Brittiläinen Terence Hanbury White (1906-1964) alkoi opettajan toimensa ohella kirjoittaa 1930-luvulla. Kirjoista tuli lopulta sen verran tuloja, että hän siirtyi täysipäiväiseksi kirjailijaksi. Maineeseen hän nousi kuningas Arthuria käsittelevän neliosaisen sarjan The Once and Future King myötä. Kirjan neljä osaa valmistuivat kahdenkymmenen vuoden aikana: ensimmäiset kolme 1930-luvun lopulla ja viimeinen vuonna 1958, jolloin kirjat koottiin yhdeksi sarjaksi. White kirjoitti vielä viidennen osan, mutta kustantaja kieltäytyi julkaisemasta sitä.
White ihastui Thomas Maloryn Arthur-kuninkaan tarinoihin, jotka olivat koko kirjasarjan inspiraatio. Ensimmäinen kirja The Sword and the Stone (1938) käsittelee kuitenkin Arthurin lapsuutta, josta Malory ei sano mitään. Sir Ectorin huostaan uskottu pieni poika Wart saa opetusta kasvattiveljensä aseenkantajana. Wart löytää metsästä vanhan miehen, Merlynin, josta tulee hänen opettajansa. Merlyn osaa muuttaa muotoaan eläimeksi tai kasveiksi. Toisessa kirjassa The Queen of Air and Darkness (1939) Merlyn jatkaa Arthurin opettamista tämän ollessa jo kuningas. Englannissa käydään jatkuvaa ja hyödytöntä sotaa, jonka päättääkseen Arthur haluaa luoda uudenlaisen ritariaatteen pyöreän pöydän ja oikeudenmukaisuuden ympärille.
Kolmas kirja The Ill-Made Knight (1940) kertoo Lancelotin tarinan: rujosta nuorukaisesta kasvaa ylivertainen ritari, mutta elämää varjostavat ikävä ennustus ja rakkaus sekä kuninkaaseen että tämän puolisoon Gueneveriin. Siinä sitten tulee maattua toinen nainen, mutta kohtalo ei jätä rauhaan. Neljännessä ja viimeisessä kirjassa The Candle in the Wind (1958) noituuden ja insestin tuottama Mordred tarttuu kruunuun, kun Arthur on tasoittamassa tilejään Lancelotin kanssa.
Kirjan sävy on koominen, erityisesti koheltavien sivuhahmojen kautta. Donquijotemainen kuningas Pellinore metsästää myyttistä petoaan ja on jatkuvasti ongelmissa. Monien hahmojen puheenparsi pulppuaa mukavasti ja Merlynin takaperin etenevä elämä heittää tarinaan tämän tästä anakronismeja. Vanhojen satujen perinnettä kunnioittaen ihmisiä kuitenkin kuolee enemmän tai vähemmän väkivaltaisesti, on makaamisia ja rakkauden hedelmiä. Arthur ei ole mikään suuri soturi vaan hieman naiivi poliitikko, joka yrittää sovittaa voimankäyttöä ja oikeudenmukaisuutta yhteen.
Kirja olisi luultavasti ollut nautinto lapsena, mutta nyt se oli puolen vuoden urakka. Sadut tai Arthur-kuninkaan tarinat eivät ole ongelma. Kirjan tarjoama naiivius ja lepsu draama pitivät loitolla ja väsyttivät: kaikki on jotenkin pyöreää, sopivaa ja kivaa. Tämä tietenkin kertoo minusta enemmän kuin kirjasta, mutta ymmärrän Teemu Mäen inhon Carl Larssonin akvarelleihin.
