Gardens of the Moon

Steven Erikson, Gardens of the Moon. Bantam Books, Reading, UK, 2000. Alunperin julkaistu 1999.

Steven Erikson, oikealta nimeltään Steven Lundin, on kanadalainen fantasiakirjailija. Hän toimi parisenkymmentä vuotta antropologina ennen kirjailijan uraansa. Gardens of the Moon on hänen ensimmäinen fantasiaromaaninsa, ja se aloittaa kymmenosaisen sarjan. Lisäksi Erikson ehti kirjoittaa omalla nimellään pari kaunokirjallista teosta.

Gardens of the Moon kertoo Malazanin keisarikunnan valloitussodasta Genabackisin mantereella. Kun Palen kaupunki on vallattu veristen taisteluiden jälkeen, keisarin armeijan katse kääntyy vanhaa ja rikasta Darujhistania kohti. Henkilöitä on paljon. Poliittisista puhdistuksista selvinneet keisarin armeijan "Sillanpolttajat" epäilevät, että sodanjohto yrittää tarkoituksella tapattaa heitä. Darujhistanissa kaupunkia hallitsevan neuvoston sisäiset kiistat ratkotaan osin väkivaltaisesti, mutta salamurhaajat huolestuvat, kun joku alkaa tappaa heitä. Tämän kaiken seassa kulkee eri tavoin riivattuja ihmisiä, jumalia ja puolijumalia.

Erikson kirjoittaa sujuvasti, mutta odotin antropologilta enemmän kulttuurista ja uskonnollista herkuttelua. Muutamissa kohdin moderni hallintojargon ja termit, kuten 'rendezvous' tai 'stoalainen', hieman särähtävät. Esipuheessa Erikson uhoaa kunnianhimoisesta fantasiavisiosta, ja kirja on kiistatta eeppistä high-fantasya: aitaa kaatuu ja tanner tömisee kun maagit, jumalat ja demonit ottavat yhteen. Näin epätasaisessa liigassa ihmisten osa on maallikolle epäselvä. Erikson joutuukin retuuttamaan tarinaansa näkymättömistä iskevin deus ex machinoin.

Väkivalta ja pyhä

René Girard, Väkivalta ja pyhä. Ranskankielisestä alkuteoksesta La violence et la sacré (1972) suomentanut Olli Sinivaara. Tutkijaliitto, Helsinki, 2004.

René Girard on ranskalainen Yhdysvalloissa uransa tehnyt Ranskan kirjallisuuden ja kulttuurin professori, historioitsija, kirjallisuuskriitikkoja ja filosofi. Hän on pitää jäljittelyä kaiken inhimillisen kulttuurin perustana. Rituaalit ovat jonkin "ensimmäisen kerran" jäljittelyä, eli osallistujat emuloivat jotain mahdollisesti kauan sitten tapahtunutta tärkeää tilannetta, muutosta tai muuta sellaista. Väkivalta ja pyhä tarkastelee uhrirituaaleja, jotka puhdistavat yhteisön vihantunteesta.

Girard on tyytymätön antropologien ja psykologien yrityksiin selittää uskonto ja siihen liittyvät käsitteet. Kuten muutkin, hän tarkastelee uskontoa nimenomaan primitiivisissä yhteisöissä. Teoriansa lähtökohdaksi hän ottaa verikoston: primitiivinen yhteisö on jatkuvassa vaarassa ajautua vastavuoroisen väkivallan kierteeseen. Girard pitää ihmisiä lähtökohtaisesti väkivaltaisina ja väkivaltaa tarttuvana. Pitkään pidätelty väkivalta leviää aina ympärilleen, mutta väkivaltaa voi siirtää eteenpäin. Esimerkiksi Iliaassa sotauhrot tappavat suutuspäissään karjaa tai sivullisia, kun varsinaisen vihan kohde on tavoittamattomissa (vrt. My Lai).

Yhteisö voi suojautua vastavuoroisen väkivallan kierteeltä rituaalisin varotoimin. Uhraamisen rituaali "puhdistaa" väkivallan, ts. huijaa sitä ja haihduttaa sen sellaisiin uhreihin, joissa ei ole verikoston riskiä (karja, sotavangit, orjat). Yhteisö toistaa uhrausrituaalia säännöllisesti ohjatakseen väkivaltansa vaarattomaan kohteeseen ja muistuttaakseen itseään siitä, miten kävi "ensimmäisellä kerralla". Girard esittelee lukuisia uhrauksen perustelevia myyttejä (väärän kuninkaan päivä, Oidipus ja Sfinksi, Dionysos jne). 

