Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jaakko Hämeen-Anttila. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jaakko Hämeen-Anttila. Näytä kaikki tekstit

maanantai 7. toukokuuta 2018

Nälästä nautintoihin


Vaikka ruoka on ihmiselle ilmiselvä välttämättömyys, syömistä ohjaavat monenlaiset välttämättömän ylittävät valinnat, säännöt ja tavat. Tässä suhteessa se muistuttaa hieman lukemista. Molemmat vahvistavat yksilön tai yhteisön identiteettiä, ja molempiin liittyviä yksilöllisiä taipumuksia pyritään kanavoimaan ulkoapäin moraalisin, taloudellisin tai esteettisin perustein. Vallitsevan käsityksen mukaan tosin ihmiset keskimäärin syövät liian paljon ja lukevat liian vähän.

Jaakko Hämeen-Anttilan ja Venla Rossin Nälästä nautintoihin (2015) on kulttuurihistoriallinen katsaus ruoan ja syömisen historiaan. Tavallaan kirja antaa selityksen mm. siihen, miten Georg Flegelin (1566-1638) maalaaman ruoka-asetelman aikanaan eksoottiset herkut ovat vähitellen muuttuneet länsimaiden peruselintarvikkeiksi. Toisin kuin jotkut toiset ruokaa koskevat kirjat, Hämeen-Anttila ja Rossi tyytyvät luomaan neutraalin ja hieman etäännytetyn silmäyksen eri aikojen ja kulttuurien ruokapöytiin, ruokalajeihin, resepteihin ja ruokailuvälineisiin. Näin tuloksena on vivahteikas mutta helposti sulava tietokirja.

Lienee turvallista väittää syömisen historian ulottuvan kauas ihmisen menneisyyteen. Esihistoriallisen metsästäjä-keräilijä -ruokavalion uskotaan jättäneen jälkensä lajimme perimään, ja myytit tuosta ruokavaliosta vaikuttavat edelleenkin joihinkin ruokaa koskeviin uskomuksiin. Varsinainen ruoan kulttuurihistoria alkaa kuitenkin vasta, kun ihminen alkoi valmistaa ruokaa ja aterioimaan yhdessä. Pian ihminen myös uhrasi ruokaa jumalille käydäkseen kauppaa kohtalon tarjoamista takaiskuista. Ruokaa koskevat säännöt vahvistavat yhteisöllisyyttä: yhdessä syöminen on tärkeää, ja jos ruoat pitää valmistaa tietyllä tapaa, yhteisön jäsenet eivät voi syödä yhdessä ulkopuolisten kanssa. Myös uskonnolliset syyt voivat perustella kieltäytymistä. Esimerkiksi paastoa pidetään monissa uskonnoissa tärkeänä.

Nykyaikaisen ravintolakulttuuri syntyi 1700-luvun Ranskassa, vaikka ulkonasyömisen juuret ovat syvällä antiikin Kreikassa ja Roomassa, missä majatalot olivat tosin epäilyttäviä paikkoja. Ravintolaa tarkoittava sana restaurant juontuu 1500-luvulla käyttöön tulleesta sanasta, joka viittasi hyvin säilyviin elintarvikkeisiin. Meidän tuntemamme ravintolat levisivät laajalti vasta, kun Ranskan  vallankumouksen yhteydessä purettiin elinkeinojen harjoittamista säätelevä kiltajärjestelmä. Samalla giljotiini tuotti runsaasti isännöttömiä kokkeja.

Syömistä ja juomista koskevia sääntöjä on tietysti edelleen. Puhtausihanne on melko tuore, samoin keskustelukulttuuri. Alkoholipolitiikka on edelleen tasapainoilua vapauden ja kulutuksen tuottamien ongelmien välillä.
On ollut tapana ajatella, että maamme ruokaperinteitä ovat vahingoittaneet puute ja nälkävuodet, mutta ravintolakulttuurille vielä suurempaa vahinkoa tekivät alkoholiin liittyneet asenteet ja rajoitukset, jotka alkoivat jo 1800-luvun puolella näivettää ulkona syömistä ja juomista.
Ruokailutottumuksilla on tietysti vaikutusta paitsi terveyteen myös ympäristöön eli maailmaan.  Muistelen jokin aika sitten lukeneeni, että ylipurenta on seurausta haarukan käytöstä. Luurangoissa ajalta ennen haarukkaa ylä- ja alaetuhampaa ovat kohdakkain kuten apinoilla. Muutos tuntuu nopealta ollakseen evoluution tuottama — enkä osaa nähdä mekanismia, jolla haarukkaa käyttävät tuottaisivat enemmän tai parempia jälkeläisiä, mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö sellaista mekanismia ole — joten muutos lienee ruokailuvälineiden tuottama seuraus jokaisessa yksilössä. Erikoista.

Yhtä kaikki, Hämeen-Anttila ja Rossi kokoavat ruoasta, syömisestä ja juomisesta monipuolisen ja palkitsevan kattauksen. Se esittelee kirjan kannen tapaan monenlaisia herkkuja mutta ilman selkeää pääruokalajia. Monista aiheista olisi lukenut mielellään enemmänkin, sillä kulttuuri kietoutuu monin mielenkiintoisin tavoin ruokaan, sen tuotantoon ja nauttimiseen. Lukuihin jaettu kokonaisuus jää hajanaiseksi.

