Haruki Murakamin romaanit ovat minulle toistuva ”ongelma”. En osaa (tai uskalla) asettua arvioissani selkeästi jollekin kannalle. Romaanin 1Q84 (2009-2010) [nipvet] jälkeen luulin tunnistaneeni teosten heikkoudet ja voivani hylätä kulttuurirelativismini tarpeettomana varovaisuutena, koska Murakami näyttää soveltavan (länsimaisen) kirjallisuuden tekniikoita puutteellisesti. Tämän näkemyksen vallassa aloitin nyt joululahjaksi saamani Vieterilintukronikan (2021).
Dickensiläisiin mittoihin yltävä koko — vajaat yhdeksänsataa sivua — herättää epäilyksen, että kirjoittajan tulot ovat perustuneet sivu- tai sanamäärään. Epäilys vahvistui, kun alkupuolen kerronta eteni loivina laineina keskittyen arkisiin askareisiin. Henkilöhahmot olivat toisilleen pohjattoman kohteliaita, ja konfliktit, sikäli kun niitä oli, verhoutuivat myyttisiksi jännitteiksi, jotka pysyivät vieraina myös henkilöhahmoille. Päähenkilöt tarttuivat toimeen, mielipiteisiin ja johtopäätöksiin ulkoisten voimien vallassa. Tekstiä olisi voinut rajusti tiivistää. Ja kaikesta huolimatta sen outous herätti odotuksia. Miksi?
”En usko olevani erityisen rohkea”, vastasin.
”Oletko aina ollut arka?”
”Olen aina ollut arka, eikä tilanne luultavasti tule muuttumaan.”
Yleensä tarinoita kantava konflikti syntyy siitä, että joku haluaa jotain eikä saa sitä. Tarinan mittaan jokin asia tai henkilö käy läpi muutoksen, ja yleisö oppii jostain asiasta jotain. Murakamin romaanissa päähenkilö ei tunnu haluavan mitään. Kaikki tunnistamani symbolit lipsuivat lopulta sormien välistä niin, etten jaksanut niistä pitää rekisteriä kovin pitkään. Tiskatessaan ja imuroidessaan päähenkilö tuntuu siivoavan pois myös kaikki kirjailijan jättämät tahrat ja jäljet. Muutokset noudattivat näkymättömiä virtauksia kuin kaivoon tihkuva pohjavesi.
Sitten tarina siirtyy ajoittain mantereelle, missä Japanin Kwantung-armeija pyrkii luomaan puskurivyöhykettä Neuvostoliittoa vastaan osana toista maailmansotaa. Samalla kerronnan sävy muuttuu rosoisemmaksi ja karheammaksi. Ihmiset eivät enää myötäile toisiaan kohteliaasti. Heillä on motiiveja ja epäilyksiä, he ennakoivat ja toimivat. Historian ja nykyisyyden välillä on jyrkkä kontrasti, jonka kirjailija luo tietoisesti. Saarivaltion nykyisyyden ylle lankeaa maaginen hohde.
Vieterilintukronikka siirtää minut takaisin epävarmuuteen. Kuvaako päämäärätön arki sitä, että päämäärää ei ole? Jos haluttomuus ryhtyä mihinkään tai tavoitella mitään on vieraantumista, miksi kaikki haluaminen johtaa ongelmiin? Onko tämä länsimaista kulttuuria japanilaiseen makuun, vai toisin päin?
Aikaisemmin lukemieni Murakamin romaanien tapaan tälläkin kertaa
länsimaisuus saa rituaalisen leiman. Edellisen romaanin kohdalla puhuin
epätoivoisesti ritualisoidusta ja oikeaoppisesta länsimaisuudesta ja sen
vääntymisestä kierteiltään. Tulkinta on huono. Nyt jazz-musiikkia ja
muotia ympäröi sellainen huolellisuus, ettei oikein voi puhua
kuluttamisesta vaan seremoniasta. Mihin suuntaan näitä vaikutteita pitäisi lukea?
* * *
Yöllä palovaroittimen punaisia välähdyksiä laskiessani aloin miettiä japanilaista sarjakuvaa. Muistin yhdysvaltalaisen Bruce Jonesin tyrmistyksen sarjakuvamarkkinan muutoksista vuosituhannen taitteessa [nipvet]. Kiiltävälle paperille painetun supersankaroinnin sijaan ”yht'äkkiä nuoret tytöt lukevat joukoittain mustavalkoista, huonolle
paperille painettua tavaraa, jota pitää itse asiassa lukea takaperin”. Supersankareihin erikoistuneen Jonesin näkökulmasta japanilainen sarjakuva, manga, teki kaiken väärin.
