The Bullet Catcher

A. M. Homes, ”The Bullet Catcher”. Kokoelmassa The Safety of Objects (1990). Granta, London, UK, 2004.

Novellissaan ”The Bullet Catcher” A. M. Homes kuljettaa satiiria juuri uskottavuuden rajoilla. Se muistuttaa hieman joitain Don DeLillon romaaneja — ilman niiden palopuheita.

Kodinkonemyymälässä Frank huomaa, kuinka heidän lapsenvahtinsa kavereineen varastaa tehosekoittimen, koska sillä voi tehdä ”terveysjuomia omassa huoneessa”. Tytöt päättävät syödä jäätelöt hampurilaisen jättämän pahan maun peittämiseksi ja polttavat siinä sivussa ravintolan muovi-istuimen.

Kun Frank alkaa seurata tyttöjä — hän ei itsekään osaa sanoa syytä, mutta siinä on jotain epäsopivaa — käy lukijalle vähitellen selväksi, että vika on ostoskeskuksessa eli maailmassa.

He went through the mall, weaving in and out of people strollers, breathing hard, looking for Julie, Nails, and Tina with their big hair, their mini-skirts, their over-loaded shopping bags. Instead of seeing them or seeing nothing at all, he saw hundreds of girls just like them, identical twins. 

Ostoskeskus vääristää paitsi moraalin ja ravinnon myös identiteetin. Uudenlaisessa julkisessa tilassa ihminen ei ole kansalainen tai aikuinen vaan nuoruutta ihaileva kuluttaja, joka janoitsee elämyksiä ja  hänelle markkinoituja tuotteita.

Frankin onneton kohtalo on kenen tahansa kohtalo. Hän on voimaton ärsykkeiden edessä ja päätyy ostamaan asioita hetken mielijohteesta. Näennäisen ääretön valikoima tuottaa oikeastaan puutetta, tai ainakin tunteen puutteesta. Sitä lääkitsevä ostos tuottaa jälkimaun, jota täytyy paikata toisella ostoksella. Mainosten lupaama täyttymys väistää Frankia ja kaikkia muita.

Ostoskeskus on myös paikka, jossa yksityinen lainvalvonta asettaa omaisuuden suojan ihmiselämän yläpuolelle.

Jim Train

A. M. Homes, ”Jim Train”. Kokoelmassa The Safety of Objects (1990). Granta, London, UK, 2004.

Jim Train palkitaan työpaikallaan vuoden työntekijänä. Hän viihtyy töissä ja venyttää päivää säännöllisesti iltaan. Sitten rakennus pitää tyhjentää pommiuhan vuoksi, ja Jim joutuu viettämään pari päivää kotona. Rutiini järkkyy eikä Jimillä ole mitään otetta kohtaloonsa.

Novellissaan ”Jim Train” A. M. Homes irvailee hyväpalkkaisen manhattanilaisen lakimiehen kustannuksella. Jimillä ei tosin ole erityistä lakimiehen identiteettiä, vaan hän on pelkkä perheestään vieraantunut epäkäytännöllinen menestyjä. Lähiöarki tekee miehestä naurettavan. Avain katkeaa lukkoon. Päättäväisessä tietämättömyydessään hän tärvelee takapihan istutukset. Vieraat ihmiset pyörivät pihassa ja soittelevat hänen vaimonsa perään. Kaikki on sekaisin.

Törmäilyn ja kompastelun on kaiketi tarkoitus osoittaa, että hän ei ole omalla reviirillään (toimistolla muiden lähdettyä hän kuseskelee kukkaruukkuihin). Ura keskikaupungilla vieraannuttaa hänet kaikesta. Hän ei osaa olla kotona, hän ei viihdy kotona, eikä kukaan siellä oikeastaan edes pidä hänestä. Vaimo pyörittää arkea, jossa Jimillä ei ole mitään asemaa. Hän ei osaa edes viedä lapsiaan kouluun.

Jim ei kohtaa asemaansa kasvattajana tai puolisona, eikä hän ole vastuussa mistään, joten hän ei ole oikeastaan aikuistunut. Ruukkuihin kuseskelukin on lapsellinen jäynä. Hän ei ole minkään yhteisön jäsen — paitsi tietysti työyhteisön, joka koostuu hänenlaisistaan miehistä. Työkaverit tunnustavat puhelimessa halunsa palata Manhattanille mahdollisimman pian. Näin Jimin muotokuva laajenee vähintään ammattikuntaa ellei peräti sosioekonomista asemaa koskevaksi.

Onko keskenkasvuisuus seurausta yhdyskuntarakenteesta vai vinoutuneista sukupuolirooleista, jotka palkitsevat miehen työhön eristäytymisestä? Vaikka lähiö on nowhere, syypää lienee jälkimmäinen.

