sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Sota

Sebastian Junger, Sota: Amerikkalaisjoukkojen mukana Afganistanissa. Englanninkielisestä alkuteoksesta War (2010) suomentanut Mika Tiirinen. Kirjan valokuvat ottanut Tim Hetherington. Tammi, Falun, 2011.

Kirjailija ja toimittaja Sebastian Junger oli ja eli yhdysvaltalaisen maahanlaskukomppanian matkassa vuosina 2007 ja 2008 Korengalin laaksossa Afganistanissa. Laakso sijaitsee lähellä Pakistanin rajaa, joten sillä on strategista merkitystä Talebanille ja siten Natolle. Korengal on väkivaltaisin paikka Afganistanissa.

Junger kirjoitti best-selleriksi yltäneen tositapahtumiin perustuvan hirmumyrskyn kouriin joutuneista kalastajista kertovan romaanin The Perfect Storm, josta on tehty samanniminen elokuva. Hän on liikkunut "sulautettuna" toimittajana eri puolilla Afganistania. Ajastaan 173. maahanlaskuprikaatin kanssa hän on koonnut yhdessä brittiläisen valokuvaajan Tim Hetheringtonin (kuoli Libyassa 2011) kanssa dokumenttielokuvan Restrepo (2010). Kirja on syntynyt saman video- ja haastettelumateriaalin pohjalta.

Odotin, että Sota olisi sellainen tyypillinen kriittinen katsaus sodankäyntiin. Koska toimittajalla ei olisi yhteyksiä joukkojen ulkopuolelle ja hän väistämättä ystävystyisi sotilaiden kanssa, kirjan journalismi käpertyisi amerikkalaisten sotilaiden ympärille kuvailemaan heidän ahdinkoaan. Miten huono-osaiset miehet ja naiset päätyvät silpoutumaan vaikeasti ymmärrettävässä sodassa kaukana Keski-Aasian vuoristossa? Miten pelko tai haavoittumiset vaikuttaisivat joukkojen psyykeeseen? Jungerin kirja kuitenkin yllätti ja oli hyvin erilainen kuin esimerkiksi David Finkelin Irakista kertova Pataljoona 2-16. Toisaalta myös sota, jota joukot kävivät, oli hyvin erilainen. Irakissa sotilaat eivät kohdanneet vihollista suoraan, kun Korengalin laaksossa Afganistanissa tulitaistelut olivat tavallisia, usein päivittäisiä.

Junger haluaa kirjassaa yksinkertaisesti selvittää, millaista on palvella jalkaväkijoukkueessa Yhdysvaltain armeijassa. Hän ei ota kantaa sodan poliittisiin tai moraalisiin puoliin, koska ne eivät kiinnosta sotilaitakaan. Hän yrittää selvittää, miten jalkaväkijoukkue toimii, miten ja miksi se taistelee.

Korengalissa amerikkalaiset perustivat vuoristosoliin eteen työnnettyjä, ilmasta huollettavia asemia, yrittivät luoda suhteita paikallisiin kyläläisiin ja kiilaamaan heidät irti Talebanin otteesta rakentamalla kouluja ja sairaaloita. Sotilaat partioivat ahkerasti vaarallista seutua ja joutuivat usein tulitaisteluihin. Saatuaan viholliskosketuksen he kutsuivat taisteluhelikopterien, tykistön tai hävittäjien tulitukea. Vaikka tappioita tuli, taktiikka tuntui purevan: talebanien kaapatusta radioliikenteeestä kävi ilmi, että tappiot kasvoivat myös kapinallisten puolella. Väkivallan määrä Korengalissa yllätti kuitenkin kokeneet toimittajat. Pataljoona (150 miestä), johon heidät on sulautettu, käy sinä aikana viidenneksen kaikista Naton tulitaisteluista Afganistanissa.

Battle Companyn II joukkueen sotilaiden elämä on ollut siviilissä rikkonaista, kaukana keskiluokkaisista hyveistä. Armeija on tuntunut parhaalta vaihtoehdolta päihteiden, huumekaupan, väkivallan ja vankilan rinnalla. Sotilaat kuitenkin muodostavat yhteenhitsautuneen ja tehokkaan osaston, jonka jäsenet asettavat ryhmän edun omansa edelle. Taisteluissa he syöksyvät hakemaan haavoittuneita ja hyökkäävät tulitusta kohti. Tukikohdassa he muistuttavat resuista rosvoporukkaa, mutta kaiken aikaa valvovat toistensa käytöstä: väärän hajuinen virtsa paljastaa nestehukan ja avoimet kengännauhat huolimattomuuden, jotka asettavat koko ryhmän vaaraan. Sotilas, joka antaa periksi uupumukselle tai pelolle, asettaa omat etunsa ryhmän edun edelle. Turhien riskien ottaminen ei ole kenenkään oma asia. Joku kavereista joutuu hakemaan typeryyttään haavoittuneen tai kaatuneen ruumiin keskeltä kiivasta tulitusta, mistä voi seurata lisää tappioita. Niinpä toiminta hioutuu tehokkaaksi ryhmän sisäisen paineen vuoksi.

Armeijat ovat pitkään tutkineet rohkeuden alkuperää. Junger kaivaa tekstinsä sekaan tutkimustuloksia ja tekee omia johtopäätöksiään. Aseveljeys tuottaa hyödyllisyyden tunteen, jota nuoret miehet eivät koe missään muualla.
Taistelun sumu hämärtää ihmiskohtalon - hämärtää sen, missä ja miten ihminen ehkä kuolee - ja tuosta tuntemattomasta syntyy miesten välille tavattoman väkevä side. Tuo side on taistelun ydinkokemus ja ainoa asia, johon voi ehdottomasti luottaa. Maavoimat voi kusettaa, tyttöystävä jättää ja vihollinen tappaa, mutta yhteinen sitoumus suojella toisten henkeä on ehdoton ja pelkästään syvenee ajan myötä. Halu kuolla toisen puolesta on rakkauden muoto, jota edes uskonnot eivät pysty synnyttämään, ja sen kokeminen muuttaa ihmistä pysyvästi.
Taistelukokemus, jota kaikilla Yhdysvaltain sotilailla ei suinkaan ole, on sotilaiden piirissä ihaltua ja tavoiteltua. Yksi sen traumaattisimmista puolista on siitä luopuminen. Sodassa tulituksen alaisena kaikki on tärkeää ja epävarmaa, eikä samaa tunnetta saa mistään muualta. Voitettu taistelu tuottaa kehoon dopamiinia, ikään kuin kehon omaa kokaiinia. Yksi sotilaista toteaa, etteivät he lomillaan tai siviilissä tartu pulloon etsien unohdusta vaan paluuta. Siviilielämä tuntuu tyhjänpäiväiseltä, siinä ei ole mitään panoksena, ja sitä johtavat väärät ihmiset. Elämä sodan jälkeen tuntuu monille vaikealta ajatella. Opitut taidot eivät paranna pärjäämistä siviilissä.

Junger selviää urakastaan erinomaisesti. Sota muuttaa ihmistä, ja kuoleman vaarassa elävien perustarpeet täyttyvät erikoisin tavoin. Korengalissa kaikuvat samat ilmiöt kuin Remarqueen, Linnan tai Latzkon taistelukuvauksissa tai Kivimäen Murtuneissa mielissä. Kirjana Sota pääsee todella lähelle ihmistä sodassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti