The Pursuit of Power: Europe 1815-1914

Pelkästään uutisia seuraamalla syntyy helposti kuva kiihtyvästä taitamattomuuden, vastakkainasettelun ja häikäilemättömän voitontavoittelun kierteestä, joka on syöksemässä sivilisaatiomme perikatoon. Kuva ei ole välttämättä täysin väärä, vaikka ainakin osin se heijastelee  tiedotusvälineiden likinäköistä ja sensaatiohakuista näkökulmaa. Silti kansainvälisiä sopimuksia puretaan, kauppasuhteita kolhitaan, eikä taustalla puoliunesta havahtuvaa autokratiaa enää yritetä entiseen tapaan taivuttaa takaisin nukkumaan.

Historian ”suuret kertomukset” ovat kuolleet. Ennen vanhaan ihmiskunta kulki jotain päämäärää tai kiintopistettä kohti. Politiikka, sodankäynti ja diplomatia hallitsivat historiankirjoitusta, mutta sittemmin elämän eri alueille on tunnistettu ja tunnustettu omat limittäiset kronologiansa. Samaa aikakautta voi perustellusti katsella hyvin eri näkökulmista, eikä postmodernissa sanota olevan todellisuutta sinänsä — on vain havaintoja todellisuudesta (postmodernista ehkä myöhemmin lisää).

Emme ole varsinaisesti minkään alussa emmekä lopussa, vaan kuten Wolfgang Streeck on todennut, ”kaikki olemassa oleva on aina jollakin kehityspolulla”. Kehitys tai historia ei pysähdy soteen, rauhaan tai sopimukseen, vaan asiat muuttuvat toisiksi. Vaikka historiankirjoittajien kehittämä nöyryys ei ehkä sovi päivittäiseen uutistuotantoon, se tuottaa hyvin paljon erinomaista luettavaa.

* * *

Ehkä juuri edellä mainituista syistä Richard J. Evansin valtava The Pursuit of Power (2017) väistää perinteiset 1800-luvulle asetetut ”suuret kertomukset” ja mielivaltaisesti piirrettyjen ”aikakausien” määritelmät. Siitä huolimatta siinä on yhdistävä juonne, joka tulee esiin heti otsikossa: vallan tavoittelu. Tietenkin valtaa on tavoiteltu ja siitä on taisteltu aina, mutta teokselle (tai 1800-luvulle) kenties poikkeuksellista on tavoittelun ja sen kohteen moniulotteisuus.

Uudenlaiset ja aiempaa suuremmat armeijat kehittävät sotilaallista valtaa. Kansainvälisessä kilpailussa vuosisadan mittaan kansallistunteeseen kiinnittyvät valtiot kilpailevat vallasta ja arvovallasta — sekä siirtomaista. Vallankumoukselliset pyrkivät tarttumaan poliittiseen valtaan. Poliittiset puolueet ja järjestöt kampanjoivat noustakseen valtaan. Pankkiirit ja teollisuusyrittäjät yrittävät kasvattaa taloudellista valtaansa. Ammattiliitot käyttävät lakkoja työväen etujen ajamiseen. Taiteilijat haastavat taideakatemioiden vallan. Vapautuminen säädyistä, säädöksistä ja asenteista tarjosi valtaa niille, jotka olivat aiemmin olleet monin tavoin epäitsenäisiä.

Toisaalta ihminen yrittää vuosisadan mittaan saada otteen ympäristöstään. Lääkärit ja tutkijat etsivät keinoja tautien torjumiseksi. Tiede taistelee itseään irti uskonnollisten käsitysten vallasta ja kartoittaa maailmaa ymmärrettävien ja sovellettavien lakien muotoon. Insinöörien valjastamat uudet energianlähteet ja koneet kasvattavat ihmisen valtaa luonnosta. Lennättimet, höyrylaivat ja rautatiet pienentävät etäisyyksien valtaa.

Kirjan käsittelemän ajanjakson aikana Euroopassa tapahtuu jotain poikkeuksellista. Vielä 1700-luvun puolivälissä se oli suunnilleen tasoissa Intian, Kiinan ja vaikkapa ottomaanien sivilisaatioiden kanssa, mutta Napoleonin sotien päätyttyä Euroopalla oli jo etumatkaa, joka vain kasvoi vuosisadan mittaan. Evans liikkuu vilkkaasti eri puolilla Eurooppaa — joka on pikemminkin idea kuin selkeä maantieteellinen alue — kuvaillen alueellisia eroja kehityksessä, kaupungistumisessa ja teollistumisessa.

