Ulysses

James Joycen Ulysses (1922), tai suomalaisittain Odysseus, on teos, jonka varaan voi rakentaa kirjallisuudentutkijan uransa. Siinä on pohjattomasti yksityiskohtia, monitasoisuutta, valtava määrä viitteitä kirjallisuuteen ja myytteihin, tajunnanvirtaa, huumoria, leikkisää kieltä ja pitkä liuta erilaisia tyylejä. Lisäksi Joyce venyttää tai rikkoo kaikkia mahdollisia sopimuksia, joita kirjailijan ja lukijan välille voi virittää, mutta alkuun muutama episodi on aivan perinteistä proosaa.

—You, Armstrong, Stephen said. What was the end of Pyrrhus?
—End of Pyrrhus, sir?
—I know, sir. Ask me, sir, Comyn said.
—Wait. You, Armstrong. Do you know anything about Pyrrhus?
A bag of figrolls lay snugly in Armstrong's satchel. He curled them between his palms at whiles and swallowed them softly. Crumbs adhered to the tissue of his lips. A sweetened boy's breath. Welloff people, proud that their eldest son was in the navy. Vico road, Dalkey.
—Pyrrhus, sir? Pyrrhus, a pier.
All laughed. Mirthless high malicious laughter. Armstrong looked round at his classmates, silly glee in profile. In a moment they will laugh more loudly, aware of my lack of rule and of the fees their papas pay.
—Tell me now, Stephen said, poking the boy's shoulder with the book, what is a pier.
—A pier, sir, Armstrong said. A thing out in the water. A kind of a bridge. Kingstown pier, sir.
Some laughed again: mirthless but with meaning. Two in the back bench whispered. Yes. They knew: had never learned nor ever been innocent. All. With envy he watched their faces: Edith, Ethel, Gerty, Lily. Their likes: their breaths, too, sweetened with tea and jam, their bracelets tittering in the struggle.
—Kingstown pier, Stephen said. Yes, a disappointed bridge.

Ulysses on vaikeaselkoinen teos, vaikka tapahtumia siinä kovin vähän. Päähenkilöitä on kaksi, Stephen Dedalus ja Leopold Bloom, ja heidän arkisia tekemisiään seurataan yhden päivän verran -- päivä on sama, jolloin Bobrikoff saa surmansa. Stephen herää, käy opettamassa historiaa ja kävelemässä rannalla. Leopold tekee vaimolleen aamiaista, peseytyy, käy hautajaisissa, käy keskusteluja jne. Lopussa Molly Bloom, Leopoldin vaimo, puhuu luvun verran.

frseeeeeeeennnng train somewhere whistling the strength those engines have in them like big giants and the water rolling all over and out of them all sides like the end of Loves old sweet sonnnng the poor men that have to be out all the night from their wives and families in those roasting engines stifling it was today Im glad I burned the half of those old Freemans and Photo bits leaving things like that lying around hes getting very careless and threw the rest of them up in the W C Ill get him to cut them tomorrow for me instead of having them there  for the next year to get a few pence for them have ... 

Ulysses kulkee rinnan antiikin Odysseuksen kanssa, jolloin Dublinin arkiset tapahtumat saavat myyttisen tulkinnan: Stephenistä tulee Telemakhos, Leopoldista Odysseus ja Mollysta ensin Kalypso ja sitten Penelope. Aioloksen säkki muuttuu lehden toimitukseksi (tai ilmavaivoiksi), seireenien laulu konsertiksi, kyklooppi yksisilmäisiksi mielipiteiksi ja Odysseuksen valtava omaisuus muutamaksi säilyketölkiksi. T. S. Eliotin mukaan Ulysses paitsi korvasi tai tuhosi 1800-luvulla kehittyneen romaanitekniikan myös jäsensi sekavaa ja muodotonta todellisuutta nerokkaasti myyttien kautta. Jos realismi toi kirjallisuuteen merkityksettömiä yksityiskohtia todentuntuisuuden lisäämiseksi, niin Joycen tarjoilema poukkoilevan havainnon tai tietoisuuden tallentama yksityiskohtaisuus menee äärimmäisyyksiin. Kierolla tavalla yksityiskohdat ovat symbolisia juuri myyttisen rinnastuksen kautta. Tämä tapahtumien ja myyttien rinnakkaisuus kieltämättä tuottaa lukijalle nautintoa, mutta ongelma on tunnistaa se. Jotkut väittävät, että pelkkä alkuperäisen Odysseuksen tuntemus riittää teoksen rakenteen tunnistamiseen, mutta hekin usein esittävät mielipiteensä jälkikäteen, jo tunnistetusta rakenteesta käsin.

Penguin Booksin laitoksen johdannossa Declan Kiberd purkaa auki teosta ja sen rakennetta vajaan sadan sivun verran esittäen ns. Gilbert-skeeman. Hannu Riikosen erinomainen Odysseus: kielen ja kerronnan sokkelo (1985) avaa teosta erityisesti alkuperäisen Odysseuksen tarinasta käsin. Uudessa Leevi Lehdon suomennoksessa on tiettävästi kattavat alaviitteet, jotka auttavat lukijaa.

Lukukokemuksena Ulysses on miltei väkivaltainen. Ensikertalainen yrittää ruhjoa itsensä tekstistä läpi, mutta jo kolmannen episodin jälkeen se alkaa tuntua mahdottomalta. Kiertelevät lauseet ja kuormitettu havainto käynnistävät lukijassa oman tajunnanvirran, ja silmät alkavat liukua tekstin päällä. Sitten palataan sivun alkuun ja aloitetaan alusta ja etsitään jotain mihin tarttua. Kuvittelin osaavani englantia, mutta jouduin turvautumaan sanakirjaan tämän tästä. Joyce vaihtaa kerrontatyyliä jatkuvasti puhujan tai tilanteen mukaan. Silti teoksen suuruudesta voi saada kiinni kärsivällisyyden ja esimerkiksi Riikosen kirjan kautta.

Ehkä jonain päivänä uudestaan.

James Joyce, Ulysses. Johdannon kirjoittanut Declan Kiberd. Penguin Books, London, UK, 2000.

Hannu Riikonen, Odysseus: kielen ja kerronnan sokkelo. Gaudeamus, Juva, 1985.