unicorn: meriromaani. Tammi, Helsinki, 2002.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Novellihaaste 2

Usein sanotaan , että vedenalaiset lomakuvat ovat meribiologialle sitä, mitä kirjabloggaus on kirjallisuuskritiikille. Kuvagallerioissaan koralliriuttojen satumaisen monimuotoisuuden keskellä harrastajasukeltajat nostavat peukalonsa ilmaisemaan tyytyväisyyttä — ja siinä se. Ei puhetta, ei ympäröivää ekosysteemiä jäsentäviä käsitteitä, ei latinankielisiä nimiä; vain peukalo ja regulaattorin puhaltamat kuplat. Moni onkin kysynyt ärtyneenä, miksi paikalle ei lähetetä ammattilaisia. Samaa kysyi tuolloinen kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis lehtikritiikin korahdellessa kuolemaansa joitain vuosia sitten. Miksi ammattikriitikoiden sijaan näkyvyyttä kirjallisuudelle tuovat asiantuntemattomat harrastelijat ja heidän mutuhuttunsa? Hyvä kysymys. Etabloituneet kulttuuriäänet ehtivät — aivan aiheesta — varoittaa myös taitamattomien kirja-arvioiden vaikutuksesta lapsiin ja nuoriin. Sain Variksen kolumnista vuosiksi vettä myllyyni sekä alaotsikon blogiini, mutta en ole pysäht

Vieterilintukronikka

Haruki Murakamin romaanit ovat minulle toistuva ”ongelma”. En osaa (tai uskalla) asettua arvioissani selkeästi jollekin kannalle. Romaanin 1Q84 (2009-2010) [ nipvet ] jälkeen luulin tunnistaneeni teosten heikkoudet ja voivani hylätä kulttuurirelativismini tarpeettomana varovaisuutena, koska Murakami näyttää soveltavan (länsimaisen) kirjallisuuden tekniikoita puutteellisesti. Tämän näkemyksen vallassa aloitin nyt joululahjaksi saamani Vieterilintukronikan (2021). Dickensiläisiin mittoihin yltävä koko — vajaat yhdeksänsataa sivua — herättää epäilyksen, että kirjoittajan tulot ovat perustuneet sivu- tai sanamäärään. Epäilys vahvistui, kun alkupuolen kerronta eteni loivina laineina keskittyen arkisiin askareisiin. Henkilöhahmot olivat toisilleen pohjattoman kohteliaita, ja konfliktit, sikäli kun niitä oli, verhoutuivat myyttisiksi jännitteiksi, jotka pysyivät vieraina myös henkilöhahmoille. Päähenkilöt tarttuivat toimeen, mielipiteisiin ja johtopäätöksiin ulkoisten voimien vallassa. Tek

Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (1/2)

Toisinaan — tai itse asiassa melko usein — kuvittelen itseni kaikkiruokaiseksi lukijaksi. Tämä on kuitenkin vain kuvitelma, koska houkuttelevatkin runokirjat jäävät vuodesta toiseen lukematta. Kun sitten viimein mielivaltainen ulkoa tuleva paine, kuten kirjaston eräpäivä, puuduttaa hetkeksi ennakkoluuloni ja istuttaa minut vastakkain tiiviin tekstin kanssa, symbolisen painimisen jälkeen seuraa toinen, paljon vakavampi mittelö: miten kirjoittaa runoista? Runouden äärellä on vaikea olla paljastamatta taitamattomuuttaan, joten panoksena on paitsi identiteetti myös maine. Miksi runous tuntuu niin vaikealta? Ehdin kirjoittaa tähän kaksi helppoa vastausta päästäkseni varsinaiseen aiheeseen, joka on siis Olli-Pekka Tennilän erinomainen runokokoelma Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (2012), mutta tuo ”vaikeus” kaipaa täsmentämistä. Tai oikeastaan tuo ”vaikeus” ei kaipaa yhtään mitään, vaan kirjoittajana haluan muotoilla sanoiksi runoudesta jotain, mitä tiedän muiden sanoneen ymmärtääkse