Water

Marq de Villiers, Water: The fate of our most precious resource. Mariner Books, New York, N.Y., USA, 2000.

Marq de Villiers on kanadalainen journalisti, toimittaja ja tietokirjailija, joka on tätä kirjaa ennen kirjoittanut apartheidista, Yhdysvaltojen vapaussodasta, Venäjästä Neuvostoliiton romahduksen jälkeen jne. Käsillä oleva teos sai Kanadassa kenraalikuvernöörin palkinnon. Se on helppolukuinen ja sujuvasti kirjoitettu johdanto maailman vesitilanteeseen.

Kirja jakautuu neljään osaan. Ensimmäinen osa käsittelee vesitilannetta laajemmin: mistä vesi tulee ja kuinka paljon sitä on jäljellä? Vastaus on periaatteessa helppo: vesi syntyi kenties jossain alkuräjähdyksen kaasupilvien nesteytyessä, ja sitä on täsmälleen jäljellä yhtä paljon kuin maapallon syntyessä -- 1.4 miljardia kuutiokilometriä. Noin 97% koostuu valtamerien suolapitoisesta vedestä, n. 2,4 % on ns. jäätiköiden makeasta vedestä ja loput vesistöjen (joet, järvet, pohjavedet) vettä. Vain noin kolme prosenttia makeasta vedestä (90,000 kuutiokilometriä) on ihmisen käytettävissä. Makea vesi on uusiutuva luonnonvara siinä mielessä, että veden kiertokulku haihduttaa merivettä, joka sitten lankeaa sateena osin myös mantereiden ylle. Vettä on maapallolla siis runsaasti, mutta vesi ja erityisesti käyttökelponen vesi on epätasaisesti jakautunut ja tämä jakauma muuttuu ihmisen toiminnan seurauksena. Niukkuus riippuu tietenkin populaatiosta: Kiinan ja Kanadan vesivarat ovat jokseenkin identtiset, mutta Kiinassa on 30 kertaa enemmän asukkaita.

Toisessa osassa de Villiers tarkastelee ilmaston, sään ja vesitilanteen vaikutuksia toisiinsa. Aavikoituminen on luonnollinen ilmiö, mutta se voi käynnistyä myös ihmisen toimien ansiosta. Ilmasto muuttuu jatkuvasti, joskus jopa nopeasti, mutta viimeaikaiset muutokset antaisivat syyn olettaa ihmisen aiheuttaman muutoksen käynnistyneen. Yhtä kaikki, lämpimässä vettä haihtuu nopeammin.

Ihminen pilaa käytettävissä olevaa vettä saastein ja myrkyin. Jokia, kuten Rein, ehdittiin käyttää viemäreinä vuosikymmeniä ennen kuin saastuttamista alettiin suitsia. Maanviljelyn torjunta-aineet, lannoitteet, kaupunkien puhdistamattomat viemärijätteet, teollisuuden myrkyt jne. kaikki kasautuvat johonkin - usein jokien pohjamutaan, kaloihin tai pohjavesiin. Maailman joista yli puolet on niin saastuneita, että ne ovat ihmisen terveydelle haitallisia. Kiinan joista 80% on niin saastuneita, ettei niissä elä kalaa. Samaan aikaan kuitenkin kaupungit nostavat juomavetensä paljolti näistä vesistöistä; putket työnnetään vain vuosi vuodelta syvemmälle. Siellä, missä käytetään pumpattua pohjavettä, alipaine uhkaa niellä pohjaveteen jokien ja järvien saastunutta vettä. Lisäksi pohjavesitaso laskee, mikä on erityinen ongelma kuivilla seuduilla, missä pohjavesivaranto uusiutuu kovin hitaasti.