1800-luvun aikana yhdentyminen ja hajaantuminen vuorottelevat tai vaikuttavat jopa samanaikaisesti. Wienin kongressi pyrki estämään paikallisten konfliktien laajenemisen kansainvälisellä tasolla. Toisaalta nationalismi samanaikaisesti synnytti jännitteitä valtioiden sisälle ja niiden välille. Yhteisen aikakäsityksen tarpeellisuus ajoi sopimukseen aikavyöhykkeistä, mutta toisaalta yhteinen antiikin kulttuuriperimä joutui väistymään kansallisten tarinoiden ja historioiden tieltä.   

 * * *

 
Nopea teknologinen ja taloudellinen kehitys eivät poistaneet kaikkia jännitteitä; ne myös synnyttivät uusia. Joillain aloilla ja alueilla kehitys oli hidasta. Eurooppa maksoi nopeasta ja epätasaisesta kehityksestä karvaasti 1900-luvun alkupuoliskolla. Maaorjuuden aiheuttama kärsimys ja siitä kumpuava viha oli yksi keskeisistä motiiveista, kun Gavrilo Princip ampui Itävalta-Unkarin arkkiherttuan Frans Ferdinandin Sarajevossa kesäkuussa 1914. Vaikka maaorjuus oli Venäjällä lakkautettu jo vuonna 1861, epätasaisten maanomistusolojen aiheuttamat ongelmat olivat taustalla myös Venäjän vallankumouksessa vuonna 1917.

Koska kaikki asiat ovat jollain kehityspolulla, Streeckin mukaan ihminen on sokea ilman historiaa. 1800-luvun poliittinen kehitys tuskin asettaa lehdistön kuvaamia poliittisia taisteluita ja skandaaleita mihinkään historiallisiin mittasuhteisiin, eikä se kerro selkeää kehityslinjaa, jolla olemme. Joudumme elämään tässä ajassa emmekä menneisyydessä, mutta Evansin kirja antaa kuitenkin aavistuksen, mistä olemme tulossa. Se kuvaa Eurooppaa aikana, jolloin poliittisia toisinajattelijoita rutiininomaisesti teloitettiin, jolloin monia luontaisina pitämiämme oikeuksia ei ollut tunnustettu ja jolloin kirjoitettiin runsaasti erinomaisia romaaneja. Ihminen ei ollut vähemmän luova tai neuvokas, mutta päätöksiä tehtiin kovasti erilaisen järjestelmän ja arvojen piirissä.

Evansin kerronta viljelee monipuolisia yksityiskohtia, laajoja kehityslinjoja ja yksittäisten ihmisten kohtaloita pitkälti samaan tapaan kuin hänen erinomainen Saksan Kolmatta valtakuntaa käsittelevä trilogiansa. Sen kolmessa osassa käsiteltiin vain paria vuosikymmentä, mutta nyt kokonaisen vuosisadan käsittelyyn Evansilla on käytössään vain vajaa tuhat sivua. Asiaa on valtavasti, eivätkä langat punoudu historialliseksi narratiiviksi yhtä vaivattoman tuntuisesti. Silti 1800-luvun Eurooppa on lumoavan vieras paikka.

Richard J. Evans, The Pursuit of Power: Europe 1815-1914. Penguin Books, London, UK, 2017.

The Third Reich at War

Richard J. Evans, The Third Reich at War: How the Nazis Led Germany from Conquest to Disaster. Penguin Books, London, UK, 2008.

The Third Reich at War on kolmas osa Richard J. Evansin kolmiosaisessa kirjasarjassa, joka käsittelee Saksan Kolmatta valtakuntaa. Ensimmäinen osa The Coming of Third Reich käsitteli natsien valtaannousua vuoteen 1933 ja toinen osa The Third Reich in Power sotaa edeltäviä vuosia 1933-1939. Nimensä mukaisesti tämä kolmas osa keskittyy Kolmannen valtakunnan sotavuosiin 1939-1945.

