Max Hastings, Catastrophe: Europe Goes to War 1914 (2013). William Collins, London, UK, 2014.
Barbara Tuchmanin erinomainen ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä Elokuun tykit (1962) esti kenties kolmannen maailmansodan Kuuban ohjuskriisin aikaan vuonna 1962, mutta se jätti myös jälkensä tuleviin historiankirjoittajiin. Vaikka jotkut pitivät teosta aikanaan toivottoman epäakateemisena — siitä on löydetty puutteita — Tuchman kiehtoi (ja kiehtoo) monia nimenomaan taitavan kerrontansa kautta. Ensimmäistä maailmansotaa käsittelevän kirjansa Catastrophe: Europe Goes to War 1914 (2013) esipuheessa Max Hastings tunnustaa olevansa yksi näistä ihailijoista.
Ihastuksensa lisäksi Hastings kertoo kirjansa esipuheessa ensi kosketuksestaan vuosien 1914-1918 tapahtumiin. Hän haastateli nuorena apulaisena tuolloin vasta vanhuusikään astuvia brittiläisiä ensimmäisen maailmansodan sotaveteraaneja ja kaiveli sota-arkistoja BBC:n kuuluisaa dokumenttisarjaa The Great War (1964) varten. Kenties näistä aineksista juontuu ainakin hänen viimeisimpien sotahistorioidensa ihmiskeskeisyys. Inferno: World at War 1939-1945 (2011) liikkui tavallisten ihmisten parissa ja kokosi toisen maailmansodan kokemuksia rintamilta ja pommitetuista kaupungeista. Hieman samaan tapaan Catastrophe tarjoilee näkökulmia ensimmäisen maailmansodan alkuvaiheeseen perinteisen poliittisen ja sotilaallisen narratiivin ulkopuolelta, vaikkei se tätä narratiivia ulkopoliittisine ja diplomaattisine tapahtumineen kokonaan hylkääkään.
Ensimmäinen maailmansota on ehtinyt sadassa vuodessa peittyä myytteihin ja uskomuksiin, joita kirja lähtee hälventämään. Suurin kysymys on tietenkin sotasyyllisyys, joka on vuosien mittaan hämärtynyt. Se nousi Britanniassa ajankohtaiseksi, kun poliitikkojen piti satavuotismuistopäivää varten alkaa valmistella puheita. Hastingsin korviin kantautui pyöristeltyjä näkemyksiä sodasta ja sen päämääristä. Ensimmäisen maailmansodan historia on ollut sodan kriitikkojen käsissä 1920-luvulta lähtien. Esim. John Maynard Keynes esitti kärkevää kritiikkiä Versaillesin rauhaa koskien. Barbara Tuchmanin mukaan sotaa ei halunnut kukaan, mutta tilanne karkasi käsistä diplomaattisen kompastelun vuoksi. On puhuttu unessakävelystä, kaikkien eli ei kenenkään syyllisyydestä jne.
Hastings langettaa sotasyyllisyyden tukevasti Itävalta-Unkarin ja erityisesti Saksan harteille. Kumpikaan näistä ei tietenkään alkuun kaavaillut suursotaa, mutta Itävalta-Unkarin valmistellessa Serbian nöyryyttämistä Saksa antoi toiminnalle täyden tuen ns. avoimen valtakirjan muodossa kuitenkin tunnistaen riskin laajemmasta selkkauksesta. Saksa olisi voinut missä tahansa vaiheessa elokuun alkuun asti estää tapahtumia eskaloitumasta, tunnustaa tietävänsä Serbialle esitettävän uhkavaatimuksen sisällön, tai se olisi voinut tarttua tarjottuihin rauhanvälitysyrityksiin. Tietenkin Saksa koki olevansa piiritetty, kun Venäjä ja Ranska solmivat liiton. Se koki myös jääneensä jälkeen siirtomaiden jaosta ja näki Britannian laivaston jatkuvaksi uhkaksi. Myös Venäjän sotilaallinen kehitys oli riistämässä Saksalta suhteellisen etulyöntiaseman. Saksa reagoi aseellisesti ja alkoi toteuttaa kahden rintaman fantasiaansa. Hastingsin mukaan on ironista, että Saksan ilmiömäinen taloudellinen ja teollinen kehitys olisi vienyt sen Euroopan kiistattomaan kärkeen vuosikymmenessä, ehkä kahdessa, jos se ei olisi aloittanut sotaa, mutta keisari Vilhelm kenraaleineen tunnisti vain sotilaallisen voiman ja arvovallan.