Ihminen tietenkin yrittää muuttaa paikallisia oloja itselleen edullisiksi. Patoaminen, kastelu ja pohjavesien pumppaus vakauttavat arvaamattomia oloja ja mahdollistavat ruoantuotannon alueilla, jotka eivät luonnostaa sovellu viljelyyn. Ehkä suurin yksittäinen ihmisen aiheuttama ekokatastrofi on Araljärvi. Neuvostoliiton valjasti luonnonvaransa kovin ottein saavuttaakseen läntisen tuotantotason. Araljärvi saa vetensä Amur- ja Syr-joista, jotka bolshevikit ohjasivat kastelemaan autiomaahan perustettuja puuvillapeltoja. Niinpä Araljärven pinta alkoi laskea, kalasaalit pienetä ja paikallinen ilmasto muuttua.

Patoaminen katkaisee hedelmällisen maa-aineksen valumisen tulvien mukana alavirran pelloille. Assuan kaikessa siunauksellisuudessaan kerää Niilin ylävirralta tulevan maa-aineksen padon juurelle, köyhdyttäen jokisuiston ja Niilin varrella tuhansia vuosia jatkuneen viljelyn. Padot myös muuttavat jokien virtausta, joissain tapauksissa veden lämpötilaa ja lähes aina nostavat patoallasta ympäröivän maaperän suolapitoisuutta, mitkä vaikuttavat kalakantoihin. Kuivilla alueilla pohjavesien pumppaus puolestaan muistuttaa kaivostoimintaa: Libya nostaa Saharan alta pohjavettä ja kuljettaa sen kaupunkeihinsa. Keski-Lännen vilja-aitta Yhdysvalloissa on Ogallalan kastelema. Kastelu nostaa maaperän suolapitoisuutta ja pitkään jatkuessaan tekee maaperästä hedelmättömän. Myös Saudi-Arabia, Indonesia, Australia pumppaavat vettä laajalti.

Kirjan kolmas osa käsittelee viittä veden käytöstä syntynyttä kansallista tai kansainvälistä konfliktia. Israel on saanut autiomaan kukoistamaan. Sen politiikka ja ennen kaikkea vedenkäyttö on johtanut konflikteihin naapurimaiden kanssa. Miehitetyillä Golanin kukkuloilla on toki sotilaallista merkitystä, mutta niiden arvo on ennen kaikkea veden lähteenä. Jordan-joen pinta laskee, pohjavedet laskevat, ja niukkuus lisääntyy. Eufrat ja Tigris saavat alkunsa Turkista, joka pitää vettä omanaan saamaan tapaan kuin Irak pitää sen alueelta löytyvää öljyä omanaan. Jokien patoaminen ja käyttäminen kasteluun vähentää käytettävissä olevaa vettä alajuoksulla. Erityisesti Syyria on kiusallisessa tilanteessa. Egyptin, Etiopian ja Sudanin välillä on kolmiodraama. Egypti on antanut sotilaallisen ultimatumin Niilin juoksutukseen koskemisesta, ja tähän asti Sudan ja Etiopia ovat olleet sisällissotien ja muun sisäisen sekasorron vaivaamia niin, etteivät ne ole päässeet valjastamaan Sinistä ja Valkoista Niiliä omiin tarpeisiinsa. USA on perustanut monia kaupunkeja autiomaalle, sen veden käyttö on huoletonta ja vuosi vuodelta kulutuksen kiinni juokseminen käy näillä seuduin tukalaksi. Kiinan ongelma on samansuuntainen: vettä on runsaasti, paitsi siellä, missä sitä tarvittaisiin kipeimmin. Kolme neljäsosaa käytettävästä vedestä on etelässä, ja kolme neljäsosaa maataloudesta on pohjoisessa.

Neljännessä osassa de Villiers tuo pöytään jotain keinoja, joilla niukkuutta voitaisiin lieventää. Yksinkertaisuudessaan vaihtoehdot ovat: (1) säästeliäämpi käyttö, (2) teknologiset keksinnöt (esim. suolan poisto merivedestä) ja (3) veden ryöstäminen joltakulta muulta. Säästeliäämpi käyttö syntyisi helposti oikealla hinnoittelulla ja julkisten tukien niittämisellä. Uudet teknologiat tulisivat uuden hinnoittelun kautta taloudellisesti järkeviksi. Sodat vedestä eivät ole todennäköisiä laajalti: Thomas Homer-Dixonin mukaan alavirralla pitäisi olla niukkuutta ja toisaalta sotilaallinen ylivoima, ja ainoa paikka, missä näin on, on Niili.