Evansin mukaan sota oli Hitlerin tavoite kaiken aikaa. Valtaannousun jälkeen koko yhteiskunta oli suunnattu sotaan valmistumiseen. Voitetun sodan jälkeen Saksan talous nousisi uuteen kukoistukseen voitettuine alueineen ja luonnonvaroineen. Saksa miehititti Versaillesin rauhassa menetetyn Reininmaan vuonna 1936, mitä seurannut asukkaiden kansanäänestys puolsi yhdistymistä Saksaan. Vuonna 1938 Itävalta liittyi osaksi Saksaa. Samana vuonna Tsekkoslovakian saksankieliset sudeettialueet liitettiin Saksaan Lännen johtajien suostumuksin. Saksa oli menettänyt alueita myös Puolalle, mutta Puolan johto ei taipunut Hitlerin uhkavaatimuksiin alueluovutuksista.

Sodan sattuessa Puola uskoi pystyvänsä pitämään puolensa kunnes Ranska ja Iso-Britannia ehtisivät apuun. Sota kesti kuitenkin vain noin neljä viikkoa. Saksalaiset olivat paremmin varustautuneita, he liikkuivat nopeammin, ja eri aselajien yhteistoiminta oli tehokasta. Silti saksalaisten tappiot olivat merkittävät: he menettivät kokonaisen divisioonan verran panssareita, tuhansia sotilaita ja neljänneksen lentokoneistaan. Sodan jälkeen Saksa perusti Puolaan hallinnon, jonka tehtäväksi tuli tuhota puolalainen kulttuuri tappamalla sen eliitti ja älymystö. Hitler halusi tehdä puolalaisista helootteja saksalaisen herrakansan käyttöön. Esikuvinaan Hitlerillä oli Australian ja Pohjois- ja Etelä-Amerikkojen asuttamiset. Seurasi mielivaltaisia teloituksia, silmitöntä väkivaltaa, väestön pakkosiirtoja, pakkotyöleirejä ja juutalaisille ghettoja.

Keväällä 1940 Saksa hyökkäsi Tanskaan ja Norjaan. Tanska kaatui muutamassa tunnissa, Norja kahdessa viikossa. Saksa hyökkäsi Belgiaan Ardennien läpi. Puolueeton Hollanti antautui Rotterdamin pommitusten jälkeen. Ranskan valloitus vuonna 1940 kesti vain viikon pidempään kuin Puolan. Saksa pelasti myös Italian epäonnistuneelta Balkanin valloitusretkeltä.

Nopeiden voittojen myötä sotaan epäillen tai kielteisesti suhtautuneet äänetkin vaimenivat. Yllätyshyökkäys ja uudenlainen taktiikka oli tehokasta. Britannia ei kuitenkaan antanut pommitusten alla periksi. Venäjällä kävi huonosti voitokkaasta alusta huolimatta. Saksan voimavarat eivät yksinkertaisesti riittäneet nopeaan sotaan. Kun yllätysetu oli käytetty, sota muuttui näännytystaisteluksi, jossa kilpailivat teollisuustuotannot, joka Neuvostoliitolla oli suunnattomasti suurempi. Yhdysvaltojen osallistuttua sotaan vaaka keikahti pahasti Saksan kannalta epäedulliseen suuntaan. Saksa yritti saada käsiinsä kipeästi tarvitsemaansa öljyä hyökkäämällä Pohjois-Afrikassa kohti Arabiaa ja Venäjällä kohti Kaspianmerta.

Länsivallat alkoivat pommittaa Saksan kaupunkeja ensin teollisuustuotannon tuhoamiseksi, sitten sotainnon laannuttamiseksi. Jatkuvat pommitukset heikensivät natsien kannatusta. Hitler asettui itse sodanjohtoon, koska piti kenraaleitaan saamattomina pelkureina, mutta tappioita alkoi tulla joka rintamalla. Kirjeet rintamalta välittivät koteihin kylmyyttä ja nälkää kärsivien sotilaiden epätoivoa. Hitler ei kuitenkaan antautunut, vaan uhrasi säälimättä Saksan sotilaita, kaupunkeja ja siviilejä epätoivoisessa taistelussa.