Ensimmäisessä maailmansodassa oli moraalinen panos, joka kuitenkin haalistui toisen maailmansodan räikeän fasismin ja veristen hirmutöiden jälkeen. Toisaalta sotarunoilijoiden, kuten Siegfried Sassoonin, näkemykset ensimmäisestä maailmansodasta tavoitteeltaan yhdentekevänä painajaisena ovat hallinneet sen perintöä. Ranska ja Venäjä taistelivat eloonjäämisestään, eikä Britannia voinut katsoa sivusta Saksan hegemoniaprojektia — varsinkaan Saksan hyökättyä puolueettomaan Belgiaan. Saksan keisarikunnalla ei ollut natseihin verrattavaa selkeää ohjelmaa, mutta se oli sotilaallinen autokratia, eivätkä ympärysvallat polttaneet kyliä, teloittaneet summittaisesti tuhansia siviilejä eivätkä haalineet miehitettyjen alueiden asukkaita orjatyöhön, kuten Saksa teki — natsit toki veivät nämä paljon pidemmälle parikymmentä vuotta myöhemmin. Hastings huomauttaa, ettei Keynes Versaillesin rauhaa kritisoidessaan ottanut huomioon Saksan Venäjälle Brest-Litovskissa vuonna 1917 sanelemia rauhanehtoja, jotka olivat alueluovutuksineen erinomaisen ankarat ja linjassa vuoden 1919 rauhanehtojen kanssa. Saksan voitto olisi tiennyt tyranniaa Manner-Euroopassa, eikä Britannia Manner-Euroopan taisteluiden ulkopuolelle jättäytyessään olisi ollut kovin hyvässä neuvotteluasemassa silloinkaan. Saksalainen sodanjohto piti teutonista rotua ylivertaisena jo tuolloin. Niinpä tappiot selittyivät ainoastaan kotirintamalla tapahtuneella petoksella.
Sotasyyllisyyden ja sodan tavoitteen lisäksi Hastings pureutuu sen luonteeseen. Ensimmäistä maailmansotaa on pidetty poikkeuksellisena sotana myös verisyytensä vuoksi. Ajatellaan, että kenraalit olisivat olleet poikkeuksellisen huonoja, että sota olisi ollut voitettavissa jotenkin toisin, pehmeämmin keinoin, että hyökkääminen on hyödytöntä ja itsetuhoista. Kenties taktiikassa oli alkuun puutteita, kenties kenraalit olisivat voineet suhtautua tappioihinsa hieman kunnioittavammin, mutta Hastings ei näe heidän toiminnalleen vaihtoehtoja. Hän ei tietenkään kiistä sodan tuottamaa inhimillistä kärsimystä vaan pikemmin kritisoi sotarunoilijoiden näkemystä ensimmäisestä maailmansodasta jotenkin poikkeuksellisena ja vaatimusta lopettaa sota millä tahansa ehdoin. Sota ei nimittäin ollut poikkeuksellinen. Yhdysvaltain sisällissota oli samaan tapaan verinen. Mm. John Keegan on huomauttanut,
että Pohjoisvaltioilla kesti pari vuotta löytää kenraali, joka oli
valmis vuodattamaan sotilaidensa verta voittaakseen. Vasta sitten Etelä alkoi taipua. Toinen maailmansota oli vielä verisempi. Erona ensimmäiseen oli, että jälkimmäisen
suuret taistelut käytiin kaukana itärintamalla, missä (liittoutuneiden)
kaatuneet (27 miljoonaa) olivat venäläisiä. Tappioita syntyi Italiassa
ja Normandian maihinnousussa ennen läpimurtoja aivan vuosien 1914-1918 tahtiin,
kun Yhdysvallat ja Britannia päättivät viimein avata rintaman lännessä.
