Crouch liikkuu romaaneineen tuolla samalla äärettömällä mahdollisuuksien hiekkarannalla, mutta kenties halusin voittaa ennakkoluuloni tai antaa aiheelle toisen mahdollisuuden. Romaani kertoo chicagolaisfyysikosta Jason Dessenistä, joka kidnapataan toiseen todellisuuteen viattoman arki-illan kesken. Toisessa todellisuudessa hän on se suuri tiedemies, jonka ura ei pysähtynyt opetustehtäviin tyttöystävän raskauden vuoksi vaan jonka väitöstutkimuksen pohjalta kehittyi jotain kerta kaikkiaan aivan siis ihmeellistä: eräänlaisen rokotteen avulla ihminen saattaa liikkua rinnakkaistodellisuuksien välillä!
Toisessa Chicagossa Jason on täysin eri ihminen — tai oikeastaan ei ole — mutta rohkeiden uravalintojen lisäksi hän on hankkinut häikäilemättömiä liikekumppaneita, joten pian perusjason huomaa olevansa vaarassa. Hän haluaa löytää tien takaisin todellisuuteen, jossa hän oli hakemassa lähikaupasta jäätelöä. Kirja nojaa muutamaan yllättävään käänteeseen siinä määrin, ettei juonesta sovi sanoa tämän enempää.
Romaani on monine maailmoineen vauhdikasta tieteisfantasiaa. Crouch on kirjoittanut useita romaaneja, eikä Dark Matter joudu kerrontansa kanssa suvantoihin. Paikoin polku on tosin ennalta-arvattava. Rinnakkaistodellisuudet tuntuvat kumpuavan ihmisten valinnoista, mikä haiskahtaa kyynikon nenään: onko multiversumi todellakin rakentunut ihmisapinoiden mielenliikkeiden varaan? Voiko siellä todellakin suunnistaa toiveiden varassa?
Koko romaani tuntuu lepäävän romanttisen ja yksilöä palvovan käsityksen varassa, joka riitelee tieteellisyyttä tavoittelevan kerronnan kanssa. Keskeisten henkilöiden poikkeuksellisen lahjakkuuden ja kenties itsekeskeisyyden voi lukea osaksi myyttistä kerrontaperinnettä, mutta Crouchin käyttämä ajatus minuudesta tuntuu pelkästään lepsulta. Jos tieteisromaanissa rikotaan eheä todellisuus kvanttiteorian voimin, eheää minuutta voisi edes hieman raaputtaa kognitiotieteen välinein — varsinkin kun tarina suorastaan käpertyy yksilön ympärille.
En kuitenkaan kiroillut tieteellisen epäuskottavuuden vuoksi. Ongelma on keskenkasvuinen perusjason, joka ei tunnista kehittymätöntä tunne-elämäänsä pahimmaksi vihollisekseen, eikä sitä tunnu huomaavan kirjailijakaan. Ajatus rakkaudesta murenee multiversumin painon alla. Se ei kestä ajatusta sattumanvaraisuudesta, jota vaihtoehtoiset todellisuudet tuovat tarinaan äärettömästi. Niinpä Crouch joutuu tekemään kaksinverroin työtä ylläpitääkseen rakkauden merkitystä. Tulos on vaivaannuttava. Jason kertoo olevansa "langoitettu" — eli biologisesti kovakoodattu — rakastamaan vaimoaan missä tahansa todellisuudessa, ja hän valmis tekemään mitä tahansa tämän puolesta (oikeastaan hän tekee ”mitä tahansa” omien tunteidensa puolesta). Vaimon henkilöhahmo on kirjoitettu tietenkin myötäilemään tätä tunnetta.
Crouch ei häpeile vetää lukijaa perässään kuin laahusta katsomaan Jasonin äärimmäisiä tunteita rinnakkaistodellisuuksien tragedioissa. Kirja ei kyseenalaista tai heijasta muuta kuin romanttista valoa Jasonin ”langoitettujen” tunteiden ja tekojen ylle, mikä saa lukijan huutamaan vanhan vihtahousun nimeä. Aikuisuuteen kuuluu kyky käsitellä omia tunteitaan — sitä kutsutaan itsereflektioksi — mutta kenties superjasonin kehittämä rokote typistää tämän kyvyn.
Onko tarve suojella perhettä sitä toksista maskuliinisuutta? Jossain maailman vaiheessa, kun ryöstöretket olivat melkein urheilumuoto, siitä on varmasti ollut hyötyä. Nykyään ainakin Pohjois-Amerikassa tämän tarpeen varaan on kasvanut kokonainen teollisuus, jonka tarinaperinteeseen Dark Matter istuu kuin hansikas. Olen viihdekirjallisuuden, sankaritarinoiden ja trillereiden yleisöä monien muiden tavoin — tässäkin romaanissa on herkulliset käänteensä — mutta tunteisiinsa pakahtuva toimintasankari on kyllä aika hankala.
Blake Crouch, Dark Matter. Penguin Random House, New York, NY, USA, 2016.
Kuva: Penguin Random House.
