lauantai 25. huhtikuuta 2015

Yhden hengen orgiat

Tommi Melender, Yhden hengen orgiat: esseitä luetusta elämästä. WSOY, Helsinki, 2013.

Tommi Melenderin
monin tavoin antoisa esseekokoelma Yhden hengen orgiat (2013) olisi hyvin voinut olla nimeltään Miehet jotka vihaavat ihmisiä. Kaikki adjektiiveja ansainneet kirjailijat ovat miehiä, ja eniten palstatilaa heistä saavat sellaiset päivänsäteet, kuten Thomas Bernhard, David Forster Wallace, Gustave Flaubert ja Charles Baudelaire.

Kokoelma alkaa tunnustukselliseen sävyyn. Melenderin kohdalla identiteetti, kirjamaku ja syyt lukea kietoutuvat toisiinsa: Lukioiässä hän löysi runouden, jota kautta avautui uusi maisema uusine tuttavuuksineen ja esikuvineen. Kirjan ensimmäinen essee kuvailee säälimättömin sanoin kouluaikaista Melenderiä nojailemassa seinustoihin mustassa nahkatakissaan runokirja kourassa.
Onhan perin naurettavaa nojailla välitunnit yksikseen seinänvierustalla toistellen mielessään Aution maan säkeitä kuin mantraa. Mutta ehkä minä halusinkin herättää halveksuntaa? Olin narsismihäiriöinen pelle ja pidin suurinta osaa koulutovereistani vihattavina laumasieluina, tulevina ylioppilasmerkonomeina ja tekniikan ylioppilaina.
Samalla kuitenkin johdanto korostaa kirjallisuuden tärkeyttä Melenderille valjastaen käyttöönsä uskonnollisen sanaston. Ajanvietteen sijaan lukemisesta kasvaa maallinen sakramentti, joka tuo helpotusta fyysiseen ja henkiseen ahdistukseen. Ensimmäinen essee kietoo koko teoksen henkilökohtaisuuteen, ja tämän ihmiskilven taakse on vaikea kurotella raapimatta itse kirjailijaa. Vaikka Melender sitten ottaa etäisyyttä lukioaikoihinsa, esseissään hän edelleen mulkoilee seinustalta pihan poikki. "Flaubert oli erakko, kuten useimmat muutkin kiivaat ja kärttyisät kirjalliset herrasmiehet. Erakon kapinaa on minunkin kapinani." Miten ja mitä ihmettä vastaan keski-ikäinen taloustoimittaja ja kirjailija kapinoi?

Melenderille lukeminen on "yksinäisyyttä ja uhmaa", kapinaa hedonismia ja opportunismia vastaan ja suojautumista "rahan ja vallan imperatiiveja" vastaan. Kirjat avaavat tietenkin lukijalleen oman tilan, mutta pelkän lukemiseen liittyvän esteettisen kunnianhimon pukeminen kapinaksi tuntuu vieraalta. Melender puhuu jättäneensä muiden lukemisista huolehtimisen taakseen, joten jossain vaiheessa hän on ilmeisesti huolehtinut laumasielujen, ylioppilasmerkonomien ja tekniikan ylioppilaiden lukemisesta.

Kaikki välittömän ylittävä tieto edellyttää yleistämistä ja luokittelua, samoin kaikki välittömän ylittävä viha. Melender tapaakin lähestyä ihmisiä kategorioiden kautta. Se olisi oivallinen tehokeino satiirissa mutta ontuu nyt vakavassa kirjallisuusesseessä. Kategorioista kattavin on keskiluokka, porvarit, joita Flaubert kutsuu sieluttomiksi massaihmisiksi. Yhteiskunnan vioista ja menestysromaanien heikkouksista tulee keskiluokan ominaisuuksia. Perusromaanien lukijat samastetaan sirkusyleisöön, joka odottaa jatkuvasti samoja temppuja ja "päättää" eläytyä niihin (vaikka perusromaanissa kovaosaisuuteen liittyvät temput ovat tylsiä, Melender ei voi olla liikuttumatta Thomas Bernhardin elämäkerran kovaosaisuudesta). John Irvingin argumentit kumoutuvat pelkästään viittaamalla hänen "tasoonsa" ajattelijana. Luomistyö vaatii polttoaineekseen raivoa, mutta esseisti muistuttaa hetkittäin misantrooppisen kirjallisuuden päihdyttämää donquijotea.

