maanantai 31. joulukuuta 2012

14

Peter Clines, 14. Permuted Press, 2012.

Peter Clines on yhdysvaltalainen tieteis- ja fantasiakirjailija. Aikaisemmassa tuotannossaan hän on syyllistynyt joidenkuiden muiden kirjailijoiden tavoin genrejen yhdistelyyn tuottaen tarinoita mm. Robinson Crusoesta ihmissusien parissa sekä zombien ja supersankarien kohtamisista.  

14 on samaan tapaan sekoitus genrejä, steampunkia ja kauhufantasiaa. Kirja kertoo losangelesilaisesta rakennuksesta, jonka vuokralaiset hämmästelevät rakennuksen outoa pohjakaavaa, mutatoituneita torakoita, lukittuja ovia, pakenevia vuokralaisia ja tarinoita itsemurhista. Vuokra on kuitenkin alhainen, ja asukkaat elävät köyhyysrajan tuntumassa, joten häätöuhka kitkee uteliaisuuden useimmista. Päähenkilö Nate, kolmikymppinen väliinputoaja, päättää kuitenkin ottaa asioista selvää ja saa houkuteltua puolentusinaa vuokralaista mukaan salapoliisityöhön. Mysteeri ei ole ihan pieni.

Clines kirjoittaa sujuvasti, vaikka henkilöiden välinen dialogi äityy hetkittäin turhan söpöksi. Toimivasta alusta huolimatta tarina työntää maallikon etäälle, kun mysteerien verho aukeaa. Kirja on saanut Yhdysvalloissa innostuneen vastaanoton. Jos pitää genre blender -skenestä, kirja voi olla ihan hyvä.

lauantai 29. joulukuuta 2012

Veren ääriin

Cormac McCarthy, Veren ääriin eli lännen punainen ilta. Englanninkielisestä alkuteoksesta Blood Meridian: or the Evening Redness in the West (1985) suomentanut Kaijamari Sivill. WSOY, 2012.

Cormac McCarthy on yksi Yhdysvaltain tämänhetkisistä eturivin kirjailijoista. Monet pitävät nyt suomennettua romaania Veren ääriin hänen läpimurtonaan. Kirja kertoo nuoresta kotoa karanneesta pojasta, joka matkaa Yhdysvaltojen lounaisosiin 1800-luvun puolivälissä. Sota Meksikoa vastaan on juuri rauhoittunut, mutta aseelliset joukot, intiaanit ja uudisasukkaat, ryöstelevät seutua. Poika liittyy Glantonin johtamaan koplaan, joka kerää intiaanien päänahkoja paikallishallinnon maksamaa korvausta vastaan. Aseistetun joukon matka pitkin poikin autiomaita ja vuoristoja jättää jälkeen joukon ruumiita. Väkivalta ei kuitenkaan pysy uomassaan, eikä tappajia juhlita pelastajina kovin pitkään. Koulutettu ja sivistynyt tuomari Holden etsii moraalin ja sodankäynnin rajoja kokeellisesti.

Veren ääriin on väkivaltainen tarina Yhdysvaltojen alkuvaiheista. Kirjan englanninkielinen nimi viittaa kenties yhdeksänteenkymmenenteenkahdeksanteen pituuspiiriin, joka leikkaa läpi mm. Teksasin, Oklahoman ja Kansasin ja jota joku historioitsija on pitänyt sivistyksen rintamaiden ja erämaan rajana. McCarthyn kerronta on tiivistä ja toteavaa, eikä se ole helppolukuista. Se ehtii silti viipyä karuissa, hedelmättömissä maisemissa, joiden kauneus luo syvän kontrastin nälän kiusaamille väkivaltaisille tappajille.

tiistai 25. joulukuuta 2012

Toiset

China Miéville, Toiset. Englanninkielisestä alkuteoksesta The City and the City (2009) suomentanut J. Pekka Mäkelä. Karisto, Hämeenlinna, 2012.