Toisin kuin sotarunoilijat esittivät, sodassa oli päämäärä, miljoonilla uhreilla oli merkitys, mutta sotaa ei voi kuitenkaan lopettaa noin vain. Kuten George Orwell totesi aikoinaan: "Nopein tapa päättää sota on hävitä se." Vaihtoehto on tuhota vihollisen taistelutahto tai -kyky — eli sota loppuu vasta, kun toinen luovuttaa. Aseleponeuvotteluiden pohjaksi saksalaisilla oli esittää aivan mieletön ostoslista. Ensimmäisen maailmansodan osapuolet olivat kaikin puolin tasaväkisiä, rintama ensimmäisen syksyn jälkeen ulottui Alpeilta Kanaalille, eikä armeijoilla ollut muita strategisia kohteita kuin toisensa. Alkuvaiheen manöövereiden jälkeen jäi tehtäväksi tuottaa viholliselle mahdollisimman paljon tappioita, eli sodasta tuli uuvutustaistelu. Britannia ja Ranska eivät voineet jäädä myöskään puolustusasemiin, koska Belgia oli saksalaisissa käsissä, samoin merkittävä osa Pohjois-Ranskaa siviileineen. Ne olisivat jääneet saksalaisille, jos niitä ei olisi vallattu takaisin.
Niinpä taisteluista tuli verisiä, eikä mikään määrä kunniaa tai muistolaattoja korvaa menetyksiä. Sota on karmeaa, mutta kerran käynnistyttyään se alkaa noudattaa omaa logiikkaansa, eikä siitä pääse irti. Tämä on se kirjan nimessä esiintyvä katastrofi.
Kaikesta tästä argumentaatiosta huolimatta Hastings viettää pitkiä aikoja kuvaillen rintamien yksityiskohtia, sotakokemuksia, lähetettyjen kirjeiden sisältöjä kiinnittäen niihin nimiä ja kohtaloita. Hän seuraa lukuisia muutoksia euforiasta masennukseen, kuvauksia tykistökeskityksistä tai rintamalinjojen väliin syntyneistä epävirallisista aselevoista. Kirjeet rintamalta kotiinpäin liikkuvat heikosti, ja sotilaiden maailmat irtautuivat siviilien maailmoista. Nuoret morsiamet saapuvat rintamalle etsimään miestään, kun posti lakkasi kulkemasta. Sodan aikana naisten perinteinen muotti murtuu, ja he joutuvat omaksumaan uuden, vapaamman aseman, kun työelämästä katoaa totuttu työvoima. Jotkut naiset pukeutuivat miehiksi ja onnistuivat palvelemaan sotilaina, ainakin jonkin aikaa. Monet uupuivat yrittäessään pitää hengissä haavoittuneita sidontapaikoilla ja sairaaloissa tai tarjotessaan kuoleville viimeisen lohduttavan sanan.