Melenderin rakkaus kirjallisuutta ja kieltä kohtaan on kiistatonta, ja hänen lukemisestaan ja lukeneisuudestaan kumpuaa kaikesta huolimatta mausteikas kokoelma. Esseiden katkeran sävyn herättämästä epämukavuudesta huolimatta (tai sen vuoksi) on vaikea olla viehättymästä Yhden hengen orgioista. Teokset, tekijät ja ajatukset sulautuvat esseissä sujuvaksi kirjallisuuspuheeksi, jota rytmittää muutama napakka laitataklaus: Juha Itkosen teokset ovat "laatukirjallisuudeksi brändättyä empatiaproosaa", Philip Rothin myöhäistuotanto hutaistua mieskunnon hiipumisen pelkoa (ehkä tässä ihmisen kirjamaku muuttuu iän myötä, kuten Hume sanoo) ja Jonathan Franzenin Vapaus 1800-luvun suurromaanien tekniikoita käyttävää "retrokamaa". 
    Luettuani Vapautta muutaman sadan sivun verran aloin mutista itsekseni: "Tämähän on pelkkä lukuromaani."
    Olin pettynyt, koska etsin Franzenin takaa David Foster Wallacea enkä aistinut hänestä kuin etäisiä kaikuja teemojen tasolla. Samanlaista kirjallisen mielikuvituksen avaruutta en Franzenista löytänyt, ja se ihmetytti, koska tiesin Franzenin olleen Wallacen sydänystävä. He istuivat monet pitkät illat keskustellen kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, ja olivat yhtä mieltä siitä, että kirjallisuuden tärkein tehtävä on saada lukija tuntemaan olonsa vähemmän yksinäiseksi. Wallacen kirjallisen eetoksen ytimessä oli pyrkimys kirjoittaa romaaneja, joka antaisivat lohtua ja lukunautintoa, mutta olisivat samalla älyllisesti ja kirjallisesti haastavia. Vapaudessa korostuu lukunautinto lohdun kustannuksella eikä sitä voi väittää kirjallisesti erityisen haastavaksi.
Vaikka Melenderin hyökkäykset pakottavat ajattelemaan, hän on terävimmillään lukijana. Kokoelman viholliskuva keskiluokasta Flaubertin katkerien lainausten vauhdittamana ei oikein kanna, ja loikka makuarvostelmista yhteiskunnalliseen kritiikkiin muistuttaa niitä lyhyeksi jääviä parcour-temppuja. Yhteiskunnat ilman keskiluokkaa eivät ole juuri kirjallisuuttakaan kaivanneet, ja suurelle osalle ne ovat olleet sortoa. Nykyään sorto ei ole kadonnut vaan pikemminkin siirtynyt, mutta se ei ole Melenderin kritiikin kärki -- huonot ja erityisesti keskinkertaiset romaanit sekä niitä lukevat ihmiset ovat. Miksi emme lue tai kirjoita pelkästään hyviä romaaneja? Jos romaanit olisivat parempia, keskinkertaisuus pelkästään siirtyisi. Siksi.

Antti Arnkilin Lauantaiesseitä (2014) lukiessani oivalsin jotain Linnan kuvaamasta Pentinkulmasta. Kun kolmannen osan lopussa Janne Kivivuori palaa sinne kirjallisuustermejä pudottelevan pojanpoikansa kanssa, kylään on levinnyt yksinäisyys. Koneistuminen ja erikoistuminen olivat purkaneet yhteisön, joka piti huolta naapureistaan, ikävistäkin, ja tarjosi ihmisille identiteetin. Oli syntynyt uusi, korostetun urbaani ja keskiluokkainen kulttuuri. Se tuntuu tuottavan tätä esseekokoelmassa kuvailtua yksinäisyyttäkin.

Melenderin esseissä Flaubert julistaa, ettei keskiluokka tunnusta totuutta tai kauneutta. Ehkä keskiluokka lukee Flaubertin romaaneja vääristä syistä. Erich Fromm (Escape from Freedom, 1941) puolestaa esittää, että moderni, yksilöä ja vapautta korostava kulttuuri luo turvattomuuden tunteen: Ihmiset eivät tiedä, keitä he ovat, mitä varten he elävät ja mitä mieltä heidän tulisi olla. Turvattomuuttaan lääkitäkseen he auliisti hyväksyvät ulkopäin tulevat valmiit vastaukset ja mallit. Useimmat ottavat ne toisiltaan eli markkinoinnilta, jotkut kirjoista ja 1800-luvun kirjailijoilta.

Taloustiede ja valtaosa vallitsevasta ideologiasta rakentuu ajatukselle, että taloudessa ja yhteiskunnassa tapahtuva toiminta palautuu yksilöihin. Kuitenkin on ikäviä ilmiöitä, jotka eivät tunnu olevan kenenkään hallinnassa. Jonathan Culler on tulkinnut Baudelairen Pahan kukkien Saatanan juuri täksi ulkoiseksi voimaksi, jota kieli ei personifioi, joka ei tekojen tasolla palaudu yksilöihin ja joka kuitenkin toimii maailmassa. Tällaisia voimia voisivat olla historia, yhteiskuntaluokat, yksilöä ja vapautta korostava kulttuuri, pääoma jne. Se on ehkä jotain sellaista, mitä Czesław Miłosz kutsui populaation sairastumiseksi puhuessaan vaikeaselkoisen filosofian väkivaltaisesta soveltamisesta yhteiskuntaan.

Haluaisin ajatella, että keskiluokkaisuuteen ja sen ongelmiin liittyy muutakin kuin muutama katkera sitaatti ja keskinkertaiset romaanit. 

2 kommenttia:

  1. Samaa mieltä! Melender kirjoittaa niin hyvin, mutta minäkin kysyin tätä kirjaa lukiessani ihan samaa: ketä ja mitä vastaan Melender oikein kapinoi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, raivon kohde jää vähän epäselväksi. Alkuun se on hedonismi ja opportunismi ja raha ja valta, mutta näitä ei oikeastaan käsitellä. Iskut kohdistuvat enimmäkseen lukevaan yleisöön, muiden lukemiseen. Melenderin on vaikea elää, kun muut lukevat eri kirjoja ja vääristä syistä. Miten se liittyy kapinointiin?

      Näissä jutuissa Melenderin ajattelu on aika sotkuista.

      Poista