A Room with a View

E. M. Forster, A Room with a View (1908). Johdannon kirjoittanut Malcolm Bradbury. Penguin Books, London, UK, 2000.

Lahjakkaiden ihmisten kulttuurimatkailulla on juuret ainakin 1700-luvulla. Monet pohjoiseurooppalaiset keikarit matkustivat Alppien eteläpuolelle kokemaan Italian auringon lämmittämää historiaa. Matkakertomuksissa asetettiin vastakkain pohjoisen jäykkä harkinta ja etelän iloinen vaisto, Apollo ja Dionysos. Sitten yhteiskunnallinen erikoistuminen ja elintason nousu tarjosivat kulttuurimatkoja yhä laajemmille kansanosille. Kulttuurikokemuksen tueksi kirjoitettiin matkaoppaita.

Valmistuttuaan Cambridgen yliopistosta vuonna 1901 E. M. Forster teki itsekin tällaisen matkan. Vaikka hän huolellisesti vieraili jokaisen matkaoppaaseen merkityn romahtaneen sillanraunion äärellä, hän alkoi kiinnittää yhä enemmän huomiota muihin turisteihin. Näistä havainnoista hän kirjoitti romaaninsa A Room with a View. Forster ehti kasvaa viktoriaanisessa Englannissa, jonka rakenteet joutuivat heti edwardiaanisen kauden ja uuden vuosisadan alussa murrokseen. Ilmestyi elokuvia, lentokoneita, diesel-moottoreita, tavarataloja. Manner-Euroopasta kantautui räiskyvää avant-gardea: kubismia, ekspressionismia ja futurismia. Vaikka ensimmäinen maailmansota vasta todella järkyttää vanhaa rakennetta, muutos oli jo käynnissä.

A Room with a View alkaa pohjoisen ja etelän kohtaamisesta. Ylempään keskiluokkaan kuuluva nuori Lucy Honeychurch ja tämän esiliinana toimiva serkku neiti Bartlett tuskailevat huoneitaan. Pensione Bertolinissa heille piti olla varattuna vierekkäiset huoneet, joista avautuisi näkymä Firenzen halkovalle Arno-joelle, mutta huoneet ovatkin kaukana toisistaan ja niiden ikkunat aukeavatkin haisevalle sisäpihalle.

    "I want so to see the Arno. The rooms the Signora promised us in her letter would have looked over the Arno. The Signora had no business to do it at all. Oh, it is a shame!"
    "Any nook does for me," Miss Bartlett continued; "but it does seem hard that you shouldn't have a view."
    Lucy felt that she had been selfish. "Charlotte, you mustn't spoil me: of course, you must look over the Arno, too. I meant that. The first vacant room in the front—"
    "You must have it," said Miss Bartlett, part of whose travelling expenses were paid by Lucy's mother—a piece of generosity to which she made many a tactful allusion.
    "No, no. You must have it."
    "I insist on it. Your mother would never forgive me, Lucy."
    "She would never forgive me."

Heidän valituksensa kantautuu naapuripöytään, josta Emersonit, isä ja poika, keskeyttävät heidät tarjoten heille huoneitaan. Heille hotellihuoneen näkymä on yhdentekevä. Neiti Bartlett luonnollisesti kieltäytyy jyrkästi: sukupuoli, luokka, maku ja tavat asettuvat vastaan.  Pitkien ja polveilevien välikäsien kautta käytyjen keskustelujen jälkeen huoneet lopulta vaihdetaan (neiti Bartlett pelaa itselleen paremman huoneen, sillä nuoren naisen ei ole sopivaa asettua nuorelta mieheltä saamaansa huoneeseen) ja Emersonit joutuvat epäsuosioon. Pensionen konkari pastori Beebe tunnustaa, että vanhempi mies on hyvin todennäköisesti sosialisti. "It is so difficult - at least, I find it difficult - to understand people who speak the truth." Niissä, jotka tekevät töitä elääkseen, on väistämättä jotain vikaa.

Italia tuottaa yllätyksiä, eksymisiä ja veritekoja. Jouduttuaan eroon esiliinastaan ja Baedeker-matkaoppaastaan Lucy pelkää epäonnistuneensa. Hän ei tiedä, mitä Basilica di Santa Crocesta pitäisi kokea. Mikä pahinta, hän alkaa ajatella itse.

She walked about disdainfully, unwilling to be enthusiastic over monuments of uncertain authorship or date. There was no one even to tell her which, of all the sepulchral slabs that paved the nave and transepts, was the one that was really beautiful, the one that had been most praised by Mr. Ruskin.
   Then the pernicious charm of Italy worked on her, and, instead of acquiring information, she began to be happy.