China Miéville on brittiläinen kirjailija, tutkija ja vasemmistoaktiivi. Hän on luokitellut romaaninsa uuskummaksi (new weird) eli yhdistelmäksi 1900-luvun alun pulp- ja kauhukirjallisuutta.  

Toiset on Miévillen seitsemäs romaani. Se kertoo jaetusta eurooppalaisesta suurkaupungista, jonka kaksi itsenäistä kaupunkia, rapistuva Besźel ja loistelias Ul Qoma, kulkevat limittäin ja osin päällekkäin toistensa kanssa. Kaupunkien rajat saa ylittää vain rajapisteen kautta; kaikkia muita ylityksiä valvoo erityinen viranomainen Rikko. Kansalaiset ovat oppineet olemaan näkemättä toisen kaupungin asukkaita, asuntoja tai autoja. Besźelistä löytyy nuoren opiskelija ruumis, ja jäljet johdattavat tarkastaja Tyador Borlún vieraaseen Ul Qoman kaupunkiin.

Toiset on hyvin kirjoitettu dekkari ja mielenkiintoinen tieteis- tai uuskummaromaani. Kahtia jaettu kaupunki ja sen synnyttämä kulttuuri toimivat tarinassa erinomaisesti.

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Teurastamo 5

Kurt Vonnegut, Teurastamo 5 eli lasten ristiretki. Englanninkielisestä alkuteoksesta Slaughterhouse-Five, or the Children's Crusade (1969) suomentanut Juhani Jaskari. Tammi, Helsinki, 1970.

Kurt Vonnegut (1922-2007) oli yhdysvaltalainen kirjailija ja vääräleuka, joka tunnetaan satiireistaan, tieteiskirjallisuudestaan ja mustasta huumoristaan. Hän osallistui toiseen maailmansotaan ja joutui sotavankina todistamaan Dresdenin pommitusta helmikuussa 1945.

Teurastamo 5 kertoo yhdysvaltalaisesta optikosta Billy Pilgrimistä, jonka aikakäsitys on "spastinen": hän poukkoilee elämänsä eri vaiheissa hallitsemattomasti. Osan ajastaan hän viettää ensin hämmentyneenä sotilaana ja sitten vielä hämmentyneempänä saksalaisten sotavankina. Tahattomasti tai kohtalon oikusta hän säilyttää yksilöllisyytensä, eikä sulaudu univormujen massaan, mikä ei tee vaikutusta amerikkalaisiin, brittiläisiin tai saksalaisiin sotilaisiin. Osan aikaa hän on avaruudesta tulleiden muukalaisten vankina. Kaikissa olosuhteissa Pilgrim tyytyy kohtaloonsa valittamatta. Satiirikon terävä kynä esittää sodan, siinä tehtävät valinnat ja välttämättömyydet Pilgrimin kautta järjettöminä ja typerinä.

Teurastamo 5 on myös Vonnegutin yritys käsitellä pommitusta. Kirjan alussa ja lopussa kirjailija kertoo kokemustensa ja kirjoittamisensa taustoista.

lauantai 22. joulukuuta 2012

The Last Policeman

Ben H. Winters, The Last Policeman. Quirk Books, Philadelphia, PA, USA, 2012.

Ben H. Winters on yhdysvaltalainen toimittaja ja kirjailija. Hän tuli tunnetuksi Jane Austen -parodiastaan Sense and Sensibility and Sea Monsters. Winters on kirjoittanut myös parodian Android Karenina, joka yhdistelee 1800-luvun lopun Venäjää ja steampunkia.

