Kuningatar Kristiina

Peter Englund, Kuningatar Kristiina. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Silvermasken: en kort biografi över drottning Kristina (2006) suomentanut Rauno Ekholm. WSOY, Helsinki, 2007.

Ruotsin historiaa lukiessani olen pannut merkille Kristiinan (1626-1689) lyhyehkön hallituskauden. Se jää valtaneuvos Axel Oxenstiernan holhoojahallitsijuuden 1632-1644 ja sotaisan Kaarle X Kustaan valtakauden 1654-1660 väliin, mutta itsestään Kristiinasta en häpeäkseni tiennyt parin kaupungin nimeämistä enempää.

Isänsä Kustaa II Adolfin toivomuksesta, kun poikalasta ei ollut tuloillaan, Kristiina kasvatettiin aikanaan yhden Euroopan mahtavimman valtakunnan hallitsijaksi. Hän nousi varsinaisesti valtaistuimelle täysi-ikäisenä vuonna 1644 ja luopui valtaistuimesta serkkunsa hyväksi vuonna 1654. Samana vuonna hän luopui luterilaisesta uskostaan ja kääntyi katolilaiseksi. Nämä ulkoiset käännekohdat ovat kieltämättä hätkähdyttäviä, mutta varsinainen ihminen käänteiden keskellä on ristiriitaisuutensa vuoksi mielenkiintoisempi.

Kristiinan säilynyt kirjeenvaihto ja muut kirjoitukset pohjustavat Peter Englundin muotokuvan Kuningatar Kristiina (2007). Kirja on lyhyisiin lukuihin jaettu mosaiikkimainen elämäkerta, jossa nuoresta naisesta kasvaa valtiopäiviä ja maan aatelisia jallittava kuningatar ja sitten maansa ja uskonsa hylkäävä matkasaappaisiin ja housuihin pukeutuva arvonsa tunteva eurooppalainen ylimys. Hän väistää tai pakenee perinteistä naisen asemaa ja roolia. Kuollessaan hän oli virgo intacta.

Etelä-Eurooppa otti riemuiten vastaan kääntyneen kuningattaren. Tämä ei kuitenkaan ollut mikään hurskas pyhimys vaan terävä, omapäinen ja itsetietoinen nainen, joka "kieltäytyi teeskentelemästä, alistumasta, yhteispelistä". Vuosien ajan Kristiina liikkui erilaisten poliittisten hankkeiden ja liittolaisuuksien pyörteissä etsien valtaa ja rahoitusta loisteliaalle elämälleen. Hän etsi myös tietoa ja kenties rakkautta.

Englundin teos on parisataasivuinen kuvaus erikoisesta ja lahjakkaasta poikkeusyksilöstä — montakaan saman tien kulkijaa ei tule heti mieleen. Tekstin sekaan liitetyissä pitkissä lainauksissa Kristiina puhuu itse, mutta valtaosin kirja kulkee tietysti Englundin lyhyiden lukujen varassa. Mielenkiintoisesta aiheesta huolimatta kirja ei oikein imaise mukaansa: katkelmallisuus ja kevyesti rakennettu kerronta antavat kuvan jonkinlaisesta ”välityöstä”. Aikakauden historiallisiin tapahtumiin pohjatiedot pitäisi lukea jostain muualta.

Tietohaaste

Kollegani Margit haastoi minut kirjablogaajien keskuudessa kiertävään tietokirjallisuushaasteeseen, joka on alunperin lähtöisin Klassikkojen lumoissa -blogista. Haasteen ohjeet ovat lyhykäisyydessään seuraavat:

• Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi) ja viisi nettisivua, joiden tiedon laatu on ansiokasta ja esittele ne lyhyesti blogissasi.
• Kielen tulee sekä kirjoissa että nettisivuissa olla jokin pohjoismaisista kielistä - siis tanskaksi, norjaksi, islanniksi, suomeksi, ruotsiksi, fääriksi, grönlanniksi, saameiksi, kveeniksi, meänkielellä jne
• Tietokirjat ovat niitä, joiden perässä mitä todennäköisimmin on laaja lähdeluettelo.
• Aikaisempi kirjoitukseni tietokirjoista. Siitä voi katsoa mitä ei ainakaan lasketa tietokirjaksi.
• Haasta mukaan vähintään kolme blogia jakamaan tietoa eteenpäin.