Uskonnon tehtävä on estää vastavuoroisen väkivallan paluu. Keskeistä on uhraamisen yksimielisyys ja osallistuminen. Uhraaminen on väkivaltaa. Se, mikä liittyy uhraamiseen, on pyhää. Girardin mukaan pyhä on siis ensisijaisesti ihmisten omaa väkivaltaa, jonka ihmiset olettavat itsensä ulkopuoliseksi. Aikaa myöten uhrit tietenkin muuttuvat symbolisemmiksi, ja samalla niiden teho laimenee.

Primitiivisissä yhteisöissä ihmisen identiteetti, asema ja suhteet muihin määräytyvät kulttuurin rekisteröimien erojen (kuollut/elävä, mies/nainen, puhdas/epäpuhdas jne) kautta. "Kulttuurinen järjestys ei ole itse asiassa mitään muuta kuin organisoitu erojen järjestelmä." Primitiivinen yhteisö joutuu ongelmiin, kun erot syystä tai toisesta katoavat (tabujen rikkomus, kulttuurinen eroosio). Kieltojen rikkomisestä seuraa erojen katoamista (lapset eivät tottele vanhempiaa, palkolliset eivät tottele isäntiään, ), erojen katoamisesta syntyy riitaa, kulttuurinen järjestys järkkyy ja vastavuoroisen väkivallan riski kasvaa. Kulttuurin eroja kaatava "jumalallinen" kriisi voi olla esimerkiksi rutto, nälkä tai sota.

Girardin teorian keskeinen käsite on uhrikriisi.

"Uhrikriisi, toisin sanoen uhraamisen menettäminen, tarkoittaa epäpuhtaan ja puhdistavan väkivallan välisen eron katoamista. Kun tämä ero on kadonnut, ei puhdistautuminen enää ole mahdollista ja yhteisöön leviää epäpuhdas ja tarttuva, toisin sanoen vastavuoroinen väkivalta.

Epäpuhtaan ja puhtaan välistä eroa tarkoittava uhriero ei voi hävitä viemättä mukanaan kaikkia muita eroja. Kyse on yhdestä ja samasta valloitusprosessista, jossa vastavuoroinen väkivalta työntyy kaikkialle. Uhrikriisi täytyy määritellä erojen kriisiksi, toisin sanoen koko kulttuurisen järjestyksen kriisiksi. [...]

Jos uhrikriisin aluksi kätketty väkivalta tuhoaa erot, tämä tuhoaminen puolestaan saa väkivallan etenemään. Uhraamiseen ei kertakaikkiaan voi kajota vaarantamatta yhteisön tasapainon ja harmonian perusperiaatteita. [...] Uhraamisen ansioista väkijoukot pysyvät rauhallisina." (s. 74-75)

Esimerkkejä uhrikriisistä Girard lukee ulos etnologiasta ja kreikkalaisista tragedioista, koska hänen mukaansa primitiivisissä uskonnoissa ja tragedioissa toimivat samat periaatteet: järjestys, rauha ja hedelmällisyys perustuvat kulttuurisille eroille (moderni pitää eroja yksinkertaisesti esteinä tiellä kohti harmoniaa). Rituaalit rikkovat näytä eroja tarkoituksellisesti, jotta puhdistautuminen voi tapahtua.

"Sofokleen kahdessa Oidipus-aiheisessa tragediassa tulee esiin kieltojen rikkomisen ja pelastuksen skeema, joka on kaikille asiantuntijoille tuttu: se löytyy loputtoman monista mytologian ja kansanperinteen kertomuksista, saduista, legendoista ja jopa kaunokirjallisista teoksista. Ihmisten keskuudessa oleilessaan sankari kylvää väkivaltaa ja epäjärjestystä, mutta heti kun hänet hävitetään, mikä aina tapahtuu väkivalloin, hän näyttäytyy eräänlaisena lunastajana" (s. 122)

Usein myyttien kiistat ovat veljesten välisiä, ja heidän kulttuurin tunnustamat eronsa ovat lähtökohdiltaan jo pienet. Kaksoset ovat ylitsepääsemätön ongelma: kaksi ihmistä ovat samat ja siten tabu. Insesti rikkoo kulttuurin erojen järjestelmää räikeästi. Joissain kulttuureissa kuninkaiden tehtävä on rikkoa ensin tabuja (esim. insesti) ja sitten sijaisuhrin kautta lunastaa rauha yhteisölleen.