Edellisistä poiketen The Last Policeman on  noir-henkinen dekkari. Maa ja valtava asteroidi ovat törmäyskurssilla. Ihmiset käyttäytyvät poikkeuksellisesti. Yhdysvaltoihin on säädetty pitkä lista poikkeuslakeja. Puhelimet toimivat satunnaisesti, ruokaa on niukalti, autoja on vain viranomaisilla, ja kaikki elävät loppua odottaen. Nuori newhampshirelainen rikosetsivä Henry Palace saa tehtäväkseen selvittää pikaruokaravintolan vessaan hirttäytyneen vakuutustarkastajan tapauksen. Kollegojen ja patologien mielestä tapaus on selvä itsemurha, eikä murhatutkimuksissa sitä paitsi ole mieltä maailmanlopun edellä, mutta Palace on eri mieltä. 

Winters on rakentanut dekkarilleen mielenkiintoiset puitteet. Toimintakohtaukset tapaavat kuitenkin hidastua kertojan pysähtyessä vuodattamaan tuntemuksiaan. Tilanteiden jännitys tuntuu perustuvan tavallisten asioiden vaikeutumiseen ja huonoon kommunikaatioon, mitkä ovat ehkä parodian tyylikeinoja, mutta noir-dekkarissa ne ovat turhauttavia. Murha on silti aina murha, ja The Last Policeman on ihan mukiinmenevä dekkari.

tiistai 18. joulukuuta 2012

The Sanctuary Seeker

Bernard Knight, The Sanctuary Seeker. Pocket Books, London, UK, 2004 (1998).

Brittiläinen Bernard Knight on kuolinsyytutkija ja patologian professori, joka on työnsä ohessa kirjoittanut joukon romaaneja. Tunnetuimpia näistä lienevät keskiaikaan sijoittuvat Crowner John -dekkarit, joista The Sanctuary Seeker on ensimmäinen. Vuonna 1194 Englannin kreivikuntiin asetettiin kruunun edustaja hillitsemään sheriffien korruptiota ja keräämään rahaa panttivankina olevan kuninkaan Richard Leijonamielen lunastamiseksi. Kruunun virkamiestä kutsuttiin nimellä crowner, joka vääntyi muotoon coroner, joka puolestaan tuli merkitsemään myöhemmin kuolinsyytutkijaa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoden 1196 Exeteriin ja sen ympäristöön. Crowner John, eli sir John de Wolfe, on vasta virkaansa nimetty kruunun virkamies, jolla on takanaan sotia ja ristiretkiä. Virkansa puolesta hänen täytyy tutkia kreivikunnan alueella tapahtuvat poikkeukselliset kuolemantapaukset, missä häntä avustavat cornwallilainen aseenkantaja Gwyn ja pappispiireistä poispotkittu kirjuri Thomas. Pienestä kylästä löytyy ruumis, joka paljastuu normanniylimykseksi, mikä politisoi tutkimuksen. Välit Exeterin sheriffiin eivät ole lämpimät, eivätkä valtapiirien epäselvyydet niitä lämmitä.

The Sanctuary Seeker on toimiva dekkari. Monimutkaisen juonen ja kehittyvien hahmojen sijaan kirja tarjoilee herkullista keskiaikaista ajankuvaa. Saksien ja normannien välinen juopa ei ole kuroutunut umpeen, lainkäyttö ei ole vakiintunut ja kulttuuri on ensisijaisesti paikallista.

lauantai 15. joulukuuta 2012

The Third Reich at War

Richard J. Evans, The Third Reich at War: How the Nazis Led Germany from Conquest to Disaster. Penguin Books, London, UK, 2008.

The Third Reich at War on kolmas osa Richard J. Evansin kolmiosaisessa kirjasarjassa, joka käsittelee Saksan Kolmatta valtakuntaa. Ensimmäinen osa The Coming of Third Reich käsitteli natsien valtaannousua vuoteen 1933 ja toinen osa The Third Reich in Power sotaa edeltäviä vuosia 1933-1939. Nimensä mukaisesti tämä kolmas osa keskittyy Kolmannen valtakunnan sotavuosiin 1939-1945.