Hastingsin kirjassa on samaa lumoa kuin Tuchmanin klassikossa, mutta missä Tuchman tuntuu käyttävän ironiaa, Hastings suorastaan moralisoi. Hän tunnustaa kaikki sodan kauheudet mutta samalla yllättäen suomii yleisöä tämän ensimmäistä maailmansotaa (ja sotaa ylipäätään) koskevista harhakäsityksistä. Sota on kauheaa (kirjassa toistuu sana ghastly), mutta se ei anna tavattomasti vaihtoehtoja. Catastrophe johtopäätöksineen pakottaa ajattelemaan, liikkumaan taistelukentän epämukavalla maaperällä, missä edes kenraaleja ei voi pitää suoralta kädeltä taidottomina keikareina vaan tietyllä tavalla muiden kaltaisina uhreina — Itävalta-Unkari on taitamattomuudessaan tietysti oma lukunsa. Kuten Inferno myös Catastrophe ravistelee erityisesti brittiläisten myyttejä omasta sotilaskunniastaan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Max Hastings. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Max Hastings. Näytä kaikki tekstit
tiistai 5. heinäkuuta 2016
torstai 24. huhtikuuta 2014
Inferno: The World at War, 1939-1945
Max Hastings, Inferno: The World at War, 1939-1945 (2011). Vintage Books, New York, NY, USA, 2012.
Max Hastings on brittiläinen toimittaja, historioitsija ja tietokirjailija. Hän toimi pitkään BBC:n ulkomaankirjeenvaihtajana - monesti myös sota-alueilla - ja sen jälkeen Daily Telegraphin päätoimittajana. Journalistin työn ohella hän on kirjoittanut lukuisia tietokirjoja, joista suurin osa käsittelee toista maailmansotaa.
Inferno: The World at War, 1939-1945 (2011) kattaa nimensä mukaisesti kuusivuotisen maailmansodan. Kirjan alkuperäinen nimi on All Hell Let Loose, mutta yhdysvaltalaista markkinaa varten helvetti piti ilmeisesti nimetä kauniimmin. Mutta fraasi on keskeinen osa kirjoittamiseen johtanutta kipinää.
Kirja nostaa esiin monia vaikeita, voittajien kirjoittamasta kaanonista poikkeavia asioita. Britit pitivät suunnattomasti melua itsestään sodan aikana ja varsinkin sen jälkeen, mutta Britannian ilmataistelua 1940 lukuunottamatta varsinaiset ansiot ovat Hastingsin mukaan ohuita. Siirtomaat luisuivat brittien käsistä strategisen, taktisen, ideologisen ja diplomaattisen taitamattomuuden vuoksi. Brittien sodankäynti näyttää muutamaa hetkeä lukuun ottamatta Hastingsin kirjassa ponnettomalta. Erityisesti Intiassa "valkoisen miehen" arvostus romahti nopeasti tappioiden myötä. Yhdysvallat otti Tyynellä valtamerellä etäisyyttä brittiläiseen imperiumiin, koska se ei halunnut olla rakentamassa tai palauttamassa imperiumin maita. Vaikka taktisesti japanilaiset ja saksalaiset olivat liittoutuneiden sotilaisiin nähden ylivertaisia, liittoutuneiden strateginen osaaminen ja oikeastaan amerikkalaisten valtava tuotantokapasiteetti, organisointikyky ja toiminnan kehittäminen (amerikkalaiset oppivat virheistään) toivat liittoutuneille voiton.
Toista maailmansotaa on pidetty hyvänä sotana, mutta Hastingsin pessimismin jälkeen kuva on harmaampi. Samalla, kun britit puolustivat demokratiaa ja vapautta Euroopassa, he käyttivät pakkovaltaa siirtomaissaan pitääkseen ne käsissään. Monet ranskalaiset taistelivat liittoutuneita vastaan. Nimekäs vastarintaliike vahvistui vasta, kun sodan lopputulos alkoi olla selvä; myytti vastarintaliikkeen vapaustaistelijoista on paljolti sodanjälkeistä tuotosta. Jugoslaviassa vastarintaliikkeet kävivät ensisijaisesti keskenäistä taistelua, ja Kiinassa Mao pysyi sodasta sivussa keräten voimia sodanjälkeiseen taisteluun. Välttääkseen omia tappioita Yhdysvallat ja Britannia laskelmoiden antoivat Neuvostoliiton kantaa sodassa raskaamman kuorman. Se syöksyi taisteluun piittaamatta kaatuneista. Venäläiset esimerkiksi teloittivat enemmän omia sotilaitaan pelkuruudesta kuin mitä brittisotilaita kuoli koko sodan aikana. Läntinen historia tahtoo korostaa amerikkalaisten ja brittien osuutta natsien kukistamisessa, vaikka Saksan armeijan tappioista 90% syntyi taisteluissa Neuvostoliittoa vastaan. Venäläisten tekemät saksalais- ja japanilaisten tekemät kiinalaisnaisten systemaattiset raiskaukset nousevat esiin, mutta Hastings kertoo myös brittiläisten ja amerikkalaisten endeemisestä rosvouksesta.