De Villiers kirjoittaa siistiä asiatekstiä. Pitkin kirjaa de Villiers palaa tämän tästä takaisin lapsuutensa Etelä-Afrikkaan, jossa vesi oli arvokasta, ja heijastelee isoisänsä sukupolven kokemuksia kuivuudesta nykyiseen asenteeseen. Teknologian ja poliittisen tarmon suhteen de Villiers on neljännessä osassa miltei optimistinen tai optimisen toiveikas. Numeroina tilanne on tyly.

4/5

The Long Emergency

James Howard Kunstler, The Long Emergency: Surviving the converging catastrophes of the 21st century. Atlantic Books, London, UK, 2006.

Jim Kunstler on tehnyt uran yhdysvaltalaisen lähiöyhdyskuntarakenteen yhteiskuntakriitikkona. Kirjan otsikko viittaa aikaan, jolloin halpaa energiaa - erityisesti öljyä - ei ole enää tarjolla. Kestävä hätätila tarkoittaa siis tilannetta, jossa 200 vuotta kestänyt teollistunut kasvun vaihe tulee päätökseen. Kunstler ei yritä todistaa peak oilin paikkaansa pitävyyttä vaan ottaa sen lähtökohdakseen ja pohtii hätätilan poliittisia, sosiaalisia ja yhteiskunnallisia seurauksia.

Aluksi kirjoittaja hämmästelee, kuinka vähän julkisuudessa fossiilisten polttoaineiden saatavuudesta keskustellaan. Käytännössä energian saannin jatkuvuudesta ei puhuta. Sitten Kunstler pohtii fossiilisten polttoaineiden asemaa modernissa yhteiskunnassa; miten ja mitkä asiat ovat halvan ja helppokäyttöisen energian aikaansaamia. Energialla on myös poliittinen ulottuvuus, ja jatkossa se tulee selvemmin mukaan kansainväliseen politiikkaan. Peak oil -teesi tyypillisesti kumotaan väitteellä, että ihminen on neuvokas ja että markkinoiden hinnoittelumekanismi tekee vaihtoehdoista paremmin kannattavia. Kunstler käy läpi tiedossa olevat vaihtoehdot, eikä niistä mikään hänen mukaansa tarjoa järkevää vaihtoehtoa öljylle.

Fossiilisten polttoaineiden lisäksi sivilisaatiollamme on muita ongelmia, jotka ovat syntyneet teollisen yhteiskunnan ja väestönkasvun seurauksena. Ilmaston muutos, endeemiset taudit, kuivuus ja niukkuus vedestä, asuinalueiden tuhoutuminen (ihmisten ja eläinlajien). Lisäksi "jatkuvaan kasvuun" nojaava talous on heräävä houreistaan.

Lopuksi Kunstler maalaa kuvan siitä, millaista elämä on kestävän hätätilan aikana. Se on kovasti toisenlaista kuin nykyään, mutta ei välttämättä kaikilta osin huonompaa. Hän arvioi, että Yhdysvaltain koillisnurkka pärjää muita alueita paremmin (hän jopa spekuloi mahdollisuudella, että se tulee liitetyksi Ontarioon).

Kunstlerin tyyli on kärjistävää ja paikoin peittelemättömän halveksivaa. Hän käyttää paljon "vaihtoehtoisia" (hienoja) sanoja, mutta teksti on sujuvaa. Visiona tai poliittisena pamflettina kirja on eheä ja toimiva - jos kohta pessimistinen. Lähdeviitteitä on hyvin niukalti, ja niinpä väittämiä on työläs tarkistaa.

Characters, Emotion & Viewpoint

Nancy Kress, Characters, Emotion & Viewpoint: Techniques and exercises for crafting dynamic characters and effective viewpoints. Writer's Digest Books, Cincinnati, Ohio, USA, 2005.

