The Name of the Wind

Patrick Ruthfuss, The Name of the Wind. Gollancz, London, UK, 2008. 

Yhdysvaltalainen Patrick Rothfuss toimii englannin lehtorina wisconsinilaisessa yliopistossa. The Name of the Wind on Rothfussin vuonna 2007 ilmestynyt esikoisromaani ja trilogian ensimmäinen osa. Kiertävän näyttelijäpariskunnan lahjakas poika Kvothe kertoo tarinansa kirjurille. Kvothesta liikkuu monenlaista huhua ja palkkiota -- hänestä kehkeytyy sankari, tietäjä, tuhopolttaja, murhaaja ja roisto riippuen siitä, keneltä kysytään.

Ensimmäiseltä sivulta käy ilmi, että Rothfuss osaa kirjoittaa. Tarinoiden sisällä kulkee tarinoita, joita värittävät huhut, kertojat ja myytit. Maailma on amerikkalaisen fantasian tapaan uudisraivaajien Länsi. Paikoin dialogi on hidasta ja vähän imelää, mutta kielten, tarujen ja tieteiden mysteerit pitävät tarinan mielenkiintoisena. Kirja on lupaus monitahoisesta päähenkilöstä, vaikka ensimmäinen osa ei vielä suuresti hänen karmaansa tallo. Tämä voisi olla ihan hyvän trilogian alku.

The Crystal Shard

R. A. Salvatore, The Crystal Shard. Forgotten Realms: The Icewind Dale Trilogy, Book 1. Wizards of the Coast Publishing, 2009. Alunperin julkaistu 1988. 

Tolkienin kirjoista kimmokkeen saanut R. A . Salvatore on tuottelias yhdysvaltalainen fantasiakirjailija, jolta 1990-luvulla julkaistiin pari kirjaa vuodessa.  The Crystal Shard on Salvatoren ensimmäinen julkaistu teos. Se sijoittuu Forgotten Realms -fantasiamaailmaan ja aloittaa trilogian, joka on suomennettu Jäätuulen laakso -sarjana. Yksi päähenkilöistä on musta haltia Drizzt Do'Urden, joka tämän jälkeen seikkailee parissakymmenessä kirjassa. 

Kirja on amerikkalaista fantasiaa: pohjoisilla syrjäseuduilla kalastajakylät joutuvat barbaarien ja hirviöarmeijoiden hampaisiin. Koska alueella ei ole esivaltaa, kylät (tai lähinnä niiden valitut johtajat) joutuvat selvittämään ongelmansa itse. Ne eivät tosin selviä ilman päähenkilöiden ratkaisevaa panosta. 

The Crystal Shard on häpeilemätöntä fantasiapulppia: kyliä palaa, örkkien kalloja halkeaa ja luolia sortuu. Sähinää, magiaa ja ohuelti kuvattu maailma. Salvatore selittää auki henkilöiden käsittelemät sisäiset ongelmat, eikä vauhdikkaan toiminnan takana ole mitään välittömän ylittävää tarinaa.

Legend

David Gemmel, Legend. Orbit Books, London, UK, 2009. Alunperin julkaistu 1984.

Brittiläinen David Gemmell (1948-2006) kynäili ensimmäiset teoksensa toimittajan työnsä ohessa. Kirjoitettuaan kaksi jatko-osaa esikoisteokselleen Legend, hän ryhtyi kokopäiväiseksi kirjailijaksi tuottaen kaiken kaikkiaan kolmisenkymmentä teosta.

Kuten valtaosa Gemmellin tuotannostakin, Legend on mahtipontista sankarifantasiaa. Pohjoisten Nadirien mahtava armeija uhkaa Drenain keisarikuntaa, jonka mahtavin linnoitus Dros Delnoch kärsii taitamattomasta johdosta ja miespulasta. Paikalle saapuu laulujen sankari Druss sotakirveineen ja levittää ympärilleen toivoa ja järjestystä. Kirjan toinen päähenkilö Regnak ajautuu sankariksi vastentahtoisesti kohtalon oikusta mutta kantaa kohtalonsa loppuun asti velvollisuuden tunnosta. Dros Delnochin muurit peittyvät vereen, ja väsyneet puolustajat nousevat vastustamaan ylivoimaista vihollista päivästä toiseen.

