Thank You for Your Service

David Finkel, Thank You for Your Service. Sarah Crichton Books, New York, NY, USA, 2013.

Sota ei kaikkien osalta pääty rauhaan. Kotona, satojen tai tuhansien kilometrien päässä vihollisesta taistelut jatkuvat sotilaiden unissa ja ajatuksissa. Murtuneet mielet juuttuvat kuolleisiin ystäviin tai vihollisiin, palaviin autoihin, ammuttuihin siviileihin, räjähdyksiin, kohtaloiden satunnaisuuteen ja epäonnistumisista koettuun häpeään. Joskus sodan uhreja ovat myös henkisesti rampautuneiden sotilaiden omaiset, erityisesti puolisot, joista tulee luhistuvan avioliiton osapuolia. 

Yhdysvaltalainen toimittaja David Finkel liikkui Irakissa osana Hyöky-operaatioon osallistuvaa yhdysvaltalaispataljoonaa ja kirjoitti näkemästään ja kokemastaan kirjan The Good Soldiers (suom. Pataljoona 2-16). Hän seurasi myös sodan jälkeisestä sotaa, haavoittuneiden kamppailua kotiutumisen ja sopeutumisen kanssa. Finkel jatkaa pataljoonan tarinaa kirjassaan Thank You for Your Service. Hän seuraa muutaman kotiutuneen sotilaan kamppailua traumanjälkeisen stressihäiriön, mielialahäiriöiden, aivovammojen, työttömyyden, alkoholin, raha- ja avio-ongelmien sekä hoitoon pääsyn kanssa. Finkel tarjoilee myös näkymän tilanteeseen ylhäältä päin sotilaiden itsemurhia tutkivan kenraalin kautta. Puolustusvoimat on heräämässä veteraanien ongelmiin, mutta yrityksistä huolimatta he eivät pysty sanomaan, ovatko he edistyneet. Palveluksesta kotiutettujen itsemurhaluvut kiihtyvät. 

Yksi kirjan sotilaista on Adam Schumann. Irakissa hän oli kokenut kersantti, johon monet nojasivat ja luottivat. Alkuun hyökkäys oli päihdyttävä kokemus, "eturivin paikka elämäni parhaaseen elokuvaan". Sitten ikävät kokemukset alkoivat kasautua. Selässään kantamansa haavoittuneen verta pulppusi Adamin suuhun. Sotilas, jonka kanssa hän vaihtoi partiovuoroa soittaakseen vaimolleen, kuoli hänen sijastaan tienvarsipommin räjähdyksessä. Tuhannen palveluspäivän jälkeen sietokyky ylittyi, ja hän alkoi saada itsemurha-ajatuksia. Hänen kotiuttamisensa kesken kolmatta komennusta henkisistä syistä oli yllätys miehistölle ja johdolle. Keskeyttäessään palveluksensa sotilas on yksin. Hänen muisti- ja mielialahäiriöt kiristävät tilannetta kotona. Lyhyet terapiajaksot eivät auttaneet, riidat eskaloituvat. Adam käy itsemurhan partaalla kaksi kertaa, kunnes hänelle löytyy hoitopaikka. Hoito, jonka toimivuudesta ei ole varmuutta, pahentaa kuitenkin rahaongelmia ja sitä kautta riitoja.

Kolmannella komennuksellaan Tausolo Aieti pelastaa kaksi toveriaan palavasta autosta, mutta näkee jatkuvasti painajaisia autoon jääneestä Harrelsonista, joka huutaa apua. "Why didn't you save me?" Aieti käy sisäisten demoniensa lisäksi toivotonta painia absurdia byrokratiaa vastaan. Yksi hoitopaikka, jota hänelle suunnitellaan, edellyttää nopeasti 39 allekirjoituksen keräämistä eri toimistoista, jotka ovat avoinna vaihtelevasti eri aikoina. Hän ei muista nimiä eikä pysty keskittymään.

But such are the effects of being in a Humvee that rolls over three buried 130-millimeter artillery shels, which explode at the perfect moment. Up he went, and down he came, an donce his brain was done rattling around from a blast wave that passed through him faster than the speed of sound, here came the rest of it. Memory, fucked. The ability to pay attention, fucked. Balance. Hearing. Impulse control. Perception. Dreams, all of it fucked. 

Nic DeNinno kärsii karrelle palaneista ystävistään ja irakilaisiin koteihin tehtyjen yöllisistä iskuista. Michael Emory sai luodin päähänsä ja on osin halvaantunut. Mielialahäiriöt ajoivat vaimon ja lapsen tiehensä. Silti Emorya kadehtitaan, koska hänellä on näkyvä, fyysinen haava.

