Päiväkirja vihreältä saarelta

Heinrich Böll, Päiväkirja vihreältä saarelta. Saksankielisestä alkuteoksesta Irisches Tagebuch (1957) suomentanut Kai Kaila. Saatesanat kirjoittanut Jyrki Vainonen. Otava, Keuruu, 2000.

Heinrich Böll matkustaa perheensä kanssa kesällä 1956 Irlantiin ja kirjoittaa kokemuksistaan matkakertomuksen Päiväkirja vihreältä saarelta (2000). Päiväkirjaksi nimetty vajaan parinkymmenen kirjoituksen kokoelma loihtii ajattoman ja mystisen saaren, jota ei varoitustekstin mukaan välttämättä ole olemassa. Onko sitten James Joycen tai vaikkapa M. J. Hylandin Irlantia olemassa yhtään enempää? Tai Patricia Highsmithin Italiaa? Kirjailijoiden totuuksissa on kierteitä.

Böll on tarkkanäköinen havainnoitsija ja taitava kirjoittaja, joka löytää Euroopan länsilaidalta, valtameren ja vanhan miehittäjän välistä jotain omalaatuista. Teestä ja kosteasta, purevasta tuulesta voi varmasti nauttia muuallakin, mutta Böllin samaan aikaan tavallisissa ja silti omituisissa kohtaamisissa ollaan jotenkin vieraassa maailmassa.

Kommelluksia sattuu: rahanvaihtaminen ei tunnu onnistuvan missään, dublinilaiset ovat kohteliaan välinpitämättömiä, junien lippukäytäntö on epäselvä, ja aikakäsitys on kaukana mannereurooppalaisesta. Saarella taisteltiin tekijänoikeuksista ensimmäistä kertaa vuonna 561, Mayon kreivikunnan nimeen lisätään aina ”Jumala meitä auttakoon”, ja huumori puhkeaa kukkaan juuri vastoinkäymisistä ja onnettomuuksista. Väkivalta, rauhallisuus, uskonnollisuus ja alkoholi luovat jyrkkiä kontrasteja. Myös sade on Irlannissa ”absoluuttinen, suurenmoinen ja pelottava”.

Joutilaana turistina Böll pysähtyy katsomaan ja maalaa seesteisen päivän upein värein.

Vietimme aikaa kylässä viisi tuntia ja aika kului nopeasti, koska mitään ei tapahtunut, vain muutaman linnun säikäytimme lentoon ja lammas pakeni meitä ikkuna-aukon läpi ylös rinteelle, luutuneissa verenpisara-aidoissa roikkui verenpunaisia kukkia ja ohikukkineita värihernepensaita peitti likaisia lantteja muistuttava keltainen kerros, kiiltäviä kvartsinkappaleita pisti esiin sammalesta luiden tavoin, ei mitää likaa kaduilla, jätteitä puroissa eikä missään ääntäkään.

Syrjäinen Irlanti on pysynyt sivussa vuosisadan suurista onnettomuuksista. Rauhassa kehittynyt maalaismaisema näyttää erilaiselta kuin sodan ja jälleenrakennuksen muovaama Saksa.

Tällaiselta ei ole näyttänyt ainoakaan pommitettu kaupunki, yksikään tykeillä tulitettu kylä, pommit ja kranaatit ovat vain pidennettyjä sotakirveitä ja -nuijia, joilla ruhjotaan, hakataan kappaleiksi, mutta täällä ei ole jälkeäkään väkivallasta, aika ja luonnon voimat ovat loputtoman kärsivällisesti järsineet pois kaiken, mikä ei ollut kiveä, ja maasta kasvaa patjoja, joilla nämä luut lepäävät kuin pyhäinjäännökset: sammalta ja ruohoa.

Irlanti ei ole kuitenkaan paratiisi. Sodan jälkeen maaseudulla vallitsee köyhyys, ja siirtolaisuus on lähellä jokaista; yli 40000 irlantilaista muuttaa maasta joka vuosi. Tarinan rouva D:n yhdeksästä lapsesta viisi tai kuusi todennäköisesti etsii onneaan jostain muualta.

Ajalla on suunta, eikä 1950-luvun Irlanti ole helppojen yhteyksien päässä. Matkakertomus on yhdistelmä kirjoittajaa ja vierasta kulttuuria ja maisemaa. Jyrki Vainosen saatesanojen mukaan kirja on ”häpeämättömän romanttinen ja runollinen”. Juuri siksi se on lukukokemuksena niin maukas.