Monessa kohdin Girard manaa meidän tietämättömyyttämme rituaalien (esim. juhlat, askeesi) alkuperästä. Monissa juhlissa on kyse kieltojen rikkomisesta, siitä seuraavasta uhrikriisistä, sijaisuhrista ja puhdistautumisesta. Deritualisoituun juhlaan on jäänyt vain kieltojen rikkominen.

Juhlat voivat päättyä huonosti, kuten Euripideen Bakkantit-näytelmässä. Dionysos ei ollut alun perin leppoisa, viiniä kittaava duudsoni, vaan murhanhimoinen raivo ja jumala, joka heilutti sotajoukkojen moraalia sekä väkijoukkojen mielialaa. Bakkanteissa thebalaisten naisten rauhanomainen juhla myrkyttyy väkivaltaiseksi. Dionysos kiertää kaupunkia ja ovelasti kannustaa ihmisiä rikkomaan kieltoja ja tarttumaan hurmokseen. Sukupuolten roolit sekoittuvat, ihmisten ja jumalten erot horjuvat, ja pahinkin väkivalta on sallittua. Vain Theban kuningas pysyy erossa: hän ei halua "tartuntaa". Kuoro leimaa hänet vääräuskoiseksi. Kun kuningas murhataan (spontaani yksimielinen väkivalta), mustasukkainen jumala on tyytyväinen ja rauha voi palata kaupunkiin. Dionysoksen kultti muistaa osallistumisensa väkivaltaan, ja riiteissään emuloi tapahtunutta, jotta se ei toistuisi. Pyhä on viime kädessä väkivaltaa.

Girard rajaa edellä esitetyn nimenomaan primitiivisiin yhteiskuntiin. Nykyaikaisissa yhteiskunnissa on oikeuslaitos ja sillä väkivaltamonopoli. Niinpä nykyaikainen yhteiskunta ei ole verikostokierteen vaarassa (niin kauan kuin oikeuslaitos toimii). Samalla sen yhteisöjen rituaalit laimenevat ja uskonnollisuus heikkenee.

Girardin teksti on sujuvaa, ja Sinivaaran käännös kulkee hyvin. Kirjan argumentti rakentuu polveillen vähä vähältä, ja Girard ehtii piiskaamaan Freudin ja psykoanalyysin epäjohdonmukaisesta väistelystä, väärinymmärretystä oidipaalisesta isänmurhasta ja dogmatisoinnista (joskin Girardin mukaan Freud oli lähellä "oikeaa" ratkaisua) yhden luvun verran. Osansa saa myös strukturalistit ja Levi-Strauss.

Väkivalta ja pyhä jättää luultavasti jopa maallikkolukijaansa pysyvät jäljet. Myyttejä ja tragedioita on lukija tulkitseva toisin.

The Electric Church

Jeff Somers, The Electric Church. Orbit Books, London, UK, 2007.

Jeff Somers on newjerseyläinen scifi-kirjailija. The Electric Church on Somersin läpimurtoteos.

Kirjan tarina sijoittuu tulevaisuuden New Yorkiin. Länsimainen yhteiskunta on romahtanut, ja merkittävä määrä populaatiota kuollut. Jäljellä olevista onnekkaimmilla on työpaikka; muut maleksivat edestakaisin nälkäisinä  kaduilla dokaten ja tappaen toisiaan. New Yorkin ympärillä leviävät raunioituvien lähiöiden matto. Pelastusta ja iänkaikkista elämää tarjoaa kirkko, joka tekee seurakunnastaan kirjaimellisesti robotteja. Kirjan päähenkilö, katujen kasvatti Avery Cates, tappaa ihmisiä rahasta. Sitten hän saa kohteekseen kirkon perustajan.