Nipvet on lukupäiväkirja, jossa olen asiantuntemattomasti peukuttanut käytännössä kaikkia lukemiani kirjoja viimeisen yhdeksän vuoden ajalta. Esitelläkseni tietokirjoja, joita en ole käsitellyt blogissa, minun täytyy siis kurottaa kauas menneisyyteen tai vaihtoehtoisesti hehkuttaa kirjoja, joita en ole lukenut — ainakaan kokonaan. Koska olen laiska, tyydyn poimimaan kirjat omasta hyllystäni.

* * *

Björn Landström, Laiva: Katsaus laivan historiaan alkukantaisesta lautasta atomikäyttöiseen sukellusveneeseen. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Skeppet (1961) suomentanut Martti Vuorenjuuri. Otava, Helsinki, 1961.

Laivoja koskeva arkeologia on siinä mielessä kiusallinen ala, ettei kaukaisesta historiasta ole usein tarjolla kuin viitteellisiä piirustuksia tai pahoin maatuneita tai tuhoutuneita hylkyjä. Lisäksi alukset olivat usein paikallista tekoa. Ne veistettiin ilman piirustuksia yhdistellen paikallisia perinteitä ja joitain vieraampia, hyväksi havaittuja ominaisuuksia. Näin yksittäisten vanhojen hylkyjen yleistäminen kuvaamaan aikakauden tai alueen merenkulkua on usein vaikeaa.

Oli miten oli, yhdenkään historiasta kiinnostuneen maallikon kokoelma ei ole paljonkaan arvoinen ilman Björn Landströmin (1917-2002) mestariteosta Laiva (1961). Landström tunnetaan ensisijaisesti kuvittajana (ks. esim. Sinuhen kansikuva), mutta hän oli myös aktiivinen purjehtija. Tietojensa ja taitojensa avulla hän rekonstruoi arkeologian löydöt taidoikkaiksi kuviksi, kaavioiksi ja selityksiksi. Tämä ei ole Landströmin ainoa laivoja ja merenkulkua koskeva teos mutta ehdottomasti kattavin. Kirjasta on olemassa englanninkielinen laitos, joka keskittyy purjealuksiin ja joka sisältää kuvitusta, joka ei ole mahtunut tähän teokseen.

* * *

Pirkko Mikkonen ja Sirkka Paikkala, Suomalaiset sukunimet (1992). Weilin+Göös, Keuruu, 1993.

Omien laajojen sukututkimusteni pohjalta olen jäljittänyt Makkosen suvun alkuperän Kannaksella sijainneeseen taloon, jossa oli poikkeuksellisen laiska isäntä. Töiden tai puhteiden sijaan hän tyytyi "makkoilemaan" uuninpankolla niin, että tuli tavastaan aivan kuuluisaksi. Pirkko Mikkosen ja Sirkka Paikkalan erinomainen katsaus Suomalaiset sukunimet (1992) esittää saman asian hieman toisin:

Karjalaisista ristimänimistä Makari, Makkara, Makko(i), Makku (< venäjän Makarij, kreikan Makarios) on sukunimistöömme saatu mm. Makkonen. Ortodoksisen Karjalan alueelta on 1500-1600-luvuilta kyseisistä ristimä- ja niistä juontuvista sukunimistä lukuisia mainintoja. Savosta on Makkosista 1500-luvun puolimaista eniten merkintöjä Säämingin suurpitäjästä (mm. Haapalan neljännes) mutta paljon myös Pellosniemeltä ja Vesulahdelta, joissa kaikissa on nimeä tavattu v:sta 1541. [...]

Kun sää on käsitelty ja pitää täyttää sosiaalisesti neutraali tai yhdentekevä keskustelu jotenkin, sukunimistö antaa erinomaisen ja usein harmittoman aiheen. Ihmiset, joilla on erikoinen sukunimi tai paikannimi sukunimenä, eivät arastele kertoa sukunimensä historiaa. Etenkin uusia ihmisiä tavatessa kirja tarjoaa mukavasti kättä pidempää.