Armeija yrittää oppia itsemurhista ja ehkäistä niitä mutta kompastuu omaan kankeuteensa. Lisäksi tragediat ovat onnettomia kukin omalla tavallaan, eivätkä ohjelmat löydä yhteistä tekijää, johon puuttua. Valtaosa kotiutuu sodasta suuremmitta ongelmitta, mutta noin 20 prosenttia niistä kahdesta miljoonasta sotilaasta, jotka palvelivat Irakissa tai Afganistanissa, kärsii jonkinasteisista traumanjälkeisistä stressihäiriöistä. Se pystytään nykyään diagnosoimaan, mutta monille ainoa hoito on lääkitys, joka korkeintaan lieventää dementian, masennuksen, unettomuuden ja väkivaltaisen käyttäytymisen oireita. Terapiaa on ollut pienessä mittakaavassa Vietnamin sodan jälkeen, mutta nyt sen tarpeeseen ollaan heräämässä, kun ongelmia on poikkeuksellisen paljon. Finkel epäilee, että syynä on Irakin sodan luonne. 

One of the worst things about Adam's war, the thing that got to everyone, was not having a defined front-line. It was a war in 360 degrees, no front to advance toward, no enemy in uniform, no predictable patterns, no relief, and it helped drive some of them crazy.

Puolisoiden, enimmäkseen vaimojen, opit ovat kovasti erilaisia. He yrittävät jäädä sotakokemusten hallitsemaan kotiin miestensä rinnalle ja niellä riidat, huorittelun ja väkivallan. Miehet, jotka komennusta ennen olivat hauskoja ja rauhallisia, alkavat riehua väärin viikattujen pyyhkeiden vuoksi. Miehet, joihin saattoi ennen nojata, itkevät kellarissa haulikon piippu otsallaan ja peukalo liipasimella. Saskia Schumann, Adamin vaimo, alkaa saada stressihäiriöitä, kun kaikki on vaikeaa ja epävarmaa, eikä elämä tunnu normalisoituvan. Amanda Doster suree sodassa kaatunutta miestään ja kerää hänen pyhäinjäännöksiään. Kalenterit, esineet, sisustus ja etupiha muodostavat elämää hallitsevan monumentin. Theresa Aieti kantaa kasvoissaan ruhjeita miehensä hitaasta toipumisesta. Ongelmien ulottumattomiin ei pääse hetkeksikään.

Thank You for Your Service tarjoaa hyvin lohduttoman kuvan sodan jälkeisestä sodasta. Kansasilaisen varuskunnan Fort Rileyn ympärille on kasvanut slummi, jota piinaavat työttömyys, perheväkivalta, itsemurhat ja päihdeongelmat. Sairaaloissa laahustaa traumojen riivaamia veteraaneja Vietnamin sodasta ja jopa toisesta maailmansodasta. Hyväosaisuuskaan ei suojaa painajaisilta. Gaalaillallisilla ylilääkäri kertoo puheessaan hänen luonaan asuvasta isästään, sotasankarista, joka keräsi pitkän rivin mitaleja toisessa maailmansodassa ja joka käy taisteluita edelleen joka yö.

Sodassa sotilaat ovat valmiita kuolemaan toistensa puolesta. Vaarat ja epävarmuus hitsaavat porukan tiiviiksi, mutta sodan jälkeen sotilaat jäävät yksin kukin tahoilleen. Kotona sotakokemuksia on vaikea jakaa, eikä elämä tahdo tarjota mahdollisuuksia pitkään paranemisprosessiin.  

Finkelin kerronta ei tuomitse tai moralisoi vaan tyytyy kuvaamaan tapahtumia, usein haastateltavien omin sanoin. Ääntä pääsevät käyttämään veteraanien lisäksi omaiset ja huteran avustusverkoston työntekijät. Finkel on päässyt seuraamaan haastattelemiaan ihmisiä läheltä: Haastattelunauhoitusten, muistiinpanojen, terapiaistuntojen ja hätäkeskuspuheluiden tallentama dialogi välittää repivät riidat, vaikeudet ja epätoivon. Kirjan tunnelma ei tahdo väistyä.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Pataljoona 2-16

David Finkel, Pataljoona 2-16. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Good Soldiers (2009) suomentanut Markku Päkkilä. WSOY, Juva, 2010.