Evansin mukaan sota oli Hitlerin tavoite kaiken aikaa. Valtaannousun jälkeen koko yhteiskunta oli suunnattu sotaan valmistumiseen. Voitetun sodan jälkeen Saksan talous nousisi uuteen kukoistukseen voitettuine alueineen ja luonnonvaroineen. Saksa miehititti Versaillesin rauhassa menetetyn Reininmaan vuonna 1936, mitä seurannut asukkaiden kansanäänestys puolsi yhdistymistä Saksaan. Vuonna 1938 Itävalta liittyi osaksi Saksaa. Samana vuonna Tsekkoslovakian saksankieliset sudeettialueet liitettiin Saksaan Lännen johtajien suostumuksin. Saksa oli menettänyt alueita myös Puolalle, mutta Puolan johto ei taipunut Hitlerin uhkavaatimuksiin alueluovutuksista.

Sodan sattuessa Puola uskoi pystyvänsä pitämään puolensa kunnes Ranska ja Iso-Britannia ehtisivät apuun. Sota kesti kuitenkin vain noin neljä viikkoa. Saksalaiset olivat paremmin varustautuneita, he liikkuivat nopeammin, ja eri aselajien yhteistoiminta oli tehokasta. Silti saksalaisten tappiot olivat merkittävät: he menettivät kokonaisen divisioonan verran panssareita, tuhansia sotilaita ja neljänneksen lentokoneistaan. Sodan jälkeen Saksa perusti Puolaan hallinnon, jonka tehtäväksi tuli tuhota puolalainen kulttuuri tappamalla sen eliitti ja älymystö. Hitler halusi tehdä puolalaisista helootteja saksalaisen herrakansan käyttöön. Esikuvinaan Hitlerillä oli Australian ja Pohjois- ja Etelä-Amerikkojen asuttamiset. Seurasi mielivaltaisia teloituksia, silmitöntä väkivaltaa, väestön pakkosiirtoja, pakkotyöleirejä ja juutalaisille ghettoja.

Keväällä 1940 Saksa hyökkäsi Tanskaan ja Norjaan. Tanska kaatui muutamassa tunnissa, Norja kahdessa viikossa. Saksa hyökkäsi Belgiaan Ardennien läpi. Puolueeton Hollanti antautui Rotterdamin pommitusten jälkeen. Ranskan valloitus vuonna 1940 kesti vain viikon pidempään kuin Puolan. Saksa pelasti myös Italian epäonnistuneelta Balkanin valloitusretkeltä.

Nopeiden voittojen myötä sotaan epäillen tai kielteisesti suhtautuneet äänetkin vaimenivat. Yllätyshyökkäys ja uudenlainen taktiikka oli tehokasta. Britannia ei kuitenkaan antanut pommitusten alla periksi. Venäjällä kävi huonosti voitokkaasta alusta huolimatta. Saksan voimavarat eivät yksinkertaisesti riittäneet nopeaan sotaan. Kun yllätysetu oli käytetty, sota muuttui näännytystaisteluksi, jossa kilpailivat teollisuustuotannot, joka Neuvostoliitolla oli suunnattomasti suurempi. Yhdysvaltojen osallistuttua sotaan vaaka keikahti pahasti Saksan kannalta epäedulliseen suuntaan. Saksa yritti saada käsiinsä kipeästi tarvitsemaansa öljyä hyökkäämällä Pohjois-Afrikassa kohti Arabiaa ja Venäjällä kohti Kaspianmerta.

Länsivallat alkoivat pommittaa Saksan kaupunkeja ensin teollisuustuotannon tuhoamiseksi, sitten sotainnon laannuttamiseksi. Jatkuvat pommitukset heikensivät natsien kannatusta. Hitler asettui itse sodanjohtoon, koska piti kenraaleitaan saamattomina pelkureina, mutta tappioita alkoi tulla joka rintamalla. Kirjeet rintamalta välittivät koteihin kylmyyttä ja nälkää kärsivien sotilaiden epätoivoa. Hitler ei kuitenkaan antautunut, vaan uhrasi säälimättä Saksan sotilaita, kaupunkeja ja siviilejä epätoivoisessa taistelussa.