The Electric Church ei suuresti sykäytä. Asetelma ja kaduilla hiihtävien massojen näköalattomuus ihan toimii, mutta tarinan osat eivät loksahda kohdilleen. Kirjailijan ääni on hieman epävireinen jo esipuheessa. 

Daily Life in the World of Charlemagne

Pierre Riché, Daily Life in the World of Charlemagne. Ranskankielisestä alkuteoksesta La Vie Quotidienne dans L'Empire Carolingien (1973) englanniksi kääntänyt Jo Ann McNamara. Liverpool University Press, Liverpool, UK, 1978.

Pierre Riché on ranskalainen keskiajan historian professori, joka tutki erityisesti ensimmäisen vuosituhannen vaihdetta. Daily Life in the World of Charlemagne käsittelee Kaarle Suuren ajan maailmaa ja arkea. Kirja kuuluu Hachetten La Vie Quotidienne -sarjaan, josta tässä blogissa on aiemmin mainittu Perikleen Ateena ja atsteekit.

Riché jakaa kirjansa vajaat 300 sivua viiteen osaan. Ensimmäinen osa käsittelee Euroopan maantiedettä ja kansoja 700- ja 800-luvuilla. Tuolloin valtaosa Euroopasta on vielä metsien peitossa, joten liikkuminen muualla kuin vesistöjä myöten oli vaivalloista. Kansat (kirkonmiesten kirjallisten lähteiden perusteella) suhtautuivat toisiinsa ennakkoluuloisesti leimaten toistensa juomatavat ja seksuaalisen käyttäytymisen. Latinan murteita puhuttiin eri puolilla hieman eri tapaan. Esim. Francian alueella kommunikointi oli vaikeaa eri alueiden välillä: baskit ja bretagnelaiset puhuivat vanhoja kieliään, akvitanialaiset puhuivat lingua romanaa ja pohjoisosissa puhuttiin germaanisia kieliä.

Kielet olivat tietenkin vain pieni osa paikallisista eroista. Karolingit kunnioittivat paikallisia lakeja, ja siten oikeutta hakevat saivat päättää, minkä lain mukaan oikeutta tuli jakaa. Vaikeat kulkuyhteydet ja merkittävät paikalliset erot tekivät hallinnosta vaikeaa. Niinpä kuninkaat joutuivat matkustamaan kaiken aikaan, ja jossain mielessä karolingien valtakunta oli olemassa vain siellä, missä kuningas (tai keisari vuodesta 800) kulloinkin oli.

Toinen osa käsittelee yhteiskuntasäätyjä. Keskiajalla maa oli vaurauden lähde. Koska aristokratia piti hallussaan maata, sillä oli hallussaan tuon ajan vauraus.  Kaarle Suuren aikaan keskeiset uskonnolliset ja maalliset virat olivat valtaosin noin kolmenkymmenen austrasialaisen suvun hallussa. Suvut olivat tietoisia juuristaan, koska se oli ratkaisevaa vaikutusvallan kannalta. Sukuja johtivat germaaniseen tapaan isät tai sedät, ja ainakin aristokratian piirissä sukuun laskettin myös avioliittojen ulkopuolella syntyneet lapset. Tyttäriä naitettiin hyödyllisten liittolaisuuksien vahvistamiseksi -- joskin munkit ja papit alkoivat vaatia, että avioliitto edellyttäisi myös tytön suostumusta. Pojat päätyivät sotilaalliselle tai uskonnolliselle uralle, ja koulutus alkoi varhain.

Kansan syvät rivit muodostuivat pien- ja vuokraviljelijöistä, rengeistä, piioista ja orjista. Vuokra maksettiin osin hopeassa ja osin luontaistuotteissa, eli viljassa, karjassa, kananmunissa ja työpäivissä. Joskus alustalaiset pakkasivat tavaransa ja pakenivat paremmille seuduille -- muutama joukkopakokin on kirjattu. Sitten oli kauppiaita, jotka nauttivat kuninkaan erityistä suojelua: he olivat vapaita sotapalveluksesta ja monista veroista. Kruunu yritti yhtenäistää painomittoja ja vaikeina aikoina asettaa hintakatot peruselintarvikkeisiin.