Evans kuvailee sodan vaiheita, mutta keskittyy oloihin ja tapahtumiin Saksassa. Rotuopin mukainen puhdistus kohdistui erityisesti juutalaisiin, joita Hitler kiivaasti syytti käynnissä olevasta sodasta, mutta myös romaneihin, puolalaisiin, slaaveihin, seksuaalivähemmistöihin, mielisairaisiin ja vammaisiin. Lukujen valossa systemaattinen tuhoaminen vetää lukijan hiljaiseksi, vaikkei asia uusi ole. Lukujen valossa myös sotilaiden harjoittama väkivalta valloitetuilla aluilla, erityisesti idässä, on hurjaa. Eikä Evans pyöritä pelkästään lukuja. Hän kaivaa esiin loputtomasti silminnäkijälausuntoja, päiväkirjoja, kirjeitä ja raportteja väkivaltaisista ja julmista yksittäistapauksista ja yhdistää nämä laajempiin tapahtumiin.

Hitler selvisi useista murhayrityksistä. Lentokoneeseen asetetut pommit eivät syystä tai toisesta räjähtäneet, Hitler ei ollutkaan sattumalta paikalla pommin räjähtäessä oluttuvassa tai paksu työpöytä suojasi paineaallolta. Upseerien salaliiton jälkeen seurasi puhdistuksia. Vastarintaliike ei saanut Länneltä vastakaikua. Liittoutuneet vaativat ehdotonta antautumista, eivätkä opposition mahdollisuudet tai vaatimukset olleet realistisia. Sitä paitsi Churchill, Roosevelt, Eisenhower ja Stalin pelasivat jo sodanjälkeistä valtapeliä. Kun sodan lopputulos alkoi olla selvillä, natsien keskuudessa käynnistyi itsemurha-aalto. Jotkut pelkäsivät rikostensa puolesta, mutta monet eivät halunneet elää maailmassa, jossa unelma Kolmannesta valtakunnasta oli peruuttamasti ohi.

Evansin Kolmatta valtakuntaa käsittelevä trilogia on kerrassaan loistava. Se on monipuolinen ja hyvin kirjoitettu kuvaus tapahtumista Saksassa viime vuosisadan alkupuolella. Sen akateemiset meriitit jääkööt ammattilaisten puntaroitaviksi.

The Third Reich in Power

Richard J. Evans, The Third Reich in Power, 1933-1939: How the Nazis won over the hearts and minds of a nation. Penguin Books, London, UK, 2005.

The Third Reich in Power on toinen osa Evansin kolmiosaisessa kirjasarjassa, jonka tarkoitus on tarjota viimeisimmän historian tutkimuksen valottama yleisesitys yhdestä poikkeuksellisimmasta aikakaudesta Euroopan historiassa. Ensimmäinen osa, The Coming of the Third Reich, käsitteli Saksan kansallissosialistien historian aina vuoteen 1933, jolloin Hitlerin johtama kansallissosialistinen puolue nousi valtaan. Tämä toinen osa käsittelee kuutta  toista maailmansotaa edeltävää vuotta.

Hitlerin johtama Saksa muuttui pian poliisivaltioksi. Oikeuslaitos "puhdistettiin" muiden laitosten tavoin ja rikoksista jaettiin tuomioita taannehtivasti. Usein kävi niin, että kärsittyään vankeusrangaistuksen poliittisesti epäluotettava rikoksen tekijä joutui vielä keskitysleirille. Ilmiannot ja sanktiot vaimensivat oluttupien keskusteluja ja naapuruston vitsailua. Vuonna 1936 perustettiin salainen valtiollinen poliisi Gestapo, jonka keskeinen väline oli turvasäilö (keskitysleiri). Natsit siivosivat myös omia rivejään. Ns. pitkien puukkojen yönä SA-järjestön  johtajia ja Hitlerin poliittisia vastustajia tapettiin, vangittiin tai asetettiin kotiarestiin.