Evans kuvailee sodan vaiheita, mutta keskittyy oloihin ja tapahtumiin Saksassa. Rotuopin mukainen puhdistus kohdistui erityisesti juutalaisiin, joita Hitler kiivaasti syytti käynnissä olevasta sodasta, mutta myös romaneihin, puolalaisiin, slaaveihin, seksuaalivähemmistöihin, mielisairaisiin ja vammaisiin. Lukujen valossa systemaattinen tuhoaminen vetää lukijan hiljaiseksi, vaikkei asia uusi ole. Lukujen valossa myös sotilaiden harjoittama väkivalta valloitetuilla aluilla, erityisesti idässä, on hurjaa. Eikä Evans pyöritä pelkästään lukuja. Hän kaivaa esiin loputtomasti silminnäkijälausuntoja, päiväkirjoja, kirjeitä ja raportteja väkivaltaisista ja julmista yksittäistapauksista ja yhdistää nämä laajempiin tapahtumiin.

Hitler selvisi useista murhayrityksistä. Lentokoneeseen asetetut pommit eivät syystä tai toisesta räjähtäneet, Hitler ei ollutkaan sattumalta paikalla pommin räjähtäessä oluttuvassa tai paksu työpöytä suojasi paineaallolta. Upseerien salaliiton jälkeen seurasi puhdistuksia. Vastarintaliike ei saanut Länneltä vastakaikua. Liittoutuneet vaativat ehdotonta antautumista, eivätkä opposition mahdollisuudet tai vaatimukset olleet realistisia. Sitä paitsi Churchill, Roosevelt, Eisenhower ja Stalin pelasivat jo sodanjälkeistä valtapeliä. Kun sodan lopputulos alkoi olla selvillä, natsien keskuudessa käynnistyi itsemurha-aalto. Jotkut pelkäsivät rikostensa puolesta, mutta monet eivät halunneet elää maailmassa, jossa unelma Kolmannesta valtakunnasta oli peruuttamasti ohi.

Evansin Kolmatta valtakuntaa käsittelevä trilogia on kerrassaan loistava. Se on monipuolinen ja hyvin kirjoitettu kuvaus tapahtumista Saksassa viime vuosisadan alkupuolella. Sen akateemiset meriitit jääkööt ammattilaisten puntaroitaviksi.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Rush and Philosophy

Jim Berti, Durrell Bowman (toim.), Rush and Philosophy. Volume 57 in the Series Popular Culture and Philosophy. Open Court Publishing, Chicago, Illinois, 2011.

Rush on kanadalainen vuonna 1968 perustettu rockyhtye, joka on tunnettu progressiivisesta rockista, usein vaihtuvista ja epätavanomaisista tahtilajeistaan ja taitavista soittajistaan. Monimutkaisuus ja erilaiset musiikilliset kokeilut ovat keränneet vuosien mittaan kritiikkiä. Silti yhtyeen edellä kultalevyjen määrässä ovat vain The Beatles ja The Rolling Stones. Kolmihenkinen kokoonpano - Geddy Lee, Alex Lifeson ja Neil Peart - on pysynyt samana vuodesta 1974, ja yhtye julkaisi juuri tänä vuonna viimeisimmän levynsä.  Rush and Philosophy on puolestaan musiikkia ja erityisesti yhtyeen rumpalin ja sanoittajan Neil Peartin lyriikoita ruotiva antologia. Se ilmestyy populaarikulttuuria ja filosofiaa yhdistelevässä kirjasarjassa, jonka aikaisemmat osat ovat käsitelleet eri televisiosarjoja, yhtyeitä, sarjakuvia ja baseball-joukkueita. Antologia käsittää 21 artikkelia, joiden kirjoittajat ovat enimmäkseen filosofian, musiikkitieteen, psykologian, sosiologian, viestinnän ja kasvatustieteen ammattilaisia -- ja ovat tavalla tai toisella harrastaneet Rushin musiikkia vuosien ajan.