Scott McCloud (1994, 2006) on analysoinut eroja länsimaisen sarjakuvan ja mangan käyttämien tekniikoiden välillä. Japanilainen sarjakuva (erityisesti shojon) ilmaisee esimerkiksi sisäistä konfliktia toistuvien kasvokuvien, ekspressiivisten tehosteiden ja liioitelluiden henkilöhahmojen muutoksien kautta, kun länsimaissa keinoina ovat henkilöhahmojen toiminta ja keskenäinen sijoittuminen. Yksinkertaisesti kuvatut, ikoniset kuvatut henkilöhahmot jättävät tilaa samastumiselle ja tarkasti kuvatut henkilöhahmot objektivoinnille tai toiseuttamiselle.
Ruutujen väliset siirtymät ovat niin ikään erilaiset: länsimaissa ruutujen välillä siirrytään enimmäkseen toiminnasta toiseen. Sen sijaan manga hidastaa ja pysähtyy. Peräkkäiset ruudut saattavat kuvata saman maiseman, tilanteen, toiminnan tai muutoksen eri puolia. Hitaine siirtymineen manga-sarjakuvat julkaistaan paksuina, satojen tai tuhansien sivujen mittaisina antologioina. Paine saada aikaan käänne tietyn sivumäärän välein on pienempi.
McCloudin mukaan tällaista aspektista toiseen siirtymistä ei ainakaan vielä 1990-luvulla ollut lännessä lainkaan. Nyt parin vuosikymmenen jälkeen tilanne voi olla toinen. Kokonainen sukupolvi on kasvanut aikuisikään japanilaisen sarjakuvan voimakkaan vaikutuksen piirissä.
 |
| Scott McCloud, Understanding Comics, 1994. s 81. |
McCloud tunnistaa sarjakuvien kautta länsimaisen kulttuurin päämäärähakuiseksi; sarjakuvan — tai laajemmin taiteen — piirissä ei harhailla tai liikuta jouten. Japanilaisessa sarjakuvassa hän näkee itämaisen taideperinteen jäljet, syklisyyden, negatiivisen tilan, hiljaisuuden. Oleellisempaa on olla jossain kuin mennä tai päästä jonnekin.
* * *
On kyseenalaista lukea romaanikirjallisuutta sarjakuvatekniikoista käsin varsinkin, kun tunnen voimakasta asiantuntemattomuutta sekä mangan että japanilaisen kaunokirjallisuuden äärellä. McCloudin kuvailemat kerrontatekniikat ja kulttuurierot kuitenkin tarjoavat minulle paremman näkökulman Murakamin romaaniin kuin muut käyttämäni välineet, jotka väsyvät tai tylsyvät satojen sivujen oudossa hitaudessa.
Manga-antologioiden tapaan Vieterilintukronikka on paksu. Se kuvailee päähenkilöiden tilaa ja tilannetta eri puolilta pikemminkin kuin heidän toimintaansa. Samastuttavat hahmot luonnostellaan keveästi, mutta vastustajat tai pahikset muotoillaan realistisemmin. Konfliktien puute — muutamaa äärimmäistä lukuuottamatta — tuntuisi ilmaisevan harmoniaa, jonka ylitse menneisyydestä lyövät laineet huuhtovat. Länsimaisten rakenteiden, tarinankaarten ja lunastusten sijaan kyse on jostain muusta. Hyökyaallon vetäydyttyä asiat eivät tyhjene, selity tai välttämättä palaa uomiinsa.
Miten tätä pitäisi arvottaa? En taaskaan tiedä. Päähenkilön arkuus ja kenties uteliaisuus ovat tarttuneet minuun. En tunne kirjallisuuden lajia mutta se alkaa kiehtoa aikaisempaa enemmän.
Lisää aiheen vierestä:
- Scott McCloud (1994) Understanding Comics: The Invisible Art. HarperCollins, New York, NY, USA. [nipvet]
- Scott McCloud (2006) Making Comics: Storytelling Secrets of Comics, Manga and Graphic Novels. HarperCollins, New York, NY, USA. [nipvet]
- Tom Root & Andrew Kardon (2004) Writers on Comics Scriptwriting 2. Titan Books, London, UK. [nipvet]