Looking for Johnny

A. M. Homes, ”Looking for Johnny”. Kokoelmassa The Safety of Objects (1990). Granta, London, UK, 2004.

Kun muut lapset ovat lähteneet jo kotiinsa, kertoja jää vielä kentälle heittelemään koreja. Heitto toisensa jälkeen uppoaa koriin. Kun sarja kasvaa viiteentoista, kentän laidalta kuuluu taputusta. ”Nice going, Johnny”, mies sanoo, mutta kertojan nimi on Erol.

Mies kertoo äidin lähettäneen hakemaan häntä, joten Erol istuu miehen autoon. He hakevat hampurilaiset, Erol saa jotain lääkettä ja herää patjalta vieraassa asunnossa. Hänet on kidnapattu.

Novellissaan ”Looking for Johnny” A. M. Homes härnää lukijan odotuksia. Pahalta näyttävä tilanne pysyy epävarmana. Kuitenkin mies, Randy, tuntuu todellakin etsivän itselleen poikaa, jolle opettaa autolla ajamista, kalastamista ja puiden pilkkomista. Erolia suojaa innostuksen puute; hän kohauttelee hartioitaan miehisen siirtymäriitin edessä. ”Don't shrug. Either talk or don't, but don't goddamn shrug at me.”

Erol on moneen kertaan hylätty. Isä lähti ajat sitten. Äiti kohdistaa vähäisen huomionsa ”vammaiseen” siskoon. Puhelin hälyttää varattua, kun Erolin onnistuu pujahtaa puhelinkioskiin soittamaan kotiin. Koripallokentällä hän ei ollut osa peliä, eikä Randyn kärsivällisyyskään ole pohjaton. Erol ei ole edes Johnny.

Novellin alku paljastaa lopun. I disappeared and then I came back. It wasn't a big secret. Poliisi halusi tietää kaiken, mutta Erolilla ei ollut mitään kerrottavaa tai piirrettävää. Siitä on jo muutama vuosi, eikä se ollut iso juttu.

Adults Alone

A. M. Homes, ”Adults Alone”. Kokoelmassa The Safety of Objects (1990). Granta, London, UK, 2004.

Kansi kertoo oikeastaan kaiken: nimi lupaa esineistä turvaa, mutta tarjolla on vain läheisyyttä hylkivä ja pisteliäs kaktus. Yhdysvaltalainen A. M. Homes (s. 1961) on minulle uusi tuttavuus, mutta hänen kirjansa ja novellinsa kaiketi käsittelevät kaktusten keskellä kuplien tai ilmapallojen tavoin leijuvia länsimaisia ja erityisesti amerikkalaisia unelmia.

Novellikokoelma The Safety of Objects (1990) ilmestyi samana vuonna kuin Chris Columbuksen ohjaama elokuva Yksin kotona (1990), jossa lomamatkalle lähtiessään vanhemmat epähuomiossa jättävät yhden lapsistaan kotiin. Homesin novellissa ”Adults Alone” asetelma kääntyy toisin päin: vanhemmat lähettävät lapsensa anoppilaan voidakseen pitää lomaa. Molemmissa tarinoissa yksinolo on laskeutumista valvonnan ja rutiinin piiristä nautintojen pariin. Samalla valvojien tai valvottavien poissaolo muuttaa kotiin jääneiden identiteettiä.

Kun yksin jäänyt Kevin päätyy taistelemaan aikuisia murtovarkaita vastaan, lapset lentokentälle jätettyään Elaine ja Paul taantuvat nuoruusikään. Suburbian rutiinin katkeaminen paljastaa tyhjyyden: he ovat vast'ikään muuttaneet alueelle, heidän ympärillään ei ole ihmisiä, ja kaikki tekeminen on ”menemistä” jonnekin. Elokuvateatterin pimeydessä kuva aviopuolisosta ja rakkaudesta tiivistyy, mutta heti salin ulkopuolella se haihtuu. Illallisella syöty fettuccine aiheuttaa vatsaväänteitä. Näköalapaikalla autossa kuhertelu katkeaa poliisin vierailuun. Pössyttely synnyttää kiinnijäämisen riskin.

Ilman lapsia vanhemmat eivät ole aikuisia. Heillä ei ole tekemistä tai päämäärää. Parta jää ajamatta, ruoka laittamatta, seksi harrastamatta ja hampaat pesemättä. They are alone together in their house. Päivät täyttyvät tissuttelusta, television täyteohjelmista ja päämäärättömistä ajeluista. Kräkki tekee kaikesta hetkeksi innostavaa ja kaunista. Sitten anoppi soittaa, että hän tuo lapset kotiin. Unenomainen vapaus on ohitse.

Loma vie aikuiset kuilun reunalle, mistä Paulin äiti kutsuu heidät takaisin. Nuoruuden vapautta ja itsenäisyyttä ilmaisevat rituaalit ovat aikuisiässä tehottomia. Ehkä amerikkalainen unelma, yhteisöistä riisuttu suburbia tai nuoruutta palvova kulttuuri ei tarjoa ihmiselle mitään identiteettiä välttämättömän uusintamisen lisäksi. Vapauden kaipuu kuitenkin jää.