Ideologinen mobilisointi oli ennennäkemättömän laaja ja tehokas. Vaikka natsit pitivät modernisteja degeneroituneina (Hitler vaati taiteilijoita steriloitaviksi), natsien ideologian ilmaus esimerkiksi arkkitehtuurissa ja kuvanveistossa oli kuitenkin modernismia. Kansalle rakennettiin radioita, joilla kuunnella julkisia puheita. Kirkon ote lapsista kirposi, kun kansallissosialistit syrjäyttivät nuorten kerhot ja seurat ja asettivat poliittisen ideologian ideologia opetuksen lähtökohdaksi. Hitler Jugend -jäsenyys oli usein edellytys päätöstodistukseen ja sitä kautta opiskeluun ja työpaikkaan. Simputus alkoi jo pienestä pitäen.

Hitler ei pitänyt oppineista tai arvostanut oppineisuutta. Yliopistot menettivät autonomiansa, arvostuksensa ja akateemisen tasonsa. Natsioppilaitosten sisäänotto suosi atleetteja. Opiskeluun sisältyi pakollisia työleirejä maaseudulla tai maanteillä. Natsi-ideologiaa yritettiin työntää mm. fysiikkaan, jolloin tuloksena oli juutalaisvaikutteista (esim. suhteellisuusteoriasta) puhdistettu Deutsche Physik. Yritysten omat tutkimuslaitokset saivat aikaan kuitenkin tuloksia.

Natsien ideologia perustui Hitlerin vankilassa kirjoittamaan kirjaan Taisteluni. Sen ytimessä oli rotuoppi, jonka mukaan arjalainen (saksalainen) rotu oli ylivertainen herrakansa, jonka tehtävä oli taistella itselleen elintilaa vähäisempien rotujen keskellä. Johtajuus, voima ja luonnonvalinta olivat saksalaisia arvoja, joita uhkasivat kommunistit, juutalaiset ja ylipäätään kaikki ei-saksalainen. Jotkut yrittivät kritisoida kansallissosialistista ideologiaa mutta huomasivat sen epäselväksi ja ristiriitaiseksi vyyhdiksi, johon oli vaikea tarttua.

Evans pitää natsismia sotilashankkeena eikä uskontona. Jotkut halusivat rakentaa kansallissosialismin ympärille muinaiseen teutoniseen mytologiaan perustuvan uskonnon, mutta natsijohto irtisanoutui siitä ja lakkautti sen. Hitlerin päämäärä oli sota, jota hän piti väistämättömänä. Koko yhteiskunta valjastettiin sotavalmisteluihin. 

Hitlerin julkiset hankkeet ovat saaneet mainetta työllisyystilanteen parantamisesta. Työttömyys toki laski, mutta se oli aikaisempien hallitusten käynnistämien toimien ja tilastokikkailun ansiota. Lisäksi natsit suosivat naisten jäämistä kotiin, mikä vähensi työmarkkinoilla liikkuvien ihmisten määrää. Sosiaaliavun saamisen edellytys oli usein julkisiin hankkeisiin osallistuminen. Ammattiliitot oli nujerrettu, jolloin palkka oli pieni, ruoka huonoa ja työturva heikkoa. Niinpä natsien esittämä toipuminen ei vaikuttanut ostovoimaan. Toisaalta työpaikkojen luominen olikin tarkoitettu Saksan uudelleen aseistamiseksi, joka -- kuten keynesiläinen elvytyskin -- maksettiin alijäämin.

Hallinnon keskeinen ajatus oli, että talous kääntyisi kasvuun, kun Saksa hankkisi itselleen lisää elintilaa. Natsi-ideologian mukainen autarkia tarkoitti, että Saksa pyrki omavaraisuuteen lannoitteiden, keinokumin ja polttoaineiden suhteen. Seurasi säännöstelyä ja pulaa esim. metalleista.

1930-luvun mittaan juutalaisiin kohdistuva hiillostaminen kiihtyy. Heidän taloudellinen toimintansa vaikeutui asteittain, kun omistamiseen ja liiketoimintaa tuli rajoituksia samalla, kun valtio kehoitti kansalaisiaan juutalaisvastaiseen ostoboikottiin. Seurasi pakkomyyntejä, arjalaistamista ja rankkaa verotusta. Monille yrittäjille juutalaisvainot olivat tuottoisaa; juutalaiset eivät saaneet viedä omaisuuttaan ulkomaille, joten yrittäjät pääsivät ostamaan yrityksiä, kiinteistöjä ja tuotantolaitoksia pilkkahintaan. Virkamiehet kiristivät lahjuksia paperitöistä ja erityisesti ulkomaille muuttamiseen vaadittavista luvista. Vainoista nauttivat myös ruskeapaidat ja muut natsit, jotka takavarikoivat tai ottivat muuten haltuunsa juutalaisten omaisuutta aina huonekaluja myöten. Pohjimmiltaan natsit olivat väkivaltainen rosvojoukko ylintä johtoa myöten. Göring oli kuuluisa taidekokoelmastaan, josta puolet oli takavarikoituja teoksia. Hitler nosti rojalteja valokuvistaan (joita valtion oli pakko ostaa) ja kirjoistaan mutta vältti maksamasta veroja.