* * *

Tuomas M. S. Lehtonen (toim.), Lopun leikit: Uskon, historian ja tieteen eskatologiat. Gaudeamus, Tampere, 1999.

Väittelin joitain vuosia sitten tietojenkäsittelytieteestä aiheenani uutistapahtumien automaattinen seuraaminen. En opiskellut tavan mukaisesti sivuaineenani matematiikan lisäksi aina hyödyllistä tilastotiedettä vaan teoreettista filosofiaa, joka on oppijärjestelmän muotoon puettu kyseenalaistamisen perinne, joten väitöskirjaani hiipivät ehkä epätavanomainen tutkimusongelmaa jäsentävä ja kritisoiva käsiteanalyysi sekä joukko tarpeettomia analogioita.

Yksi näiden analogioiden lähde oli Tuomas M. S. Lehtosen toimittama Lopun leikit (1999). Ostin kirjan tyydyttääkseni kulttuuripessimistisiä taipumuksiani, mutta yllättäen Pasi Falkin kirjoittama luku Tuleva mennyt maailma pudotti suomut silmiltäni tutkimusongelmani suhteen. Uutistapahtumien seuraamisen automatisointi oli oire aikaperspektiivin nurin kääntymisestä, jossa tapahtumisen ja tapahtumatuotannon välisen tulkinnallinen etäisyys ja viive katoaa.

Tapahtumien jäsentäminen ja tulkitseminen tapahtumiksi ei enää ole menneeksi maailmaksi etääntyneen kohteen historiantutkimusta vaan välitöntä ja viiveetöntä tapahtumatuotantoa.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että historiallisten kehityslinjojen paikantamisen sijaan nykyisyydestä etsitään merkkejä tai oireita mahdollisista tulevista ongelmista tai katastrofeista. Konferenssien iltamissa kollegat kohottelivat kulmakarvojaan, kun jäsensin melko perinteisiksi tiedonhakuongelmiksi palautettavaa tutkimusongelmaa tällä tavalla "vaikeasti". Loppujen lopuksi tein samaa kuin muutkin: tein tietojärjestelmän, jonka suorituskykyä evaluoin muidenkin käyttämällä annotoidulla datalla. Falkin artikkelista sain kuitenkin bibliografian, jonka läpikäynti tuotti paitsi mielihyvää myös ymmärrystä. Päädyin lukemaan Jean Baudrillardia, joka kehitti Falkin kuvaaman aikaperspektiivin kääntymisen idean alunperin, ja Paul Viriliota, joka on kirjoittanut teknologiasta, nopeudesta ja näiden ongelmista.

* * *

Jukka Sihvonen, Konelihan värinä: Johdatus kytkeytymisen maailmankuvaan. Like, Keuruu, 2001.

Hieman edelliseen liittyen Jukka Sihvosen katsaus Konelihan värinä (2001) on täydentänyt käsitystäni ihmisen ja koneen suhteesta. Sihvosen katsaus alkaa suunnilleen kellosta ja kaukoputkesta ja jatkaa aatehistoriallista perkaamista proteeseihin, massatuotettuihin kulutustavaroihin ja esimerkiksi sähkövaloon.

* * *

Peter Englund, Pultava. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Poltava (1988) suomentanut Seppo Hyrkäs. Art House, Juva, 1993.

Peter Englundin Pultava (1993) oli yksi ensimmäisiä lukemiani oppikirjojen ja yleisteosten ulkopuolisia historiateoksia. Se kuvaa Ruotsin kuningas Kaarle XII:n sotaretkeä Venäjälle ja erityisesti Pultavan taistelua vuonna 1709. Kirja jätti syvät jäljet ja historian nälän, joka tuntuu pahenevan vuosien mittaan.

Nyt kirjaa selaillessa sen näkökulma tuntuu nojaavan John Keeganin ajatukseen taistelukuvausten siirtämisen kenraalien teltoilta etulinjaan. Toki Englund viipyy myös komentajien teltoilla, mutta yksittäisten taistelijoiden heikompi hiihtokenkä vetää hiljaiseksi.

