Siirry pääsisältöön

Dark Matter

En yleensä kiroile lukiessani, mutta Blake Crouchin tuoreehkon tieteistrillerin Dark Matter (2016) syövereistä huusin tuekseni manalan voimia. Suhtaudun ylipäätään välinpitämättömästi kvanttimekaniikan virittämää monimaailmafantasiaan, luultavasti — kuten Ian McDonaldin Brasylin (2007) kohdalla totesin — filosofisen kursailun vuoksi. Toisaalta en osaa nähdä, miten todellisuuden loputtomiin eri versioihin voisi ankkuroida mielenkiintoista tieteistarinaa, koska metafyysinen rajattomuus vie pohjan merkitykseltä.

Crouch liikkuu romaaneineen tuolla samalla äärettömällä mahdollisuuksien hiekkarannalla, mutta kenties halusin voittaa ennakkoluuloni tai antaa aiheelle toisen mahdollisuuden. Romaani kertoo chicagolaisfyysikosta Jason Dessenistä, joka kidnapataan toiseen todellisuuteen viattoman arki-illan kesken. Toisessa todellisuudessa hän on se suuri tiedemies, jonka ura ei pysähtynyt opetustehtäviin tyttöystävän raskauden vuoksi vaan jonka väitöstutkimuksen pohjalta kehittyi jotain kerta kaikkiaan aivan siis ihmeellistä: eräänlaisen rokotteen avulla ihminen saattaa liikkua rinnakkaistodellisuuksien välillä!

Toisessa Chicagossa Jason on täysin eri ihminen — tai oikeastaan ei ole — mutta rohkeiden uravalintojen lisäksi hän on hankkinut häikäilemättömiä liikekumppaneita, joten pian perusjason huomaa olevansa vaarassa. Hän haluaa löytää tien takaisin todellisuuteen, jossa hän oli hakemassa lähikaupasta jäätelöä. Kirja nojaa muutamaan yllättävään käänteeseen siinä määrin, ettei juonesta sovi sanoa tämän enempää.

Romaani on monine maailmoineen vauhdikasta tieteisfantasiaa. Crouch on kirjoittanut useita romaaneja, eikä Dark Matter joudu kerrontansa kanssa suvantoihin. Paikoin polku on tosin ennalta-arvattava. Rinnakkaistodellisuudet tuntuvat kumpuavan ihmisten valinnoista, mikä haiskahtaa kyynikon nenään: onko multiversumi todellakin rakentunut ihmisapinoiden mielenliikkeiden varaan? Voiko siellä todellakin suunnistaa toiveiden varassa?

Koko romaani tuntuu lepäävän romanttisen ja yksilöä palvovan käsityksen varassa, joka riitelee tieteellisyyttä tavoittelevan kerronnan kanssa. Keskeisten henkilöiden poikkeuksellisen lahjakkuuden ja kenties itsekeskeisyyden voi lukea osaksi myyttistä kerrontaperinnettä, mutta Crouchin käyttämä ajatus minuudesta tuntuu pelkästään lepsulta. Jos tieteisromaanissa rikotaan eheä todellisuus kvanttiteorian voimin, eheää minuutta voisi edes hieman raaputtaa kognitiotieteen välinein — varsinkin kun tarina suorastaan käpertyy yksilön ympärille.
 
En kuitenkaan kiroillut tieteellisen epäuskottavuuden vuoksi. Ongelma on keskenkasvuinen perusjason, joka ei tunnista kehittymätöntä tunne-elämäänsä pahimmaksi vihollisekseen, eikä sitä tunnu huomaavan kirjailijakaan. Ajatus rakkaudesta murenee multiversumin painon alla. Se ei kestä ajatusta sattumanvaraisuudesta, jota vaihtoehtoiset todellisuudet tuovat tarinaan äärettömästi. Niinpä Crouch joutuu tekemään kaksinverroin työtä ylläpitääkseen rakkauden merkitystä. Tulos on vaivaannuttava. Jason kertoo olevansa "langoitettu" — eli biologisesti kovakoodattu — rakastamaan vaimoaan missä tahansa todellisuudessa, ja hän valmis tekemään mitä tahansa tämän puolesta (oikeastaan hän tekee ”mitä tahansa” omien tunteidensa puolesta). Vaimon henkilöhahmo on kirjoitettu tietenkin myötäilemään tätä tunnetta.

Crouch ei häpeile vetää lukijaa perässään kuin laahusta katsomaan Jasonin äärimmäisiä tunteita rinnakkaistodellisuuksien tragedioissa. Kirja ei kyseenalaista tai heijasta muuta kuin romanttista valoa Jasonin ”langoitettujen” tunteiden ja tekojen ylle, mikä saa lukijan huutamaan vanhan vihtahousun nimeä. Aikuisuuteen kuuluu kyky käsitellä omia tunteitaan — sitä kutsutaan itsereflektioksi — mutta kenties superjasonin kehittämä rokote typistää tämän kyvyn.

