Siirry pääsisältöön

A Canticle for Leibowitz

Walter M. Miller, Jr., A Canticle for Leibowitz (1960). Little Brown Book Group, London, UK 1997.

Walter M. Millerin ainoaksi hänen elinaikanaan julkaistuksi romaaniksi jäänyt A Canticle for Leibowitz (1960) kuvaa maailmaa ydinsodan jälkeen. Tuhoisaa sotaa seurasi yksinkertaistaminen, jossa äänekkäät väkijoukot polttivat kaikki käsiinsä saamat kirjat ja tappoivat kaikki kynsiinsä joutuneet oppineet. Karrelle palaneessa maailmassa roomalaiskatolisuuteen kääntyneen insinöörin I. E. Leibowitzin perustama veljeskunta sitten alkaa koota kaikessa hiljaisuudessa kirjoituksia.
There were great deserts where once life was, and in those places of the Earth where men still lived, all were sickened by the poisoned air, so that, while some escaped death, none was left untouched; and many died even in those lands where the weapons had not struck, because of the poisoned air.
Nuori veli Francis tekee paastoharjoitustaan raunioissa Yhdysvaltain lounaisosien aavikolla lähellä Leibowitzin veljeskunnan luostaria. Omituisen pyhiinvaeltajan opastuksella hän löytää hautautuneen pommisuojan, jonka uumenista paljastuu 600 vuotta vanhoja salaisuuksia aivan ydinsodan kynnykseltä. Löydöistä seuraa ensin ihmeellisiä huhuja, sitten luostarin ja lopulta kirkon sisäistä kamppailua.

Yhdysvaltain lounaisosat elävät hyvin varhaiskeskiaikaisissa tunnelmissa. Veljeskunnan niukka ja kurinalainen elämä istuu hyvin Texarkanan aavikolle, syrjään väkivaltaisten paimentolaisheimojen reviireistä. Munkkien skolastinen väittelykin tuottaa muutaman hauskan vuoropuhelun.
   "What was the subject matter of Electronics?"
   "That too is written," said Francis, who had searched the Memorabilia from high to low in an attempt to find clues which might make the blueprint slightly more comprehensible--but to very small avail. "The subject matter of Electronics was the electron," he explained.
   "So it is written, indeed. I am impressed. I know so little of these things. What, pray, was the 'electron'?"
   "Well, there is one fragmentary source which alludes to it as a 'Negative Twist of Nothingness.'"
   "What! How did they negate a nothingness? Wouldn't that make it a somethingness?"
   "Perhaps the negation applies to 'twist.'"
   "Ah! Then we would have an 'Untwisted Nothing,' eh? Have you discovered how to untwist a nothingness?"
   "Not yet," Francis admitted.
   "Well keep at it, Brother! How clever they must have been, those ancients--to know how to untwist nothing. Keep at it, and you may learn how. Then we'd have the 'electron' in our midst, wouldn't we? What would we do with it? Put it on the altar in the chapel?"
Aikaa myöten hajanaisesta tiedosta aletaan koota yhtenäistä mosaiikkia, mikä johtaa konflikteihin tieteen, uskonnon ja valtion voimasuhteista. Miller, itsekin insinööri, tuntuu teoksessaan luottavan ihmisen neuvokkuuteen teknologisten ongelmien ratkaisussa, mutta sosiaalisten ongelmien ratkomisen suhteen hän on pessimistisempi. Teknologinen kehitys syrjäyttää hengellisyyden. Kehityksen tuomat sosiaaliset jännitteet tuntuvat toistuvan pikemminkin kuin ratkeavan. Kirjan loppupuoli pohtii elämää, kuolemaa ja ihmisen valintaa. Miller kääntyi roomalaiskatoliseksi toisen maailmansodan jälkeen osallistuttuaan Monte Cassinon pommituksiin.

A Canticle for Leibowitz on mielenkiintoinen tieteisromaani, vaikkei alkuosan tiivis ja mystinen tunnelma kannakaan loppuun asti. 

Kommentit

  1. Yksinkertaistamien taitaa viedä uudelleen samaan tilanteeseen, mistä se lähti, jos teknologinen kehitys syrjäyttää hengellisyyden ja sosiaaliset jännitteet valtaavat alaa. Kuulostaa kiinnostavalta kirjalta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toimintaa on melko vähän. Tarina kattaa pitkiä ajanjaksoja. Taustalla viriää pohdintoja sivilisaatiosta, etualalla maallisen ja hengellisen suhteesta.