Nancy Kress kirjoittaa henkilöhahmojen rakentamisesta ja tarinan kuljettamisesta yhden tai useamman näkökulman kautta. Kress painottaa ensivaikutelmaa. Kun henkilöhahmo esiintyy ensimmäistä kertaa tai kun henkilöhahmoon viitataan ensimmäistä kertaa, sen pitäisi olla tarkkaan mietitty, koska lukijan kuvaa voi olla vaikea ja uskaliasta vääntää toiseen asentoon myöhemmin. Sitten Kress luonnostelee, miten hahmon taustaa ja luonnetta voi tuoda esiin esineiden, kodin tms. kautta.

Tarinat ovat keskeisesti tarinoita ihmisistä. Kirjoittajan pitäisi pitää mielessä kussakin kohtauksessa, mitkä ovat eri osapuolten motiivit ja miten ne ilmenevät. Henkilöhahmojen toiminta sitten ponnistaa näistä motivaatioista. Kirjoittajan pitäisi pitää mielessä, keiden luonteenpiirteet ja/tai motivaatiot muuttuvat tarinan edetessä. Muutokset pitää motivoida tapahtumien kautta, jotta lukija pysyy kärryillä ja ymmärtää, miksi ja milloin muutos tapahtuu. Sitten Kress puhuu genrekohtaisisista arkkityypeistä, kielenkäytöstä ja erilaisista näkökulmista.

Characters, Emotion & Viewpoint ei sisällä mitään erityistä viisautta henkilöistä tai kirjoittamisesta. Kress kirjoittaa vaivattomasti, mutta luvut kaikuvat tyhjää löpinää.

Uskonto ja ihmismieli

Kimmo Ketola, Ilkka Pyysiäinen ja Tom Sjöblom, Uskonto ja ihmismieli: johdatus kognitiiviseen uskontotieteeseen. Gaudeamus, Helsinki, 2008.

Viimeisten vuosikymmenten aikana aivotutkimus on aimo harppauksin. Aivojen kuvaaminen palauttaa uskonnontutkimuksenkin tavallaanluonnontieteiden piiriin: uskonnollista ajattelua selitetään ihmisaivojen käyttäytymisen pohjalta. Koska ihmisaivojen oletetaan olevan samanlaiset kulttuurista riippumatta, voidaan tuloksia kerätä ja yleistää eri kulttuuripiireissä. Kirjassa ei Jumalien olemassa oloon oteta kantaa.

Kirja jakautuu kahteen osaan: ensimmäisessä osassa Ketola, Pyysiäinen ja Sjöblom esittelevät kognitiivisen uskontotieteen peruskäsitteet ja saavutukset. Jumaliin ja vastaaviin olentoihin viitataan intuitionvastaisina agentteina, jotka sotivat ihmisen oppimaa intuitiivista ontologiaa vastaan. Optimaalisesti intuitionvastaiset kuvaukset (representaatiot) ovat muita tehokkaampia, koska ne jäävät muita paremmin mieleen ja kuitenkin prosessoituvat aivoissa mutkattomasti.

Uskonnollinen perinne siirtyy sukupolvelta toiselle valikoivien voimien kautta: siirtyminen nojaa evolutionaariseen (vrt. meemit) tai epidemologiseen malliin koulukunnasta riippuen. Lisäksi siirtymiselle on kuvattu kaksi moodia: opillinen (toisto) ja imaginen (tunne). Uskonnolliset myytit ja representaatiot puetaan usein kertomuksiksi, koska ihmisellä on luontainen taipumus käsitellä ja omaksua havaintoja ja kokemuksia nimenomaan kertomuksina, narratiiveina. Narratiiveissa kulkee mukana myös tunnesignaali, joka tapaa koukuttaa kuulijansa. Uskonnolliset rituaalit vahvistavat yhteisön jäsenten käsityksiä toistensa luotettavuudesta ja sitoutumisesta yhteisön arvoihin. Mitä kalliimpia rituaaleja, sitä vaikeampi niitä on feikata. Niinpä uskonnollisten utooppisten yhteisöjen elinkaari on pidempi kuin maallisten.