* * *

Tietoa sisältäviä internet-sivustoja koskee kieliongelma: englanniksi tarjonta on yksinkertaisesti laajempaa. Muutamia suomenkielisiä sivustoja ja blogeja tulee kuitenkin luettua tai seurattua.

• Wikipedia ei tarvinne kummempia esittelyitä. Vaikka jälleen englanninkielinen materiaali on  kattavampaa, luen usein myös suomenkielisen sivun, mikäli sellainen on. Wikipedia on niitä harvoja internet-sivustoja, joita olen omalla vaatimattomalla panoksellani rahoittanut. 
• Ilmastotieto on asiantunteva blogi takanaan joukko kirjoittajia. Nimestä huolimatta esimerkiksi Ari Suokko on käsitellyt talouteen ja energiaan liittyvää problematiikkaa.
• The Ulkopolitist on niin ikään asiantuntijajoukon ylläpitämä Suomen ulkopolitiikkaan ja kansainväliseen suhteisiin pureutuva blogi tai web-julkaisu, joka ei tyydy perinteiseen suomalaiseen hymistelyyn. Pelkästään sivuston olemassa olo antaa jo laihaa toivoa.
• Soininvaara.fi on suomalaisista poliittisista blogeista kenties paras — tietysti riippuen poliittisesta suuntautumisesta. Vaikka Osmo Soininvaaran mielipiteet ja kysymyksenasettelut ovat mielenkiintoisia, varsinainen pihvi on blogissa käytävä monipuolinen keskustelu. Huterat argumentit eivät selviä pystyssä kovin pitkään.
• Sukututkijan loppuvuosi on Kaisa Kyläkosken ylläpitämä Suomen historiaa monipuolisesti kartoittava ja käsittelevä blogi. Kirjoittaja lukee mm. vanhoja sanomalehtiä ja vierailee arkistoissa kaivaen esiin kaikenlaista mielenkiintoista pientä ja suurta ilmiötä menneisyydestä.

Tietämättä tarkemmin, ketkä kaikki ovat jo haasteen saaneet, haastan puolestani Minnan (http://minnasiikila.blogspot.fi/), Kirjavuorenpeikon (http://kirjavuori.blogspot.fi/) ja Leenan (http://donnamobilenkirjat.blogspot.fi/).

Kirjeitä nollapisteestä

Peter Englund (2003) Kirjeitä nollapisteestä : historiallisia esseitä. Alkuteoksesta Brev från nollpunkten (1996) suomentanut Timo Hämäläinen. WSOY, Juva, 2003.

Peter Englund on kirjailija ja Ruotsin akatemian jäsen. Aikaisemmat käännökset ovat käsitelleet pääasiassa Ruotsin suurvalta-aikaa - poikkeuksena Hiljaisuuden historia, joka oli kokoelma esseitä eri aiheista. Kirjeitä nollapisteestä käsittelee 1900-luvun ensimmäistä puoliskoa ja sen sotia. Suomenkielisen käännöksen esipuheessa Englund toteaa, että lehdissä raportoidut raakuudet selitetään Ruotsissa vetoamalla "'pahuuteen', 'ikiaikaiseen vihaan' ja mieshormoneihin". Englund lähtee analysoimaan ensimmäistä ja toista maailmansotaa ja Hitlerin sekä Stalinin hirmutöitä kumotakseen myytin pahuuden toiseudesta.

Ensimmäistä maailmansotaa Englund lähestyy kahden taidemaalarin, Paul Nashin ja Otto Dixin, elämäkertojen ja töiden kautta. Nash monien muiden tavoin oli täynnä sotaintoa vielä 1914, mutta kun teollinen sodankäynti jauhoi kokonaisen ikäluokan, asenne alkoi muuttua. Englund kuvailee taitavasti taistelukentän todellisuutta, sinappikaasun myrkyttämän veden täyttämiä kranaattikuoppia, ihmisraatoja, mutaa ja epärealistista strategiaa.