      Tällaista pohdiskelevampaa tieteiskirjallisuutta tuntuu olevan aika vähän.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Novellihaaste 2

Usein sanotaan , että vedenalaiset lomakuvat ovat meribiologialle sitä, mitä kirjabloggaus on kirjallisuuskritiikille. Kuvagallerioissaan koralliriuttojen satumaisen monimuotoisuuden keskellä harrastajasukeltajat nostavat peukalonsa ilmaisemaan tyytyväisyyttä — ja siinä se. Ei puhetta, ei ympäröivää ekosysteemiä jäsentäviä käsitteitä, ei latinankielisiä nimiä; vain peukalo ja regulaattorin puhaltamat kuplat. Moni onkin kysynyt ärtyneenä, miksi paikalle ei lähetetä ammattilaisia. Samaa kysyi tuolloinen kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis lehtikritiikin korahdellessa kuolemaansa joitain vuosia sitten. Miksi ammattikriitikoiden sijaan näkyvyyttä kirjallisuudelle tuovat asiantuntemattomat harrastelijat ja heidän mutuhuttunsa? Hyvä kysymys. Etabloituneet kulttuuriäänet ehtivät — aivan aiheesta — varoittaa myös taitamattomien kirja-arvioiden vaikutuksesta lapsiin ja nuoriin. Sain Variksen kolumnista vuosiksi vettä myllyyni sekä alaotsikon blogiini, mutta en ole pysäht

Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (1/2)

Toisinaan — tai itse asiassa melko usein — kuvittelen itseni kaikkiruokaiseksi lukijaksi. Tämä on kuitenkin vain kuvitelma, koska houkuttelevatkin runokirjat jäävät vuodesta toiseen lukematta. Kun sitten viimein mielivaltainen ulkoa tuleva paine, kuten kirjaston eräpäivä, puuduttaa hetkeksi ennakkoluuloni ja istuttaa minut vastakkain tiiviin tekstin kanssa, symbolisen painimisen jälkeen seuraa toinen, paljon vakavampi mittelö: miten kirjoittaa runoista? Runouden äärellä on vaikea olla paljastamatta taitamattomuuttaan, joten panoksena on paitsi identiteetti myös maine. Miksi runous tuntuu niin vaikealta? Ehdin kirjoittaa tähän kaksi helppoa vastausta päästäkseni varsinaiseen aiheeseen, joka on siis Olli-Pekka Tennilän erinomainen runokokoelma Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (2012), mutta tuo ”vaikeus” kaipaa täsmentämistä. Tai oikeastaan tuo ”vaikeus” ei kaipaa yhtään mitään, vaan kirjoittajana haluan muotoilla sanoiksi runoudesta jotain, mitä tiedän muiden sanoneen ymmärtääkse

Medieval Architecture

Keskiaikaista rakennustyyliä on pidetty tuloksena barbaaristen piirteiden sulautumisesta roomalaiseen tyyliin, mutta pitkään germaanivaltakuntien rakennukset olivat yrityksiä noudattaa myöhäisantiikin roomalaisia esimerkkejä. Holvikattojen puutekaan ei ilmeisesti johtunut teknisistä vaikeuksista tai taitojen katoamisesta vaan halusta noudattaa esikuvia.  Lukiessani Howard Saalmanin kirjaa Medieval Architecture (1962) ymmärsin viimein, että arkkitehtuuri on ongelmanratkaisua. Tavallaanhan se on itsestäänselvää — tai mitä muutakaan yhtenä inhimillisen neuvokkuuden muotona arkkitehtuuri olisi — mutta maallikkona olen ajatellut rakentamista aina jotenkin mahdollisuuksien kautta. Romaanisen rakennustyylin historiaa kuvaillessaan Saalman punoo toisiinsa tarjolla olleet vaikutteet, perinteen, aikakauden uskonnolliset ja poliittiset ilmiöt sekä erityisesti muutokset kirkon liturgiassa nostaen esiin juurikin ne kysymykset, joihin arkkitehtuuri pyrki muotoilemaan vastauksia. Euro