Kirja on kiehtova. Vaikka tapahtumat ovat samat, kerronta ei suoraan toista sodan perushistoriaa, esimerkiksi Beevorin Toista maailmansotaa, vaan täydentää sitä. Tekstissä kulkevat lainaukset antavat äänen taisteluita kokeneille ja - kuten lainauksia täydentävät pienet epilogit kertovat - useassa tapauksessa niissä menehtyneille. Kirjeet ja päiväkirjamerkinnät välittävät ajatuksia pelosta, nälästä, epäluottamuksesta sodanjohtoon ja sodan mielettömyydestä. Niissä kuuluu myös toveruus, uhrihenki ja sitkeys. Hastings ei pureksi sodan syitä, sitä edeltäneitä tapahtumia tai sodan jälkinäytöstä. Saksa hyökkää Puolaan ensimmäisessä virkkeessä. Taistelujen päätyttyä kirja arvioi eri maiden sodanjohtoa ja maiden kärsimiä tappioita.
Kirja jatkaa ponnistelujani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

This is a book chiefly about human experience. Men and women from scores of nations struggled to find words to describe what happened to them in the Second World War, which transcended anything they had ever known. Many resorted to a cliché: "All hell broke loose." Because the phrase is commonplace in eyewitness descriptions of battles, air raids, massacres and ship sinkings, later generations are tempted to shrug at its banality. Yet in an important sense the words capture the essence of what the struggle meant to hundreds of millions of people, plucked from peaceful, ordered existences to face ordeals that in many cases lasted for years, and for at least 60 million were terminated by death.Kenraalien, armeijoiden, divisioonien, kaluston ja strategian sijaan Hastings tarkastelee tapahtumien kulkua siviilien ja sotilaiden näkökulmasta ammentaen kuvauksia kirjeistä ja päiväkirjoista. Näin hän kokoaa toisen maailmansodan historian kertoen siitä, mitä tapahtumat merkitsivät niiden keskellä eläneille tavallisille ihmisille, joiden tekemisten kautta voitot, sankaruudet ja uhrit syntyivät. Hastingsin valitsema näkökulma on mielenkiintoinen, vaikka kenraalit ja keskeiset päättäjät vilkkuvat monin paikoin sotanäyttämöiden tapahtumien keskellä. Monet keskeiset tapahtumat, joita hän on käsitellyt aikaisemmissa kirjoissaan, kuten esimerkiksi Pearl Harbor ja keskitysleirit, hän käsittelee nopeasti.
Kirja nostaa esiin monia vaikeita, voittajien kirjoittamasta kaanonista poikkeavia asioita. Britit pitivät suunnattomasti melua itsestään sodan aikana ja varsinkin sen jälkeen, mutta Britannian ilmataistelua 1940 lukuunottamatta varsinaiset ansiot ovat Hastingsin mukaan ohuita. Siirtomaat luisuivat brittien käsistä strategisen, taktisen, ideologisen ja diplomaattisen taitamattomuuden vuoksi. Brittien sodankäynti näyttää muutamaa hetkeä lukuun ottamatta Hastingsin kirjassa ponnettomalta. Erityisesti Intiassa "valkoisen miehen" arvostus romahti nopeasti tappioiden myötä. Yhdysvallat otti Tyynellä valtamerellä etäisyyttä brittiläiseen imperiumiin, koska se ei halunnut olla rakentamassa tai palauttamassa imperiumin maita. Vaikka taktisesti japanilaiset ja saksalaiset olivat liittoutuneiden sotilaisiin nähden ylivertaisia, liittoutuneiden strateginen osaaminen ja oikeastaan amerikkalaisten valtava tuotantokapasiteetti, organisointikyky ja toiminnan kehittäminen (amerikkalaiset oppivat virheistään) toivat liittoutuneille voiton.