David Finkel on yhdysvaltalainen Pulitzer-palkittu toimittaja. Hän seurasi  Yhdysvaltain ensimmäisen jalkaväkidivisioonan neljännen taisteluprikaatin kuudennentoista jalkaväkirykmentin toista pataljoonaa, kun se palveli Irakissa vuosina 2007-2008 osana Hyökyä eli tuolloisten Bagdadia ja Anbaria miehittävien joukkojen vahvistamista. Yhdysvaltain puolustusvoimat halusi voittaa paitsi aseelliset konfliktit myös informaatiosodankäynnin, ja Finkel oli yksi sulautetuista toimittajista, jotka liikkuivat Irakin sodan aikana jonkin joukko-osaston mukana. Vastaavassa tehtävässä palveli mm. Evan Wright, joka kirjoitti kirjan Generation Kill, josta on tehty samanniminen televisiosarja.

Kirja alkaa vuoden 2007 tammikuusta, jolloin eversti Ralph Kauzlarich perustaa pataljoonaa Fort Rileyssa, Kansasissa. Pataljoona sijoitetaan Bagdadin esikaupunkialueelle ja saa tehtäväkseen

auttaa irakilaisia alueiden rauhoittamisessa ja rauhan vakiinnuttamisessa, auttaa heitä paikallisen väestön suojelemisessa ja huolehtia siitä, että tehtävää myöhemmin jatkavat irakilaiset yksiköt kykenevät takaamaan Bagdadin kaipaaman turvallisuuden. (s. 19)

Irakin sota ei ollut aivan perinteinen sotilaallinen konflikti. Sota oli epäsymmetristä ja irakilainen vastarinta hyökkäsi yksinkertaisin tienvarsipommein ja raketti-iskuin teknologisesti ylivoimaista vihollista vastaan. Taisteluita käytiin asutetussa kaupungissa, jossa vastarintataistelijat sulautuivat siviilien sekaan. Demokraattinen miehittäjävaltio ei voinut turvautua vanhoihin imperiumien käyttämiin raakoihin keinoihin vastarinnan kukistamiseksi.

Eversti Kauzlarich tarttui toimeen ja taisteli sissisotaa vastaan. Hän yritti luoda paikallisiin siviileihin ja poliiseihin hyvät suhteet, mutta amerikkalaisten kanssa yhteistyötä tekevät saivat uhkauksia (jotka eivät jääneet katteettomiksi), joita vain harvat uskalsivat uhmata. Avustusraha rakennusprojekteihin katosi korruption sekaan, hankkeet pysähtyivät. Yhdysvaltalaiset eivät tienneet, keihin saattoi luottaa. He partioivat, tekivät pidätyksiä ja käynnistivät koulutusta - sekä lukutaitoa että sotilastoimintaa varten. He kohtasivat paikallisten tyytymättömyyden endeemisistä sähkökatkoista, heikosta viemäröinnistä, työttömyydestä jne. Turvallisuustilanne oli huono, ja he asuivat rakentamissaan ilmastoiduissa linnakkeissa eristettynä paikallisväestöstä.

Huhtikuussa kaatuu ensimmäinen pataljoonan sotilas. Tienvarsipommit paitsi tappavat myös silpovat sotilailta käsiä, jalkoja ja silmiä. Finkel kuvaa iskuja, niiden uhreja ja tappioiden vaikutusta seikkaperäisesti. Hieman yli vuoden mittaan kuolleita tulee 14, haavoittuneita moninkertaisesti. Perinteisiin sotiin nähden tappiot ovat pienet. Silti jatkuva iskujen pelko syö mielialaa ja mielenterveyttä (jonka hoitaminen joidenkin arvioiden mukaan tulee kalliimmaksi kuin itse sota), paikallisten yhteistyöhaluttomuus ja vastarinnan sitkeys moraalia. Moni sotilas ihmettelee, mitä Yhdysvallat tekee Irakissa.

Finkel seuraa pataljoonan 2-16 toimintaa johto- ja miehistötasolla. Hän on saanut tietää paljon pataljoonan komentajan aivoituksista - jopa niin että paikoin kerronta muistuttaa romaania. Finkel on ollut ilmeisesti tapaamisissa ja tilanteissa paikalla -- hän vietti Irakissa kahdeksan kuukautta. Lisäksi hän vieraili mm. sotilassairaalassa Yhdysvalloissa, haastatteli sotilaita ja heidän omaisiaan jne.

Osa luvuista on kirjoitettu lyhempien Washington Postissa julkaistujen reportaasien pohjalta. Finkel pysyy kohtalaisen neutraalina tapahtumien ja poliittisen kädenväännön suhteen. Tapahtumat hän kuitenkin kuvaa nimenomaan amerikkalaisesta näkökulmasta - tulkkeja lukuunottamatta hänellä ei liennyt kontakteja.

Sota on hulluutta. Silpoutuneiden sotilaiden kautta Hyöky välittyy juuri sellaisena.