Brittiläinen Terence Hanbury White (1906-1964) alkoi opettajan toimensa ohella kirjoittaa 1930-luvulla. Kirjoista tuli lopulta sen verran tuloja, että hän siirtyi täysipäiväiseksi kirjailijaksi. Maineeseen hän nousi kuningas Arthuria käsittelevän neliosaisen sarjan The Once and Future King myötä. Kirjan neljä osaa valmistuivat kahdenkymmenen vuoden aikana: ensimmäiset kolme 1930-luvun lopulla ja viimeinen vuonna 1958, jolloin kirjat koottiin yhdeksi sarjaksi. White kirjoitti vielä viidennen osan, mutta kustantaja kieltäytyi julkaisemasta sitä.
White ihastui Thomas Maloryn Arthur-kuninkaan tarinoihin, jotka olivat koko kirjasarjan inspiraatio. Ensimmäinen kirja The Sword and the Stone (1938) käsittelee kuitenkin Arthurin lapsuutta, josta Malory ei sano mitään. Sir Ectorin huostaan uskottu pieni poika Wart saa opetusta kasvattiveljensä aseenkantajana. Wart löytää metsästä vanhan miehen, Merlynin, josta tulee hänen opettajansa. Merlyn osaa muuttaa muotoaan eläimeksi tai kasveiksi. Toisessa kirjassa The Queen of Air and Darkness (1939) Merlyn jatkaa Arthurin opettamista tämän ollessa jo kuningas. Englannissa käydään jatkuvaa ja hyödytöntä sotaa, jonka päättääkseen Arthur haluaa luoda uudenlaisen ritariaatteen pyöreän pöydän ja oikeudenmukaisuuden ympärille.
Kolmas kirja The Ill-Made Knight (1940) kertoo Lancelotin tarinan: rujosta nuorukaisesta kasvaa ylivertainen ritari, mutta elämää varjostavat ikävä ennustus ja rakkaus sekä kuninkaaseen että tämän puolisoon Gueneveriin. Siinä sitten tulee maattua toinen nainen, mutta kohtalo ei jätä rauhaan. Neljännessä ja viimeisessä kirjassa The Candle in the Wind (1958) noituuden ja insestin tuottama Mordred tarttuu kruunuun, kun Arthur on tasoittamassa tilejään Lancelotin kanssa.
Kirjan sävy on koominen, erityisesti koheltavien sivuhahmojen kautta. Donquijotemainen kuningas Pellinore metsästää myyttistä petoaan ja on jatkuvasti ongelmissa. Monien hahmojen puheenparsi pulppuaa mukavasti ja Merlynin takaperin etenevä elämä heittää tarinaan tämän tästä anakronismeja. Vanhojen satujen perinnettä kunnioittaen ihmisiä kuitenkin kuolee enemmän tai vähemmän väkivaltaisesti, on makaamisia ja rakkauden hedelmiä. Arthur ei ole mikään suuri soturi vaan hieman naiivi poliitikko, joka yrittää sovittaa voimankäyttöä ja oikeudenmukaisuutta yhteen.
Kirja olisi luultavasti ollut nautinto lapsena, mutta nyt se oli puolen vuoden urakka. Sadut tai Arthur-kuninkaan tarinat eivät ole ongelma. Kirjan tarjoama naiivius ja lepsu draama pitivät loitolla ja väsyttivät: kaikki on jotenkin pyöreää, sopivaa ja kivaa. Tämä tietenkin kertoo minusta enemmän kuin kirjasta, mutta ymmärrän Teemu Mäen inhon Carl Larssonin akvarelleihin.
Luin ykkös- ja kakkoskirjan alkuperäisinä painoksina 30 ja 40 -luvuilta. Minun ykkösen nimi on The Sword in the Stone ja kakkosen The Witch in the Wood, joka on myös käsittääkseni hieman pidempi versio kuin The Queen of Air and Darkness. Olen lukenut myös kolmannen, neljännen ja sen viimeisen, reilusti myöhemmin painetun The Book of Merlynin. Kolme ensimmäistä meni kohtalaisen kevyesti, pidin itse asiassa The Ill-Made Knightia sarjan parhaana teoksena. Sen sijaan puutumus ja väsy iski neljännen kirjan kohdalla ja viides oli tylsä. Olin yllättynyt kuinka kirjojen tyyli muuttui kirja kirjalta ja mitä pidemmälle mentiin, sen enemmän tuli mukaan filosofointia.
VastaaPoistaEn osaa ensimmäistä kirjaa lukuunottamatta mieltää näitä lasten kirjallisuudeksi. Ei kai niitä oikeasti luokitella sellaiseksi? En ole nähnyt niin aiemmin tehtävän.
Saatat olla hyvinkin oikeassa: kyseessä ei ehkä olekaan lastenkirja, vaikka sävy on kallellaan koomisuuteen ja kuningas Pellinore & co tavalla tai toisella kompastelee melkein koko ajan. Tummatkaan sävyt eivät ole oikeasti tummia.
PoistaLancelotin tarinassa on ripaus ristiriitaa ja draamaa.
Korjasin luokittelua. LibraryThingissäkään kukaan ei ollut tägännyt tätä lastenkirjaksi. :-)
PoistaMäärittäisin ekan osan olevan tyylillisesti lähinnä lastenkirja mutta myöhemmissä osissa tyyli vaihtuu vaikka niissäkin tuollaisia humoristisia sivujuonteita on...
VastaaPoistaJa minut tämä kyllä tempasi hyvin mukaansa, en tiedä sitten minkä verran vaikutti muu Arthuriana-harrastuneisuus että pääsi oikeaan mielentilaan...mutta näissä Arthur-sykleissä minua kiehtoo sellainen kohtalokkuus ja väliaikaisuus, vaikka kuinka ollaan oltu loisteliaita ja leppoisan keveitä niin vääjäämättä asiat menevät paskemmaksi ja on vain ajan kysymys milloin tuulessa lepattava kynttilä sammuu. Ja tuo tuli fiilikseksi myös tästä paketista, eli toimi :)
Viidettä kirjaa en ole lukenut.
Niin, kyllähän tarinoissa suunta on, ja Arthur-tarinat ovat mielenkiintoisia osin juuri sisäänrakennetun vääjäämättömyyden takia. Nehän muodostavat tragedian, ja sen syynä on Lancelot, jonka rakkaus kuninkaaseen ja kuningattareen on symmetristä. Siitä alkavat ongelmat.
PoistaSutcliffen siisti kokoelma oli ihan okei ja Bradleyn myyttinen tulkinta pelasi hyvin. Pitänee lukea itse Malorya.
Ja toisaalta tragediassa on mukana myös Merlinin katoaminen ja Galahadin myötä hetkittäinen täydellisyys ja sitä seuraava rappio, Graalin maljan etsintä tuhosi pyöreän pöydän...
PoistaWhite on tehnyt eräänlaiset käänteis-Caprat, Capran elokuvissahan onnellisiin loppuihin saadaan enemmän impaktia vetämällä tarina sitä ennen reippaasti alamaihin ja sitten tehdään loppunousu. White taas korostaa aluksi törmäileviä Sir Pellinoreja yms ja sitten vetää kaiken alas.
Tulee siellä lopussa draamaa. Idealistit väsyvät, juonivat jne. Mutta tämä lukija oli väsyi myös. Juoni ei ollut ongelma vaan kirjan tyyli.
PoistaOlisin muuten jättänyt sikseen, mutta olen lukulistapelle. On vaan pakko jaksaa. :-)