Jaakko Hämeen-Anttila ja Venla Rossi, Nälästä nautintoihin: Ruoan tarina. Otava, Keuruu, 2015.

lauantai 3. elokuuta 2013

Mare nostrum

Jaakko Hämeen-Anttila, Mare nostrum: länsimaisen kulttuurin juurilla. Otava, Keuruu, 2012.

Hedelmällinen puolikuu, Eufratin ja Tigriin jokilaaksoista Välimeren rannikolle kaartuva vyöhyke, oli sivilisaation kehto. Siellä kehitettiin ensimmäisenä maanviljelys, kirjoitustaito, pysyvä asutus ja tietenkin verotus. Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan Lähi-idän kulttuurivaikutus ei rajoitu näihin, vaan länsi omaksui idästä tietoja ja taitoja pitkälle keskiaikaan asti.

Mare nostrum viittaa roomalaisten käsitykseen Välimerestä valtakunnan sisämerenä, joka yhdisti sen rannoilla sijaitsevat provinssit. Kirja valaisee Euroopan kulttuurin taustoja Lähi-idän eri kulttuureissa. Kulttuurivaikutus voidaan jakaa kahteen ajanjaksoon. Antiikin Kreikka oli ja eli vahvasti kytköksissä Lähi-idän mahtikulttuureihin toki kehittäen omaa mutta saaden hyvin paljon vaikutteita idästä. Esimerkiksi kuuluisa Pythagoraan lause on tosiasiassa Mesopotamiasta, samoin monet jumaltarut ja eeppiset teemat. Vaikutus jatkui aina hellenistiselle kaudelle, jolloin myös vaikutteiden suunta kääntyi lännestä itään.

Toinen merkittävä ajanjakso on keskiaika, kun entinen Länsi-Rooman alue alkoi kiinnostua Antiikin perinnöstä, jota arabialaiset olivat tallentaneet kultakautensa aikana alkuteksteinä ja käännöksinä. Kristityt joutuivat kosketuksiin islamilaisen kulttuurin kanssa maurien Espanjassa, normannien Sisiliassa ja ristiretkien Levantossa, ja jalostuneita tapoja, muoteja, tyylejä ja tekstejä kopioitiin kaksin käsin idästä länteen.

Antiikin Kreikan kirjoittajat tunnustivat vaikutteidensa lähteiksi Mesopotamian ja Egyptin. Renessanssin aikaan, kun alkutekstejä alettiin kaivaa esiin, kreikkalainen perinne näytti tulevan vieraasta tai hieman eksoottisesta idästä. Oppineet opiskelivat siten paitsi kreikkaa, myös hepreaa ja mahdollisesti arameaa. Arabialaisten filosofiset kommentaarit ja lääketieteen opukset säilyttivät asemansa oppikirjoina uuden ajan alkuun.

Sitten tieteet alkoivat erikoistua ja kreikan arvostus kulttuurikielenä nousi. Pian ihannoidussa antiikissa kaikui kaikki ajateltavissa oleva inhimillinen ylevyys. Sen ei-kreikkalaiset juuret puhdistettiin, ja siitä tuli vastakohta idälle ja "pimeälle keskiajalle", eikä arabialaisten käännöksiä tai kommentaareja enää muisteltu. Eurooppalaisen identiteetin ytimessä on nimenomaan idealisoitu Kreikka.

Sitten arkeologinen löytö toisensa jälkeen piirsi uudenlaista kuvaa erityisesti Kreikan klassista kautta edeltäneistä ajoista. Kielten tutkimus kehittyi harrastuksesta tieteeksi, muinaisten kirjoitusjärjestelmien mysteerit ratkaistiin ja Lähi-idän yhteinen perintö alkoi taas hahmottua. Kuitenkin Lähi-idän asemaa Euroopan kulttuuriperinnössä on säädellyt ideologia, johon historiantutkimus on paneutunut vasta aivan viime vuosina.

Mare nostrum koostuu lyhyehköistä luvuista, joissa pureskellaan ensin kulttuurivaihto aikakausittain ja sitten keskiajan kohdalla aiheittain. Hämeen-Anttila kirjoittaa sujuvaa asiaproosaa, joka ei kompastele tai tahmaudu, vaan jo aiheen laajuudenkin vuoksi etenee joutuisasti. Mielenkiintoinen esitys polveilee kielten ja kirjoitusjärjestelmien, taiteen, tieteen, uskonnon ja filosofian maastossa tarjoten nopean yleissilmäyksen ja lukuisia mielenkiintoisia esimerkkejä. Kirjassa on lueteltu lähteitä, mutta akateemisen teoksen lähdeviittausten tarkkuutta tai kattavuutta ei kirja edes tavoittele, joten teos lienee tarkoitettu historiasta kiinnostuneille maallikoille.

Kirjan takakansi mainostaa tätä kulttuurien vuorovaikutusta valottavaa teosta kansainvälisesti ainutlaatuiseksi. Ilmeisesti länsimailla on vielä työtä kulttuuriperintönsä alkuperän ja vaikutteiden tunnistamisessa.

O niin kuin oikeus

Kun entisen aviomiehen (so., ensimmäisen entisen aviomiehen) pienvaraston sisältö päätyy huutokaupattavaksi maksamattomien laskujen vuoksi,...