Rush and Philosophy on, kuten antologiat tapaavat olla, epätasainen. Sen filosofinen anti on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ohut. Esimerkiksi kirjan ensimmäinen artikkeli on yhdysvaltalaisen filosofian lehtorin sekava muistelma ensimmäisestä Rushin konsertistaan. Pari kirjoittajista harrastaa ajatuskokeita Platonin luolavertauksen tai jopa Wittgensteinin tractatuksen kanssa. Kliinisen psykologian professori Mitch Earleywine pudottelee tekstiinsä lyhyitä katkelmia Rushin sanoituksista tukemaan joitain havaintoja modernista psykologiasta - tai toisin päin. Jotkut kirjoittajista, kuten musiikkitieteilijä Durrell Bowman, tyytyvät tarkastelemaan pääasiassa musiikin ulkoisia ominaisuuksia: tahtilajeja tai teknologiaa.

Toki poikkeuksiakin on. Esimerkiksi John T. Reuland tarkastelee fanien ja kriitikoiden vastakkaisia näkemyksiä Rushin musiikista ja erityisesti sen teknisestä monimutkaisuudesta. Reulandin mukaan Rushin musiikin tekninen tarkkuus, kuten myös jäsenten taiteellinen tinkimättömyys,  ammattimaisuus ja työetiikka, tuntuvat vetoavan miespuolisiin valkoihoisiin keskiluokkaisiin länsimaalaisiin nördeihin. Kriitikoille Rush ei ole ollut tarpeeksi vastakulttuurinen, "autenttinen" tai poliittinen. Melissa Beckin erikurolainen luenta uskonnon asemasta Rushin lyriikassa mielenkiintoinen, samoin Timothy Smolkon analyysi teknologian vaaroista ja Chris McDonaldin analyysi maallisesta humanismista.

Kirjan varsinainen anti kiteytyy loppua kohden. Steven Horwitz tarttuu härkää sarvista ja jäsentää Rushin lyriikan suhdetta Ayn Randin ajatuksiin. Rush on saanut kyseenalaista kiitosta viittauksista tämä venäläis-yhdysvaltalaisen kirjailijan ajatuksiin, joiden mukaan itsekkyyden pitää olla yksilön moraalin ydin. Horwitz pureskelee kappaleet mm. Anthem ja 2112 ja kaivaa esiin niiden libertaariset piirteet. Yksilöllisyys ei sovi keskitetyn hallinnon suunnitelmiin, joten taiteellisen manifestin on oltava itsekäs. Alkutaipaleellaan Rush joutui taistelemaan oman linjansa puolesta, kun levy-yhtiöt painostivat sitä mukautumaan valtavirtaan (Lee ja Lifeson eivät ole libertaareja, Peart on vasemmisto-libertaari). Kappaleessa The Trees vaahterat taistelevat tasa-arvon puolesta saadakseen auringonvaloa tammilta ja ajavat läpi lain, jonka kautta kaikki häviävät, koska luonnostaan erilaisten puiden tasa-arvoa voidaan ylläpitää vain kirveen ja sahan avulla. Libertanismin mukaan omien etujen ajaminen valtion kautta johtaa kaikkien tappioon. Sosiologian ja valtiotieteen professorit Deena Weinstein ja Michael A. Weinstein jatkavat kappaleiden 2112 ja Anthem esittämien dystopioiden ja tasa-arvon ja yksilönvapauden yhteensovittamisen ongelmien analyysia.

Kirjasta ei opi filosofiaa paljoakaan, mutta joidenkin kirjoitusten kautta Rushin lyriikka aukeaa uudella tapaa.