Tarina kulkee hieman harhaillen. Puolet sivuista palaa tilanteen lämmittelyssä. Monet kohtauksista ja käydyistä keskusteluista tuntuvat liittyvän vain väljästi tapahtumiin. Taisteluiden jälkeen ihmiset päätyvät antamaan toisilleen sivukaupalla tunnustusta ja ihmettelemään sitkeytensä mielettömyyttä. Kirja on tavallaan fantasiakirjallisuuden Teräsbetonia ja sen herooista metallitotuutta. Sellaisena ihan hauska.

Syvä uni

Raymond Chandler, Syvä uni. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Big Sleep (1939) kääntänyt Seppo Virtanen. WSOY, Porvoo, 1966.

Syvä uni on yhdysvaltalaisen Raymond Chandlerin ensimmäinen Philip Marlowe -kirja. Upporikas kenraali Sternwood pyytää Marlowea selvittämään tyttäreensä liittyvää pelivelkakiristystä. Kiristäjän takaa paljastuukin pornokirjarinki, ja Marlowe saa selittää poliiseille ruumiin toisensa jälkeen. Kuten Nainen järvessä, tämäkin on siistiä, toimivaa perusdekkaripulppia.

Erityisen kiitoksen ansaitsevat 1960-luvun SaPo-sarjassa ilmestyneen kirjan häikäisevät kannet. 

Sellaista oli atsteekkien elämä espanjalaisvalloituksen aikana

Jacques Soustelle, Sellaista oli atsteekkien elämä espanjalaisvalloituksen aikana. Ranskankielisestä alkuteoksesta La vie quotidienne des Aztèques à la veille de la conquête espagnole (1955) suomentanut Marja-Kaarina Renkonen. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo, 1968.

Ranskalainen akateemikko Jacques Soustelle (1912-1990) teki uran politiikassa ja Amerikan esikolumbiaanisessa antropologiassa. Sellaista oli atsteekkien elämä julkaistiin ensi kertaa vuonna 1955 osana Hacheten vuonna 1938 käynnistämää La vie quotidienne -tietokirjasarjaa, jonka tarkoitus oli välittää ajankuvaa historiasta kiinnostuneille maallikoille. Yksi sarjan aikaisemmista teoksista on Flacelièren Sellaista oli elämä antiikin Kreikassa.

Atsteekit ovat tutkijoille monella tapaa epäkiitollinen kulttuuri. Vaikka arkeologiset tutkimukset ovat Soustellen mukaan olleet hedelmällisiä, kulttuurin runsaasta kirjallisesta materiaalista on jäljellä vain rippeitä. Ensimmäiset eurooppalaiset eivät arvostaneet atsteekkien sivilisaatiota eivätkä erityisesti sen uskontoja. Niinpä piispa Zumarraga kokosi uskonnolliset ja maalliset teokset rovioksi. Alkuperäistekstien sijaan jäljellä on reconquistan maattomien hidalgojen, fanaattisten munkkien ja askeettisten lähetyssaarnaajien kuvauksia.

Johdannon jälkeen Soustelle aloittaa käsittelemällä México-Tenochtitlán kaupungin syntyä, historiaa ja rakennetta. Nimi Tenochtitlàn johtuu viikunapuun nimestä ja México joidenkin arvioiden mukaan Mexitl-jumalasta, jota symboloi kaktuksessa istuva käärmettä nielevä kotka. Kaupunkia asuttivat atsteekit, joka oli alunperin metsästäjä-keräilijä -heimo ja joka sittemmin vaelsi Meksikon ylätasangolle (Aztlánista, valkeasta maasta), omaksui maanviljelyksen ja alisti naapuriheimot valtaansa. Nykyisen Mexico Cityn paikalla sijainnut México-Tenochtitlàn oli kanavien halkoma, espanjalaisvalloitusten aikaan 1500-luvun alussa muutaman sadantuhannen asukkaan koti ja kaupan keskus. Ensimmäinen luku on hieman sekava: se on sekoitus kaupungin yksityiskohtia ja silmäyksiä pidempään historiaan.