Toista maailmansotaa on pidetty hyvänä sotana, mutta Hastingsin pessimismin jälkeen kuva on harmaampi. Samalla, kun britit puolustivat demokratiaa ja vapautta Euroopassa, he käyttivät pakkovaltaa siirtomaissaan pitääkseen ne käsissään. Monet ranskalaiset taistelivat liittoutuneita vastaan. Nimekäs vastarintaliike vahvistui vasta, kun sodan lopputulos alkoi olla selvä; myytti vastarintaliikkeen vapaustaistelijoista on paljolti sodanjälkeistä tuotosta. Jugoslaviassa vastarintaliikkeet kävivät ensisijaisesti keskenäistä taistelua, ja Kiinassa Mao pysyi sodasta sivussa keräten voimia sodanjälkeiseen taisteluun. Välttääkseen omia tappioita Yhdysvallat ja Britannia laskelmoiden antoivat Neuvostoliiton kantaa sodassa raskaamman kuorman. Se syöksyi taisteluun piittaamatta kaatuneista. Venäläiset esimerkiksi teloittivat enemmän omia sotilaitaan pelkuruudesta kuin mitä brittisotilaita kuoli koko sodan aikana. Läntinen historia tahtoo korostaa amerikkalaisten ja brittien osuutta natsien kukistamisessa, vaikka Saksan armeijan tappioista 90% syntyi taisteluissa Neuvostoliittoa vastaan. Venäläisten tekemät saksalais- ja japanilaisten tekemät kiinalaisnaisten systemaattiset raiskaukset nousevat esiin, mutta Hastings kertoo myös brittiläisten ja amerikkalaisten endeemisestä rosvouksesta.
Kirja on kiehtova. Vaikka tapahtumat ovat samat, kerronta ei suoraan toista sodan perushistoriaa, esimerkiksi Beevorin Toista maailmansotaa, vaan täydentää sitä. Tekstissä kulkevat lainaukset antavat äänen taisteluita kokeneille ja - kuten lainauksia täydentävät pienet epilogit kertovat - useassa tapauksessa niissä menehtyneille. Kirjeet ja päiväkirjamerkinnät välittävät ajatuksia pelosta, nälästä, epäluottamuksesta sodanjohtoon ja sodan mielettömyydestä. Niissä kuuluu myös toveruus, uhrihenki ja sitkeys. Hastings ei pureksi sodan syitä, sitä edeltäneitä tapahtumia tai sodan jälkinäytöstä. Saksa hyökkää Puolaan ensimmäisessä virkkeessä. Taistelujen päätyttyä kirja arvioi eri maiden sodanjohtoa ja maiden kärsimiä tappioita.
Kirja jatkaa ponnistelujani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
O niin kuin oikeus
Kun entisen aviomiehen (so., ensimmäisen entisen aviomiehen) pienvaraston sisältö päätyy huutokaupattavaksi maksamattomien laskujen vuoksi,...

-
Usein sanotaan , että vedenalaiset lomakuvat ovat meribiologialle sitä, mitä kirjabloggaus on kirjallisuuskritiikille. Kuvagallerioiss...
-
Keväällä YLE:n radiohaastettelussa kirjallisuuskriitikko Mervi Kantokorven hymähdys kajahti sadoissa kuulokkeissa ympäri Suomen. ”Kirjamaai...
-
Vuosi on kiusallisen lyhyt aika. Minulle novellihaaste tarjosi enemmän toteuttamattomia tavoitteita kuin täyttymystä. Kenties pitkässä lu...