Kolmannessa osassa Riché pureutuu teknologiaan ja ammatteihin. Hän esittelee maanviljelijän, käsityöläisen ja rakentajan työkalut sekä menetelmät. Uudet tekniikat levisivät usein hitaasti. Esimerkiksi lannoittaminen oli maanviljelijöiden mielestä ylimääräistä työtä eivätkä siksi siihen ryhtyneet. Erikoistuminen (sepät, kultasepät) oli harvinaista (yhteiskunnassa ylijäämää oli vähän). Suuressa määrin työkalut olivat puisia. Ruoka ja vaatteet olivat yksinkertaisia.

Neljäs osa käsittelee kultteja ja kulttuureita. Kristinusko on Kaarle Suuren aikaan vasta juurtumassa Eurooppaan, ja siten monet pakanalliset tavat ovat laajalti voimissaan. Pyhiä lehtoja, kiviä ja lähteitä palvovia kultteja on laajalti, eivätkä kuninkaan tai kirkon lähetyssaarnaajat onnistu kaikkia kitkemään. Esimerkiksi Saksinmaalla polttohautauksesta pakanalliseen tapaan saa kuolemanrangaistuksen.

Kaarle Suuri käynnisti ohjelman, jonka oli määrä tuottaa oppineita kirkonmiehiä valtakunnan kristillistämiseen. Tätä ohjelmaa jatkettiin aina 900-luvulle asti.  Koulutuksen myötä myös kirkon oppeja ja rituaaleja pyrittiin yhtenäistämään. Kasteet ja saarnat ulottivat kirkon otteen vähitellen tavallisten ihmisten elämään. Sympaattisen magian hengessä katedraalit haalivat pyhäinjäännöksiä vahvistamaan jumalallista voimaa. Kirkon harjoittama kirjallinen kulttuuri - latina, kirjeet, kirjojen kopiointi - koski vain eliittiä. Muu osa kansasta lauloi ja tanssi kuten se oli aina tehnyt. Kirkko ei pyrkinyt kitkemään tätä vaan valjastamaan perinteet kirkon perinteiksi.

Viides ja viimeinen osa käsittelee ihmisten kohtaamia uhkia ja yrityksiä suojautua niiltä. Normannit, "Jumalan ruoska", piinasivat jokien varsia kunnes kaupungit ehdittiin linnoittaa. Kirkonmiesten pitämät annaalit antavat tylyn kuvan 800-luvusta. Kuivuus, kulkutaudit, tulvat ja nälkä ovat toistuvia vieraita. Ne, joilla oli enemmän maata, saattoivat suojautua huonoilta ajoilta, mutta osattomille jäi vaihtoehdoiksi kerjääminen ja rosvous. Kuningas pyrki kitkemään germaaniset oikeusperinteet, verikoston ja itseavun, ja korvaamaan ne kuninkaan oikeudella, jota jakoivat paikalliset hallitsijat. Kaarle Suuri halusi alamaisiltaan uskollisuuden valan, jossa luvattiin myös kunnioittaa kirkkoa ja tuomioistuinta.

Kuninkaan tarjoama suojelu ei kuitenkaan riittänyt kaikille. Ammattikunnat järjestäytyivät killoiksi jakaakseen keskenäistä apua. Vastavuoroiset kahdenväliset suhteet kehittyivät paikoin vasallisuhteiksi: magnaatti otti joitakuita suojelukseensa ja tarjosi näille maata hallittavaksi palvelusta vastaan.  Myös kirkko tarjosi jäsenilleen turvaa -- jopa maallista vallankäyttöä vastaan.

Richén kuvaus varhaiskeskiajasta on kiehtovaa luettavaa. Hän välittää kuvan maailmasta, jonka laajoja, petojen ja rosvojen asuttamia erämaita pilkuttavat linnat ja kylät ja jossa luonnon, niukkuuden ja toisten ihmisten aiheuttamia uhkia vastaan on tarjolla vain latinaa tai taikauskoa.

The Apothecary Rose

Candace Robb, The Apothecary Rose. Arrow Books, London, UK, 1993.