Atsteekkien heimot perustuivat klaaneihin ja talonpoikaissotureihin, mutta aikaa myöten erikoistuminen saa sijaa, ja hallitsijan apuna toimii laaja hierarkinen virkamiehistö. Alunperin vaalein, sittemmin hallitsijan päätöksellä valitut tecuhtlit, mahtimiehet, muodostivat hallinnon, upseeriston ja oikeuslaitoksen eliitin. He nojasivat paikallisessa hallinnossaan alempiin virkamiehiin, capulleceihin, ja saivat kantaa veroa. Kuten Roomassakin, pätevöityminen politiikassa edellytti sotakokemusta ja -saavutuksia. Espanjalaisten saapuessa säädyt olivat vasta vakiintumassa ja varsinainen aatelisto yksityisine maaomistuksineen syntymässä. Silti asema jossain määrin periytyi isältä pojalle. Ylimysten lapset pääsivät parempiin kouluihin, ja siten useammat virat hallinnossa, oikeuslaitoksessa, armeijassa ja temppelien papistossa olivat heille avoinna. Säätynä kauppiaat, pochtecatlit, olivat vasta nousemassa laajenevassa valtakunnassa, ja heidänkin keskuudessa oli arvojärjestys. Isoimmissa kaupungeissa oli kauppiasyhtymiä, jotka huolehtivat karavaaneista, suhdetoiminnasta, kauppiaiden välisestä oikeudenkäytöstä jne. Näiden alapuolella olivat käsityöläiset, talonpojat ja orjat (joita kohdeltiin pääasiassa hyvin).

Atsteekkien, kuten monien muidenkin Keski-Amerikan kansojen käsitys ajasta oli syklinen ja jakautui aikakausiin, atsteekkien tapauksessa "aurinkoihin". Neljäs "aurinko" oli "veden aurinko" , koska se päättyi vedenpaisumukseen. Oma aikamme on viides, "liikkeen aurinko". Sen kesto ja kohtalo tuli päätetyksi samana vuonna, jona se alkoi ja jona aurinko pantiin liikkeelle. Luvassa on siis tuhoisia luonnonmullistuksia, kunnes lopulta todellisuus repeää, ja länsitaivaan pohjalla odottavat pimeyden hirviöt, Tzitzimime, järjestelevät asioita uudelleen lovecraftilaisessa hengessä. Iä! Iä! Maailman katolla kaiken lähteenä oli atsteekkien mukaan kaksinaisuuden pariskunta, mutta heidän jälkeläisensä, nuoremmat jumalat, olivat kuitenkin luoneet maailman ja - ennen kaikkea - auringon. Liikkuakseen aurinko tarvitsi "kallisarvoista vettä" eli ihmisverta, jolloin jumalat uhrasivat itsensä. Sen jälkeen tuli ihmisten osaksi pitää aurinko liikkeessä ja pimeys loitolla, ja ilman pyhiä uhreja elämä pysähtyisi. Sulkakäärme Quetzalcoatl, tiedon ja taidon jumala , ei hyväksynyt ihmisuhreja, mutta Tezcatlipoca, väkivaltaista muutosta edustava jumala, oli pelannut hänet syrjään ja antanut Méxicon uhreja janoavien jumalten käsiin.

Taivaankappaleiden liike ja vuodenaikojen rytmi herättivät atsteekeissa kuten monissa muissakin kansoissa halun ymmärtää ilmiöitä ja nähdä niitä ennalta. Niinpä ennusmerkkejä luettiin paitsi tähdistä myös luontokappaleiden oikuista. Tärkeitä rituaaleja ja tapahtumia sovitettiin alkavaksi suotuisten merkkien alla.