Stalinin vainot ajoittuvat useisiin jaksoihin: vuoden 1932 nälänhätä, valmistelut 1935-36 ja loppusiivous 1938-1939. NEP-talous oli juuri pääsemässä jaloilleen katastrofaalisen 1920-luvun jäljiltä, mutta vainot syöksivät Neuvostoliiton takaisin kuoppaan. Vuoden 1937 pidätysaaltoa seuranneet teloitukset tappoivat arviolta 350 000 ihmistä. Noin 70% puolueen keskuskomitean jäsenistä ammuttiin. Kuudessa vuodessa 1932-1938 puolueen 3,5 miljoonainen jäsenistö oli pienentynyt kahteen miljoonaan. Puna-armeijan päällystö puhdistettiin, ja siten toistettiin vallankumouksen virhe: tapettiin osaava upseeristo. Neuvostoliitto kärsi tästä ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa. Jos vainot käynnistyivät Stalinin vainoharhaisuudesta, ne alkoivat elää omaa elämäänsä, kun tiedustelupalvelun piti saada aikaan pidätyksiä ja teloituksia pysyäkseen tulostavoitteissaan.

Englund pohtii Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan samanlaisuutta arkkitehtuurin ja vainojen kautta. Arkkitehtuuri pyrki molemmissa maissa tekemään ihmisestä pienen, eikä kummassakaan maassa yksilö ollut minkään arvoinen. Vainot toimivat kuitenkin eri tavalla: Neuvostoliitossa jahdattiin yksilöitä, siivottiin ns. vastavallankumoukselliset ainekset. Natsit tuhosivat ensin sairaat, sitten etnisen ryhmän. Niinpä teollinen tuhovoima kohdistettiin kokonaisiin ryhmiin. Jos puna-armeijan upseerien teloittaminen kostautui Stalinille toisessa maailmansodassa, niin Saksan sotavoimien huolto sai puolestaan kilpailla juutalaisia kuljettavien junien kanssa rautateistä ja resursseista.

Englund ei päästä Länsivaltojakaan puhtain paperein. Konttoripöydän takaa masinoidun järjettömän saksalaiskaupunkien pommituksen oli määrä laskea saksalaisten sotaintoa. Sotilaskohteet olivat vaikeita havaita öisillä pommituslennoilla ja niihin oli vaikea osua. Pian siviilien pommittamisen tabu murtui, ja laskettiin, että pudottamalla x tonnia pommeja saadaan y uhria. Pian pommit ja uhrit sievennettiin yhtälöstä ulos ja verrattiin teollisen työn tunteja vastakkain: käyttämällä x tuntia lentokoneeseen ja pommeihin voidaan tuottaa y tuntia vahinkoa viholliselle murentuneina rakennuksina, tuhoutuneina teinä ja kuolleena työvoimana. Pommituksen tuotto-odotus oli laskennallisesti positiivinen huolimatta karmeista lentäjätappioista, ja Britannian Ilmavoimien komentaja Harris piti tästä kiinni aina kuolinvuoteelleen saakka.

Pommitukset huipentuvat kahteen atomipommiin, jotka pudotettiin Japaniin. Monet maat olivat lähteneet kehittämään atomipommia - tiedemiehet uskoivat, että se lopettaisi kaikki sodat. USA onnistui tehtävässään ensimmäisenä, ja sen oli kiire päästä käyttämään pommia.

Englund kirjoittaa vaivattomasti. Esseet eivät ole tiukkaa tutkimusta vaan yritelmiä hahmottaa joitain tragedioiden taustalla olleita tekijöitä. Myytti pahasta ja ikiaikaisesta vihasta ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Kaikissa tapauksissa hirmutöihin syyllistyneet, siis suorittava porras, on ollut tavallista väkeä, joka yksinkertaisesti tottelee käskyjä. Heidän ei olisi ollut pakko, mutta niin vain ikäluokka toisensa jälkeen jauhautuu ei-kenenkään-maalle, pommitonni toisensa jälkeen pudotetaan siviilien niskaan, junalasti ihmisiä toisensa jälkeen kaasutetaan, jne. Tähän liittyvästä tappamisen etäännyttämisestä voi lukea Gloverin kirjasta Ihmisyys.