Toinen osa koostuu yhdeksän eritasoisen kirjoittajan tekstejä. Joukossa on tapaustutkimuksia (teol. fuksien jumalkäsitys, miten psykoterapia käsittelee uskonnollista ahdistusta, Nokia Missio, jne.) ja tutkielmia (paratiisiuskomukset, Egyptin jumalkuninkaan syntymä rituaalina, rock-jumalat). Melkein kaikissa teksteissä, myös ensimmäisessä osassa viitataan Pascal Boyerin Religion Explained -kirjaan. Pieni harjaantumattomuus paistaa joissain teksteissä, joskaan ei ihan häiriöksi asti.

Kokoomateos antaa maallikolle jonkinlaisen käsityksen kognitiivisesta uskontotieteestä, ja erityisesti ensimmäisessä osassa on paljon mielenkiintoista käsitteistöä. Kirja on johdanto, ja ehkä joitain käsitteitä olisi toivonut käsiteltävän hieman vuolaammin. Esim. rituaaleista kertova luku olisi voinut olla pidempi -- aihe on mehukas.

3/5

Luokkakokous

Jarkko Tontti, Luokkakokous. Otava, Keuruu, 2007.

Jarkko Tontti kertoo tarinan, kuinka kolmikymppiset järjestävät lukion luokkakokousta. Päähenkilöitä on kaksi: it-alan uraohjus Toni ja keskiajan väitöstutkija Matias. Molemmat ovat edelleen kiinni lukioihastuksessaan, ja maailmaa - tai ainakin naisia - mitataan tämän ideaalin mukaan. Hesarissa Luokkakokousta esitellään väliinputoajakohortin sukupolviromaanina, ja kirja manaa esiin tuttuja asioita, jotka ovat kenties yhteisiä 1980-luvulla koulunsa käyneille. Suuri sukupolviromaani kirja ei kuitenkaan ole.

Tontti kirjoittaa rennosti, mikä tarkoittaa epätäydellisiä virkkeitä ja viitteenomaisia ajatuksia. Kaikki havainto on jotenkin negatiivista. Siitä huolimatta henkilöiden välinen ja siten koko tarinan jännite on aika laimeaa, eikä kirja oikein imaise mukaansa.

Red Mars

Kim Stanley Robinson, Red Mars. Bantam Books, New York, 1993.

Hard science fiction viittaa tieteiskirjallisuuteen, joka painottaa teknisiä yksityiskohtia sekä tieteellistä tarkkuutta ja pyrkii esittämään ideansa johdonmukaisena kokonaisuutena kirjoittamisajankohdan aikaan tunnetun tieteellisen tiedon pohjalta. Kim Stanley Robinsonin Red Mars - Mars-trilogian ensimmäinen osa - on Wikipedian mukaan esimerkki kovasta scifistä. Robinson kertoo tarinan Marsin asuttamisesta, joka alkaa "ensimmäisen sadan" kansainvälisen tutkijan ja insinöörin lähettämisestä Marsiin 2026. He rakentavat tukikohdan, tutkivat Marsin oloja ja valmistelevat laajemman siirtokunnan rakentamista. Tarina kulkee noin kymmenen keskeisen tutkijan näkökulman kautta maalaten teknisiä, sosiaalisia ja ideologisia ristiriitoja Marsin asuttaminen ja siellä eläminen aiheuttaa.

Niinpä Mars on punainen monestakin syystä. Planeetan maaperä on rautaperäinen ja siten punainen. Tutkijoiden keskuudessa punaisuus viittaa koulukuntaan, jonka mukaan laajaa maankaltaistamista (terraforming) ei pitäisi käynnistää, vaan Mars pitäisi säilyttää mahdollisimman ennallaan. Osa tutkijoista (anarkistit) haluaa irtautua monikansallisten yhtiöiden otteesta vallankumouksen avulla ja perustaa uudenlaisen yhteiskunnan. Idealismin, siirtolaisuuden ja kaivostoiminnan jännitteet lopulta kasvavat mittoihin, jossa maaperä värjäytyy verestä. Samaan aikaan maapallo painii ilmastonlämpenemisen, resurssien saatavuuden heikkenemisen ja ylikansoittumisen kanssa. Paikoin ilmiöissä on viitteitä Stablefordin ja Langfordin ajatuksiin.