Atsteekeilla oli monia jumalia, ja määrä valloitusten myötä kasvoi, kun uusien alueiden jumalat kytkettiin osaksi valtakuntaa. Niinpä atsteekkien valtakunta oli paikallisten uskontojen ja kulttuurien tilkkutäkki, jossa vielä eri säädyillä oli omien ihanteidensa mukaisia palvonnan kohteita. Eri yhteisöjen yhteisiäkin jumalia oli, kuten kauppiaiden Yiacatecutli, sulkakauppiaiden Cocyotlinaual ja suolakauppiaiden Huixtociuatl. Atsteekkien auringon ja sodan jumala oli Huitzilopochtl.

Soustelle kuvaa myös atsteekkien koteja, työtä, arkea ja juhlia. Kaupunkien talot rakennettiin pääosin auringossa kuivatuista tiilistä, ja niiden sisustus oli niukkaa: huonekaluina mattoja, arkkuja, muutama istuin ja hiiliastia. Taloihin kuului oleellisesti piha ja puutarha. Varakkaampien talot olivat Soustellen mukaan ainoastaan suurempia (mahdollisesti koristemaalattuja) ja niiden puutarhat loisteliaampia. Miesten vaatteet koostuivat sandaaleista, lannevaatteesta ja viitasta, kutakin koristeltu säädyn ja varallisuuden mukaan. Naiset käyttivät hametta ja kaupungeissa povensa peittona jonkinlaista liivin ja paidan välimuotoa. Kertomukset työmoraalista ja päihteiden kohtuukäytöstä tuntuvat välittyneen värittyneinä ja idealisoituina. Arkea rytmittivät uskonnolliset rituaalit ja osana rituaaleja harrastettiin metsästystä ja pelejä, kuten Tlachtli-pallopeli.

Myös sodankäynti oli osaltaan uskonnollinen rituaali, joka muodostui keskeiseksi osaksi eliitin elämää ja toimintaa. Sodan käynnistäminen edellytti lähettiläiden keskustelua ja neuvonpitoa, ja sotatila oli säädelty prosessi, jossa Soustellen mukaan yllätystä ei pidetty soveliaana, mutta toki vakoojia, ansoja ja harhautuksia käytettiin. Tappio oli sekin säädelty, koska taistelu oli eräänlainen jumalten tuomio, ja siihen päädyttiin jälleen neuvotteluiden kautta. Atsteekkien tarkoitus ei ollut "totaalinen sota", jossa viholliset alistetaan, heidän maansa tuhotaan ja väkensä surmataan. Vaikka taistelussa tavoite oli sitten vankien hankkiminen jumalten uhreiksi, sodan tarkoitus oli tuoda julki Huitzilopochtlin tahto, ja vihollisten riitti tunnustaa erehdyksensä suhteessa tähän tahtoon -- mikä käytännössä tarkoitti, että valloittettu kaupunki tai alue taipui Tenochtitlánin tahtoon,  luopui omasta ulkopolitiikasta ja maksoi veroa. Espanjalaiset kypärineen, miekkoineen, hevosineen, laivoineen ja tykkeineen rikkoivat kaikkia atsteekkien sodankäynnin sääntöjä: He saapuivat puhuen rauhasta, ja alkoivat sitten yllättäen tappaa väkeä ilman neuvotteluita. He surmasivat sotilaita ottamatta vankeja, he eivät neuvotelleet, eivätkä säästäneet ihmisiä, taloja, jumalia tai paikallisia tapoja. Espanjalaisille Kaarle V oli ainoa hallitsija ja kristinusko ainoa uskonto. Soustelle tiivistää lopputuloksen näin (s. 214):

Ja kun kaikki oli ohi, meksikolaispäälliköt odottivat katkeraa neuvottelua valloittajille maksettavasta verosta eivätkä aavistaneetkaan mitä tuleman piti: että heidän kulttuurinsa tuhottaisiin, jumalansa ja uskontonsa hävitettäisiin, poliittiset instituutiot mitätöitäisiin, kuninkaita kidutettaisiin, aarteet ryöstettäisiin ja kansa merkittäisiin orjuuden punaisella polttoraudalla.

Niin se käy. Loppuun Soustelle kokoaa vielä kuvauksia atsteekkien sivistyksestä, ihanteista, kuvaamataiteista ja runoudesta.

