sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Minun kansani, minun rakkaani

Toni Morrison, Minun kansani, minun rakkaani. Englanninkielisestä alkuteoksesta Beloved (1987) suomentanut Kaarina Sonck. Tammi, Pößneck, Saksa, 2009.

Toni Morrisonin romaani Minun kansani, minun rakkaani (1987) kiertelee vähitellen tarkentuvissa kehissä Yhdysvaltain orjuuskysymystä ja orjuudesta vapautumista. Kerronta liikkuu Sethen tarinaa edestakaisin, kun hän joutuu pienissä erissä kohtaamaan traumaattisen menneisyytensä. Hänen selkäänsä on tatuoitu puuta muistuttava ruoskaniskujen arpikudos. Hän on synnyttänyt neljä  lasta, mutta olosuhteet eivät tarjoa mahdollisuutta äitiydelle, kunnes hän päättää yhdessä muiden orjien kanssa karata.

Sethe asuu talossa 124 tyttärensä Denverin kanssa. Aikoinaan samalta tilalta paennut Paul D sattuu paikalle ja alkaa asettua taloksi. Sitten pihapiiriin eksyy tyttö, joka puhuu vajavaisesti ja tuntee ainoastaan nimen Rakkaani. Hän tietää Sethen elämästä merkillisiä yksityiskohtia, jolloin menneisyys alkaa nousta pintaan. Morrison syöttää maagisia kierteisiä, jolloin tyttö voi olla tytär, tuntematon vieras tai äiti. Talossa itsessäänkin on jotain pahasti vialla.
 124 oli kaunainen. Vauvan ilkeyttä täynnä. Talon naiset tiesivät sen ja niin tiesivät lapsetkin. Vuosikaudet kukin sieti kaunaa omalla tavallaan, mutta vuonna 1873 sen uhreina olivat enää Sethe ja hänen tyttärensä Denver. Isoäiti, Baby Suggs, oli kuollut, ja pojat, Howard ja Buglar, olivat lähteneet tiehensä kolmentoista vanhoina - heti kun peili oli särkynyt pelkästä katsomisesta (tämä oli ollut lähtömerkki Buglarille), heti kun leipään oli ilmestynyt kaksi pikkuruista kädenjälkeä (tämä taas Howardille). Kumpikaan poika ei halunnut nähdä enempää: ei enää yhtään kattilallista höyryäviä kahviherneitä kasassa lattialla, suolakeksejä murusina ja kylvettyneinä juovaksi kynnyksen viereen.
Yhdysvaltojen 1800-luvun orjuus oli väkivaltaa, jolta suojautuakseen valkoihoiset maanomistajat rakensivat monenlaista etäisyyttä orjiinsa: Mustien orjien inhimillisyys kiistettiin, heitä pidettiin osin eläiminä sekä karjan tavoin omaisuutena, jota omistaja saattoi kohdella mielensä mukaan. Orjilla ei ollut kestäviä perhesuhteita, omaisuutta eikä oikeastaan edes identiteettiä.

Morrison kuvaa, kuinka orjuuden lakkauttamisen kokenut sukupolvi hapuilee yrittäessään löytää itsensä ja yhteisönsä häpeän ja ylpeyden puristuksista. Samalla teos koskettelee Yhdysvaltain historian synkkää, kymmeniä miljoonia uhreja vaatinutta aihetta, joka saa peilin särkymään ja jonka rauhattomat haamut kaatavat kahviherneet lattialle. Tarina kahlaa syvällä Raamatun aiheissa, aina kirjan aloittavasta roomalaiskirjeiden lainauksesta asti. Teos on voittanut lukuisia palkintoja ja nähdäkseni ihan syystä.

4 kommenttia:

  1. Tämä on todella vaikuttava teos, lämpimät suosittelut täältäkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luen juuri Harriet Beecher Stowen Setä-Tuomon tupaa (1852). Morrison ja Stowe kuvaavat suunnilleen samaa aikakautta ja joitain samanlaisia ilmiöitä, ja täytyy sanoa, että vaikuttavuudessaan tässä tapauksessa maaginen realismi vie realismista voiton.

      Poista
  2. Hieno kirjoitus hienosta kirjasta. Tämä oli aikoinaan ensimmäinen Morrisonilta lukemani teos, ja melkoisen päräyttävä lukukokemus, etten sanoisi. Huima kirjailija, huh!

    VastaaPoista
  3. Hah haa, päräyttävä! :-)

    Ensimmäinen Morrison tämä oli minullekin. Kirja pyörii mielessä vieläkin pitkin päivää.

    VastaaPoista