Brittiläinen Candace Robb on kirjoittanut noin tusinan verran keskiaikaiseen Englantiin sijoittuvia murhamysteereitä. Robb toimi vuosia merentutkimusalan tieteellisten julkaisujen toimittajana ja on väitöstä vaille keskiajan kirjallisuuden tohtori.

The Apothecary Rosen päähenkilö on walesilainen Owen Archer, Henry Grosmontilaisen jousiampujakapteeni, joka toisen silmänsä menetettyään päätyy ensin Lancasterin herttuan ja sitten Yorkin arkkipiispan palvelukseen vakoojaksi. Kun Yorkissa tapahtuu kaksi toisiaan muistuttavaa kuolemantapausta, arkkipiispa lähettää Archerin selvittämään tapahtumia.

Robb loihtii uskottavan ajankuvan 1300-luvun Englannista. Paikoin tekstissä vilahtaa Ellis Petersin Cadfael-tarinoiden vaikutus, paikoin tarina ottaa muutaman askeleen romantiikan puolella. Toimiva dekkari, yhtä kaikki.

The Blade Itself

Joe Abercrombie, The Blade Itself. Gollancz, London, UK, 2007.

Brittiläinen Joe Abercrombie opiskeli psykologiaa ja toimi  televisiokäsikirjoittajana ennen kuin sai julkaistuksi esikoisteoksensa The Blade Itself. Kirja on ensimmäinen osa The First Law -trilogiaa, joka kertoo eurooppalaista keskiaikaista kuningaskuntaa muistuttavan valtioliiton kohtaloista pohjoisten barbaarien ja eteläisen Gurka-imperiumin puristuksessa. Keskeiset päähenkilöt ovat inkvisiittori Glokta, aatelinen miekkamies Luthar ja yhdeksänsorminen barbaari Logen.

Abercrombie ei väistele kirosanoja tai kaihda väkivaltaa.  Hän kirjoittaa sujuvasti, mutta The Blade Itself jää tarinana hieman ilmaan. Toki se on trilogian ensimmäinen osa, mutta itsenäisenä kirjana se on toiminnan ryydittämää lämmittelyä. Kaikki toiminta odottaa varsinaista päämääräänsä, eikä siitä lukija saa kuin ohimeneviä viitteitä. Kaikki kirjan henkilöt ovat eri tavoin vastenmielisiä, mikä sekin pitää veriroiskeet käsivarren mitan päässä.

Kirja ei ole amerikkalaista fantasiaa: brittikirjailija sijoittaa maailmaansa yhteiskuntasäädyt, jotka määräävät, kuka saa ja kenelle annetaan, sekä hallintokulttuurin, jota paikalliset pitävät normaalina mutta jota nykyaikainen lukija pitää sortavana. Tämä ei ole uudisraivaajien kaikki-ovat-samanarvoisia -Länsi, vaan degeneroituneen eliitin hallitsema keskiaika.

Vangittu mieli

Czesław Miłosz, Vangittu mieli. Puolankielisestä alkuteoksesta Zniewolony umysł (1953) suomentanut Riitta Koivisto. Werner Söderström Osakeyhtiö, Juva, 1983.

Runoilija, kääntäjä ja esseisti Czesław Miłosz syntyi puolalaiseen perheeseen nykyisen Liettuan, silloisen Venäjän keisarikunnan alueella 1911. Hän opiskeli lakia ja kirjoitteli runoja Vilnassa, toimi vastarintaliikkeessä Varsovassa toisen maailmansodan aikaan ja edusti Puolaa sodan jälkeen kulttuuriattaseana Ranskassa kunnes loikkasi länteen 1951 ja myöhemmin sai slaavilaisen kirjallisuuden professuurin Kaliforniasta Berkeleyn yliopistosta. Hänelle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1980. Vangittu mieli on kokoelma esseitä, jotka muodostavat selonteon loikkaukseen johtaneistä syistä. Puolassa rautaesiripun takana kirjasta tai sen kirjailijasta ei saanut puhua edes esittääkseen eriävän mielipiteen.

Esseekokoelma alkaa näin:

Vasta 1900-luvun puolivälissä monien Euroopan maiden asukkaille valkeni -- yleensä ikävällä tavalla -- että sekavat ja tavalliselle kuolevaiselle liian vaikeaselkoiset filosofiset teokset vaikuttivat suoranaisesti heidän kohtaloihinsa. 