Maallikolle tällainen "kevyempi" johdanto kulttuurihistoriaan on erinomaista herkkua, mutta on luultavaa, että tällaisia kirjasarjoja tuskin enää kustannetaan. Lukijoilla on parempaa tekemistä, eikä tietokirja ole historioitsijalle tai antropologille suurikaan ansio. Maallikolle jää Wikipedia, 50 vuotta vanhoja tietopokkareita ja raskaita akateemisia teoksia, mikä ei sekään ole aivan huono kohtalo.

The Pragmatic Programmer

Andrew Hunt, David Thomas, The Pragmatic Programmer: From Journeyman to Master. Addison-Wesley, 1999.

Yhdysvaltalaiset ohjelmistoammattilaiset Andrew Hunt ja David Thomas päätyivät kirjoittamaan kokemuksistaan ja näkemyksistään kirjan The Pragmatic Programmer. Kirja on ollut menestys yli kymmenen vuotta, ja miehet ovat sittemmin perustaneet The Pragmatic Bookshelf -kustantamon.

Sana pragmaattinen juontuu latinan kautta kreikasta, missä pragma tarkoittaa tekoa. Pragmaattinen ohjelmoija on siis käytännöllinen: hän on realistinen, järkevä ja hänen työtään ohjaavat sellaiset teoreettiset periaatteet, jotka toimivat käytännössä. Noh, dialektis-materialistinen pilailu sikseen.  

The Pragmatic Programmer lähtee siitä, miten ollaan ohjelmointiammattilainen. Ohjelmointi on käsityötä, ja kirjoittajat pohjustavat analogioissaan käsityöläisperinnettä ja -etiikkaa. Ammattilaisen tulee pitää työkalunsa (osaamisensa) hyvässä kunnossa, seurata alan kehitystä ja omaksua uusia menetelmiä uusien (ja vanhojen) ongelmien äärellä.  Kirjoittajat kokoavat kirjan lukuihin ohjeita aiheittain kattaen mm. pragmaattisen ajattelutavan, työkalut, ongelmanratkaisun, suunnittelun, projektien hallinnan, testaamisen ja vaatimusten, muutosten sekä versioiden hallinnan. Argumentaatio, esimerkit ja tiivistelmät ovat kaikki hyvin käytännönläheisiä.

Ammattilaisuus ja ammattietiikkaan sitoutuminen on hieno päämäärä itsessään. Sitten kirjoittajat menevät esittämään, että olisi hyvä tunnistaa keskeisiksi muuttuvia teknologioita ajoissa, jotta voisi paukutella henkseleitään ja leuhottaa sitten, kun teknologia on valtavirtaa. Tässä kyse on kilpailusta ja pätemisestä, mitkä eivät liity ammattilaisena olemiseen sinänsä. Tämä lipsahdus ja kirjan jaaritteleva sä-passiivi ovat keskeiset heikkoudet.

The Pragmatic Programmer on ollut olennaisesti muokkaamassa ohjelmistoammattilaisuuden työtapoja ja menetelmiä. Edellisestä lukukerrasta on viisi vuotta, ja nyt kirjan esittämät ajatukset tuntuivat omilta.

Punarinta

Jo Nesbø, Punarinta. Norjankielisestä alkuteoksesta Rødstrupe (2000) suomentanut Outi Menna (2005). WSOY, 2010.

Nesbø jatkaa oslolaisen Harry Holen tarinaa. Hole ampuu valtiovierailun yhteydessä yhdysvaltalaisen turvamiehen, joutuu sivuun valvontaosastolle, saa ylennyksen ja kiinnostuu Norjaan salakuljetetusta harvinaisen tehokkaasta kivääristä. Kiväärin kautta perehdytään Norjan toisen maailmansodan aikaiseen politiikkaan, saksalaismielisiin, vastarintaliikkeeseen ja jälkipyykkiin. Nesbø kirjoittaa sujuvasti, mutta tarina ei aivan vaivattomasti loksahtele kohdalleen.