Evansin kertomus sotaa edeltävistä vuosista vie mukanaan. Läpileikkaus väkivaltaisen poliisivaltion synnystä ja sotavalmisteluista on kiehtova. Maallikko ei tunne Natsi-Saksan historian tutkimuksen kiistanalaisia tulkintoja tai ongelmia, joten Evansin näkökulman arviointi jää ammattilaisille, mutta monipuolisuus, yksityiskohtien paljous, niitä jäsentävät suuret linjat ja tilastot sekä kerronnan sujuvuus punoutuvat herkullisesti lukukokemukseksi.

The Coming of the Third Reich

Richard J. Evans, The Coming of the Third Reich. Penguin Books, London, UK, 2003.

Richard J. Evans on brittiläinen historian professori, joka on tullut tunnetuksi Saksan historian asiantuntijana. The Coming of Third Reich on ensimmäinen osa kolmiosaisesta kirjasarjasta, joka keskittyy kolmannen valtakunnan syntyyn, valtakauteen, sotaan ja romahdukseen. Ensimmäinen osa aloittaa Bismarckin rakentamasta Saksan keisarikunnasta jatkaen ensimmäistä maailmansotaa edeltäneeseen aikaan mutta keskittyy ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen, erityisesti 1920-luvun Saksaan ja päättyy kansallissosialistien valtaannousun jälkimaininkeihin vuonna 1933.

Ensimmäinen maailmansota ja sen häpeärauha olivat vaikea pala nieltäväksi saksalaisille veteraaneille. Sodan jälkeen perustettu Weimarin tasavalta ei äänestysjärjestelmänsä ja liittovaltiorakenteensa vuoksi pystynyt tuottamaan varsinkaan alkuvuosinaan vakaita vaaliliittoja ja hallituksia. Se kärsi levottomuuksista, joihin väkivaltaan tottuneet rintamalta palanneet miehet syyllistyivät oikeiston ja vasemmiston ääriliikkeissä. Hyperinflaatio ja lakkoaallot lisäsivät epävakautta. Kommunistit yrittivät vallankaappausta Ruhrin alueella vuonna 1920, mutta se kukistettiin. Adolf Hitlerin johtama kansallissosialistinen puolue yritti vallankaappausta Münchenissä vuonna 1923 Mussolinin esimerkin inspiroimana, mutta sekin kukistettiin. Maa oli konservatiivinen ja oikealle kallellaan kommunismin pelossa. Väkivaltaisuudet ja maanpetokset lievenivät tuomioistuimissa, jos niiden motiivien voitiin katsoa olevan isänmaalliset.

Taloudellinen ja poliittinen syöksykierre katkesi hetkeksi 1923-1929 valtakunnankansleri Stresemannin valuuttauudistusten ja onnistuneen ulkopolitiikan myötä, mutta maa edelleen velkaantui ja työttömyys nousi. Hitler kärsi lyhyehkön tuomion ja palasi politiikkaan. Vähitellen hän sai puolueensa pois pannasta ja kasvatti suosiotaan. Vuonna 1928 natsit saivat 18% äänistä, mikä eliminoi maltillisten puolueiden koalition enemmistön valtiopäiviltä.

Stresemannin kuoltua 1929 epävakaus kasvoi rajusti. Puolueilla oli järjestäytyneitä väkivaltajärjestöjä, jotka kahakoivat ja häiritsivät toistensa tilaisuuksia. Valtakunnankansleri Brüning turvautui hätätilalakeihin, mistä muodostui ikäviä ennakkotapauksia. Syksyllä 1929 Yhdysvaltain pörssi romahti, ja ulkomaiset sijoittajat alkoivat vetää pääomiaan takaisin Saksasta.