Onko tarve suojella perhettä sitä toksista maskuliinisuutta? Jossain maailman vaiheessa, kun ryöstöretket olivat melkein urheilumuoto, siitä on varmasti ollut hyötyä. Nykyään ainakin Pohjois-Amerikassa tämän tarpeen varaan on kasvanut kokonainen teollisuus, jonka tarinaperinteeseen Dark Matter istuu kuin hansikas. Olen viihdekirjallisuuden, sankaritarinoiden ja trillereiden yleisöä monien muiden tavoin — tässäkin romaanissa on herkulliset käänteensä — mutta tunteisiinsa pakahtuva toimintasankari on kyllä aika hankala.
Blake Crouch, Dark Matter. Penguin Random House, New York, NY, USA, 2016.
Kuva: Penguin Random House.

Kommentit

  1. Varmaan yksi rumimmista kirjakansista pitkään aikaan. Monimaailmafantasian (uusi suomalainen termi minulle) osalta kannattaa kokeilla esim. Terry Pratchettin ja Stephen Baxterin Long Earth -sarjaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Keksinkö tuon termin hätäpäissäni, vai onkohan se jostain? En tiedä. :-)

      Pistetäänpä nimet mieleen, vaikka meneekin varmaan tovi ennen kuin palaan aiheen pariin.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Novellihaaste 2

Usein sanotaan , että vedenalaiset lomakuvat ovat meribiologialle sitä, mitä kirjabloggaus on kirjallisuuskritiikille. Kuvagallerioissaan koralliriuttojen satumaisen monimuotoisuuden keskellä harrastajasukeltajat nostavat peukalonsa ilmaisemaan tyytyväisyyttä — ja siinä se. Ei puhetta, ei ympäröivää ekosysteemiä jäsentäviä käsitteitä, ei latinankielisiä nimiä; vain peukalo ja regulaattorin puhaltamat kuplat. Moni onkin kysynyt ärtyneenä, miksi paikalle ei lähetetä ammattilaisia. Samaa kysyi tuolloinen kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis lehtikritiikin korahdellessa kuolemaansa joitain vuosia sitten. Miksi ammattikriitikoiden sijaan näkyvyyttä kirjallisuudelle tuovat asiantuntemattomat harrastelijat ja heidän mutuhuttunsa? Hyvä kysymys. Etabloituneet kulttuuriäänet ehtivät — aivan aiheesta — varoittaa myös taitamattomien kirja-arvioiden vaikutuksesta lapsiin ja nuoriin. Sain Variksen kolumnista vuosiksi vettä myllyyni sekä alaotsikon blogiini, mutta en ole pysäht

Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (1/2)

Toisinaan — tai itse asiassa melko usein — kuvittelen itseni kaikkiruokaiseksi lukijaksi. Tämä on kuitenkin vain kuvitelma, koska houkuttelevatkin runokirjat jäävät vuodesta toiseen lukematta. Kun sitten viimein mielivaltainen ulkoa tuleva paine, kuten kirjaston eräpäivä, puuduttaa hetkeksi ennakkoluuloni ja istuttaa minut vastakkain tiiviin tekstin kanssa, symbolisen painimisen jälkeen seuraa toinen, paljon vakavampi mittelö: miten kirjoittaa runoista? Runouden äärellä on vaikea olla paljastamatta taitamattomuuttaan, joten panoksena on paitsi identiteetti myös maine. Miksi runous tuntuu niin vaikealta? Ehdin kirjoittaa tähän kaksi helppoa vastausta päästäkseni varsinaiseen aiheeseen, joka on siis Olli-Pekka Tennilän erinomainen runokokoelma Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (2012), mutta tuo ”vaikeus” kaipaa täsmentämistä. Tai oikeastaan tuo ”vaikeus” ei kaipaa yhtään mitään, vaan kirjoittajana haluan muotoilla sanoiksi runoudesta jotain, mitä tiedän muiden sanoneen ymmärtääkse

Medieval Architecture

Keskiaikaista rakennustyyliä on pidetty tuloksena barbaaristen piirteiden sulautumisesta roomalaiseen tyyliin, mutta pitkään germaanivaltakuntien rakennukset olivat yrityksiä noudattaa myöhäisantiikin roomalaisia esimerkkejä. Holvikattojen puutekaan ei ilmeisesti johtunut teknisistä vaikeuksista tai taitojen katoamisesta vaan halusta noudattaa esikuvia.  Lukiessani Howard Saalmanin kirjaa Medieval Architecture (1962) ymmärsin viimein, että arkkitehtuuri on ongelmanratkaisua. Tavallaanhan se on itsestäänselvää — tai mitä muutakaan yhtenä inhimillisen neuvokkuuden muotona arkkitehtuuri olisi — mutta maallikkona olen ajatellut rakentamista aina jotenkin mahdollisuuksien kautta. Romaanisen rakennustyylin historiaa kuvaillessaan Saalman punoo toisiinsa tarjolla olleet vaikutteet, perinteen, aikakauden uskonnolliset ja poliittiset ilmiöt sekä erityisesti muutokset kirkon liturgiassa nostaen esiin juurikin ne kysymykset, joihin arkkitehtuuri pyrki muotoilemaan vastauksia. Euro