Mars on kylmä ja karu. Ajoittain planeettaa kiusaavat hiekkamyrskyt. Robinsonin esittelemä tekniikka nostaa ihmisten tehokkuutta, mutta kirjassa ruoka, lämpö ja energia ovat edelleen keskeisiä reunaehtoja. Teksti on siistiä, ja sen välittämä kuva maailmasta ja ihmisistä on älykäs. Robinsonin henkilöt esiintyvät uskottavina tiedemiehinä ja asiantuntijoina, mutta heidän välinen draama on hieman jäykkää. Mars sen sijaan on silti lumoava. Tarina jatkuu kahdessa jatko-osassa.

Before France and Germany

Patrick J. Geary (1988) Before France and Germany: The Creation and Transformation of The Merovingian World. Oxford University Press, New York, USA.

Patrick Geary on keskiajan professori Kalifornian yliopistossa. Before France & Germany sijoittuu hänen tutkimusuransa ja myös tutkimusalueen alkupäähän. Hieman yli pariin sataan sivuun Geary saa upotettua germaanien vaellukset ja Rooman sekasorron aina Karolingien nousuun. Se on tarina, kuinka läntisen Rooman alueet muovautuvat ensin barbaarikuningaskunniksi ja sitten keskiaikaiseksi kristilliseksi euroopaksi.

Geary tarkastelee germaanien suhteita Rooman imperiumiin ennen kansainvaelluksia ja Rooman yhteiskunnallisia muutoksia, jotka olivat seurausta läntisten Rooman maaseudun väestökadosta, verotulojen kaventumisesta ja rahoitusongelmista. Erot vapaan talonpojan ja epävapaan maaorjan välillä katoavat, ja maanomistus keskittyy magnaattien käsiin. Rooman valtakunta paikallistuu, so. verotus, politiikka ja päätöksenteko saavat paikallisen värin. Germaaniheimot puskevat Tonavan ja Reinin yli. Idässä gootit tulevat yli sotajoukkona, ja ostrogootit ottavat haltuun Italian ja visigootit perustavat kuningaskunnan Etelä-Ranskaan. Frankkeja ei kirjallinen perimätieto juuri noteeraa; he tulivat osaksi imperiumi pienissä ryhmissä luopuen germaanisesta identiteetistään huomattavasti joustavammin.

Kirja on upea kuvaus Merovinkien noususta Gallian valtiaiksi, sekä kirkon, luostarilaitoksen ja piispojen roolista Gallian valtapolitiikassa. Geary jäsentää aikakauden mielenkiintoiseksi roomalaistuneiden germaaniheimojen politiikaksi ja välienselvittelyksi. Aikakaudella ei ole suuria nimiä, jotka olisivat kääntäneet oppikirjojen huomion, joten maallikolle lukukokemus on avartava ja herkullinen. Kirjan keskeinen pointti on, ettei Rooma kulttuurisessa mielessä romahtanut. Galloromaaninen aristokratia jatkoi roomalaisia tapoja ja hallintoa pitkälle keskiajalle. Pohjoisesta tulleet frankit eivät varsinaisesti vallanneet vaan sulautuivat olemassa olleeseen eliittiin. Tosin se, mitä saattoi pitää roomalaisena tai roomalaisuutena, muovautui sekin vuosisatojen saatossa.

Teksti on tiivistä. Kappaleita pitää sulatella kartan kanssa, jos yksityiskohdat ovat uusia. Geary yhdistää aikalaisteksteihin arkeologisia löytöjä, ja rajaa alueita, joista lähteet ovat vähäisiä.