Vuonna 1932 kansallissosialistit nousivat valtiopäivien suurimmaksi puolueeksi.Valtakunnanpresidentti Hindenburg ei kuitenkaan tehnyt Hitleristä valtakunnankansleria ja määräsi uudet vaalit, joissa kansallissosialistit menestyivät edelleen. Suurta kansansuosiota nauttiva Hitler ja keskustapuolueen von Papen sopivat hallituskokoonpanosta kahden kesken, ja von Papen myi idean Hitleristä kontrolloitavana valtakunnankanslerina vastahankaiselle Hindenburgille.

Kun Hitler nousi valtakunnankansleriksi tammikuun lopussa 1933, alkoi tapahtua. Valtiopäivätalo paloi helmikuussa. Koska tuhopoltosta pidätettiin kommunisti, Hitler houkutteli Hindenburgin hyväksymään poikkeuslain kommunistisen vallankumouksen pysäyttämiseksi. Kommunistien ja sosiaalidemokraattien vaalityö kiellettiin, puolueiden johto vangittiin ja niiden sanomalehdet lakkautettiin. Hitler sai läpi poikkeuslain, jonka nojalla valtakunnankansleri saattoi ohittaa valtiopäivät lakeja säädettäessä. Weimarin perustuslaki oli periaatteessa voimassa, mutta poikkeuslakia jatkettiin määräajoin, joten sillä ei ollut merkitystä. Keskustapuolueen rivit rikottiin taitavasti uskonnon ja myöhemmin painostuksen keinoin. Lopulta vain kansallissosialistipuolue oli sallittu.

Sitten paikallishallinnot purettiin tai siivottiin nopeasti samana keväänä. Ammattiliitot murskattiin. Vapaaehtoisjärjestöt, urheiluseurat, kuorot ja naisasiajärjestöt eli koko järjestäytynyt yhteiskunta siivottiin "hallituksen vastaisista aineksista". Vuoden 1933 lopulla natsipuolueen rinnalla olivat jäljellä vain armeija ja kirkko.

Poliittiset vangit täyttivät vankilat siinä määrin, että uusia vankeja varten piti perustaa keskitysleirejä. "Rappiotaide", so. taide, joka ei vahvistanut saksalaista myyttistä kansallisidentiteettiä, tuomittiin ja monet vääränlaisia huonekaluja (Bauhaus), romaaneja (Thomas Mann, Erich Maria Remarque), runoja (Bertolt Brecht, dadaistit), maalauksia (Vassili Kandinsky, Paul Klee), elokuvia (Billy Wilder) ja esimerkiksi sävellyksiä (atonaalinen musiikki, jazz) tekevistä joutuivat epäsuosioon (ja maanpakoon). Yliopistoista, virastoista, hallinnosta ja armeijasta siivottiin juutalaiset. Monet jäljelle jääneet ei-juutalaiset saksalaiset liittyivät nopeasti natsipuolueeseen säilyttääkseen työpaikkansa laman keskellä.

Hitlerin ajatukset eivät olleet omaperäisiä. "Yksi kansa, yksi valtio, yksi johtaja" oli vanha slogani vuosisadan alusta. Saksan konservatiivien piirissä juutalaisvastaisuus periytyi vieläkin kauempaa. Vaikka kansallissosialistien käsitys sukupuolten asemasta oli niin ikään konservatiivinen, merkittävä osa äänistä ennen valtaan nousua tuli naisilta.

Kirjan esipuheessa Evans asettaa tavoitteekseen natsien valtaannousun yleisesityksen. Kerronta kulkeekin siististi ja sujuvasti ilman ammattisanastoa kytkien yhteen kertojan äänen, aikalaiskatkelmia ja tapahtumien analyysin. Saksan sisäpolitiikka sotien välisenä aikana välittyy kirjan kautta erinomaisen mielenkiintoisena. Kirjan akateemisia ansioita on maallikon tietenkin vaikea arvioida, mutta kerronta tyytyy toteamaan asiat suuresti niitä arvottamatta tai värittämättä, mikä ainakin vaikuttaa objektiivisen etääntyneeltä. Oli miten oli, The Coming of the Third Reich on erinomaista luettavaa.