Vangitun mielen keskeinen teema on dialektisen materialismin ja sille rakennetun totalitarismin vaikutus ihmisiin ja ennen kaikkea älymystöön. Menestyäkseen esimerkiksi kirjailijan tai runoilijan pitää osata ylläpitää kahta tapaa ajatella ja estää yksityisten ajatusten vuotaminen julkisesti nähtäväksi. Kääntäen, julkisesti esitetyt ajatukset ja hymynkareet piti olla vallitsevan ideologian mukaisia. Tätä julkista tekopyhyyttä voi kutsua orwellilaisittain kaksoisajatteluksi, mitä Miłosz puolestaan kutsuu arabialaisella sanalla ketman, koska taito kehittyi aikoinaan myös islamilaisissa hoveissa. Kun rituaalien voima ja ilmitulemisen pelko hiertävät ihmistä pitkään, itsenäinen ajattelu surkastuu. Keskustelutilaisuuksissa vallitseva ideologia ja asema on valttia. Niinpä kirjailijat sortuvat itsesensuuriin ja joissain tapauksissa vallitsevaan ideologiaan. Miłosz kirjoittaa neljästä tuntemastaan kirjailijasta ja heidän erilaisista poluistaan kommunistipropagandan äänitorviksi. Aina kyse ei ole pelosta. Kansandemokratia osaa myös palkita parhaat pelaajansa.

Länsikään ei pääse aivan puhtain paperein. Itäeurooppalaisen silmin Länsi näyttää hengettömältä, sivistymättömältä ja vähän hölmöltä. Toisaalta hämmästellessään idän ja lännen eroja länsimaiden kansalaiset eivät ymmärrä, miten nopeasti "uusi normaali" syntyy. Erityisesti yhdysvaltalaiset pitävät Miłoszin mukaan "luonnottomana" yhteiskunta- ja arvojärjestelmää, joka ei ole heidän omansa. Kuten Lännessa, myös Varsovassa ja Budapestissa hämmästeltiin Espanjan pommituksia ja Shanghain paloa. Kun sota talloi alleen itäeurooppalaisia kaupunkeja, niiden käsitys normaalista muuttui hyvin nopeasti. Kommunismin vyöryessä normaali muuttui edelleen.

Vaikka Miłosz teki vastarintaliikkeen aikana yhteistyötä kommunistien kanssa, hän ei liittynyt puolueeseen. Hänellä ei ollut harhakuvitelmia stalinismin autuudesta. Kaupoissa on merkittävissä määrin vuodenaikaan nähden hyödyttömiä asioita, niitäkin vähän ja huonolaatuisia. Itsenäinen toiminta tai vaihtokauppa voidaan tulkita porvarillisuudeksi ja taantumuksellisuudeksi. Surkeimpina Miłosz pitää länsimaiden kommunisteja, jotka valittavat länsimaisten massojen pinnallisuutta ja henkistä köyhyyttä, mutta eivät tajua, että heidän ihailemassaan järjestelmässä aineellinen köyhyys yhdistyy tekniikan puutteeseen ja stalinismiin.

Ihmisten kärsimykset kansandemokratioissa ovat uutta, aiemmin tuntematonta laatua. Ihmiskunta on löytänyt tehokkaat keinot ruttoon, lavantautiin ja syfilikseen jotka olivat ennen suuria vitsauksia. Mutta elämä suurissa yhteisöissä synnyttää uusia tauteja. Jotain samansuuntaista tapahtui Venäjän vallankumouksellisille. He keksivät tehokkaiksi väittämänsä keinot saada hallintaan Historian voima ja toteuttaa ihanneyhteiskunnan. Ja Historia maksaa heille ivanauruin. (s. 230)

Miłosz kirjoittaa konstailematta, suoraan, ja suomennos kulkee helposti. Hän vertaa itseään ja näkemyksiään ystäviinsä, jotka ovat kansandemokratian ja sen vallitsevan ideologian palveluksessa, eikä näe vaihtoehtoa loikkaukselleen. Hänelle pieni henkilökohtainen pelitila kirjastoissa ja yliopistokammioissa ei olisi riittänyt. Niinpä hän joutui elämään runoilijana eristyksissä puolankielisestä yleisöstä.