Kirjan toinen osa sijoittuu Englantiin. Lucy on palannut kotiin ja vastannut myöntävästi Cecil Vysen kosintaan. Pian kuitenkin Firenzen sinänsä harmittomat tapahtumat uivat puolitotuuksina Kanaalin poikki ja alkavat vaikeuttaa arkea. Ongelma ei ole se, mitä on tapahtunut, vaan miten siihen on reagoitu. Viktoriaaninen fasadi kätkee taakseen tekopyhyyttä, eikä sopiva lupaa minkäänlaista onnea.

Forsterista on vaikea olla pitämättä. Hänen irvailunsa on lämmintä ja hauskaa. Englannin kielestä löytyy monta upeaa verbiä, ja Forster ripottelee maukkaita, odottamattomia käänteitä keskelle virkkeitä. Malcolm Bradburyn johdanto avaa teoksen syntyvaiheita ja symboliikkaa kuin Baedeker ikään. Huoneet kytkeytyvät ihmisiin ja ihmiset sosiaaliseen järjestykseen, joka on murroksessa. Firenzen renessanssi kamppailee keskiaikaisen ihmiskäsityksen kanssa. Kerrontaa hallitsee kuitenkin vaivattomuus ja tavanomaisten tapahtumien kääntäminen tyylikkäästi monikerroksisiksi konflikteiksi.

Howards End

Kuva: Wikipedia

E. M. Forster, Howards End (1910). Project Gutenberg EBook, 2001. http://www.gutenberg.org/ebooks/2891

Brittiläinen Edward Morgan Forster (1879-1970) tuli tunnetuksi ironisista, luokkayhteiskuntaa ja sen tekopyhyyttä piiskaavista teoksistaan. Hän ehti elämänsä aikana julkaista viisi romaania, lukuisia novelleja ynnä pari näytelmää ja elokuvakäsikirjoitusta. Melkein kaikki Forsterin romaanit on sovitettu elokuviksi.

Howards End (suom. Talo jalavan varjossa) ilmestyi vuonna 1910. Noihin aikoihin Britannia on siirtomaavaltansa huipulla, kiihtyvä teollistuminen muuttaa maisemaa ja yhteiskunta käy läpi valtavaa murrosta. Forster luotaa maansa kehitystä kolmen perheen yhteen kietoutuneiden kohtaloiden kautta. Siskokset Margaret ja Helen Schlegel ovat hyväosaisia, idealistisia ja itsevarmoja kulttuuri-ihmisiä, jotka käyvät kirjapiireissä, hyväntekeväisyysseuroissa ja naisasialiikkeen kokouksissa. Henry Wilcox on siirtomaissa omaisuutensa tehnyt pragmaattinen ja hymytön liikemies, joka pitää perhettään tiukassa patriarkaalisessa otteessaan. Huonopalkkainen vakuutusvirkailija Leonard Bast yrittää kiivetä köyhyyden kuilusta kirjojen ja kulttuurin turvin.

Kirja alkaa, kun Helen vierailee Wilcoxien omistamassa talossa Howard Endissä ja ilmoittaa siskolleen aikeistaan kihlautua Wilcoxien nuoremman pojan kanssa. Tämä innostus laantuu nopeasti, mutta sukujen välille syntyy kuitenkin keskusteluyhteys, jota toistuvat vierailut vahvistavat. Sitten eräänä konsertti-iltana Helen ottaa vahingossa Leonardin sateenvarjon. Miehen tultua sitä peräämään siskokset ihastuvat tämän epävarmaan mutta omatekoiseen sivistyneisyyteen ja päättävät auttaa tätä. Pelkkä hyvä tahto ei kuitenkaan riitä, eivätkä asiat suju aivan mutkattomasti.

Howards End ei ole hauska, mutta Forster on. Hän ei kirjoita varsinaisesti komediaa vaan vakavaa yhteiskunnallista proosaa, mutta monin paikoin yllättävä asioiden rinnastaminen tai harkittu pelkistäminen naurattavat. Romaani on täynnä symboliikkaa, ja Forster kuvaa yhteiskunnallista murrosta paitsi henkilöiden myös rakennusten kautta. Lontoossa Schlegelien asuttama Wickham Place, taiteen ja kulttuurin kehto, puretaan uuden vuokrakasarmin tieltä. Myös maaseutu muuttuu, kun uusia rakennuksia nousee kaikkialle. Miten käy Englantia kuvaavan Howards Endin?

Henkilöhahmot ovat uskottavia ja dialogi toimivaa. Kerronta kulkee mainiosti, vaikka se paikoin hidastuukin pohdintoihin tai monologeihin kaiken tarkoituksesta tapaan, joka on sittemmin jäänyt pois muodista. Howards End on silti erinomaista luettavaa.