 |
| Kuva: UCL / archive.org |
Henry Fieldingin tuhatsivuinen Tom Jones (1749) on hauska veijariromaani, jossa avioliiton ulkopuolella syntynyt päähenkilö kompastelee ihmissuhde- ja rahasotkuissa. Fielding julistaa kehittäneensä uudenlaisen romaanin, henkilöhistorian, joka on alusta loppuun sepitettä, eikä yritä peittää sitä millään tavoin. Samuel Richardson, aikalaiskirjailija, piti Tom Jonesia roskana.
Fieldingin kuvaamalla maaseudulla ihmiset ovat myötätuntoisia opportunisteja ja hyveissään horjuvia. Palvelijat ovat epäluotettavia ja helposti lahjottavissa. Sotilaat ovat riidanhaluisia ja viinaanmeneviä. Tomkin harhautuu lämpimään syleilyyn kerran tai kaksi. Ainoastaan kaunis Sophia on vailla heikkouksia.
Tarina oli isku vasten yleisön odotuksia, ja se aiheuttikin aikanaan skandaalin. Päähenkilö ei ollutkaan ylevä aatelinen vaan löytölapsi "joka on syntynyt hirtettäväksi". On avioliiton ulkopuolista seksiä, humaltunutta soperrusta, alkoholismia, kaikenlaista vihjailua ja kaksimielisyyttä, ahneutta, itsepäisyyttä, typeryyttä, kerskaa ja lankeemuksia. Pelkkä asema tai hyveiden tuntemus ei tarkoita jalostunutta luonnetta, vaan hyvyys punnitaan toiminnassa. Englannin siveelliseltä maalaismaisemalta on riisuttu tekopyhyys.
"Lookee, Mr Nightingale," said Jones, "I am no canting hypocrite, nor do I pretend to the gift of chastity, more than my neighbours. I have been guilty with women, I own it; but am not conscious that I have ever injured any.—Nor would I, to procure pleasure to myself, be knowingly the cause of misery to any human being."Kirjan on katsottu heijastelevan Fieldingin omaa historiaa: elämäniloa, villiä nuoruutta, naissuhteita, kiihkeää rakkautta -- ja lopulta nimismieheyttä. Kertomusta rytmittävät kertojan paikoin pitkätkin puheet romaanitekniikoista, kritiikistä tai tapahtumien mahdollisesta kulusta. Lauseet ovat pitkiä ja polveilevia.
Reader, I think proper, before we proceed any farther together, to acquaint thee that I intend to digress, through this whole history, as often as I see occasion, of which I am myself a better judge than any pitiful critic whatever; and here I must desire all those critics to mind their own business, and not to intermeddle with affairs or works which no ways concern them; for till they produce the authority by which they are constituted judges, I shall not plead to their jurisdiction.Kirjailijan oman äänen kiilaaminen tarinan ja lukijan väliin ei häiritse -- varsinkaan kun kertojan äänessä kulkee lämmin, yleisinhimillinen huumori.
Muistan katselleeni joskus ehkä 1970-luvulla elokuvan tästä aiheesta. Ihan se oli viihdyttävä tarina. Tuon Wakefieldin kappalaisen luin suomennettuna ehkä 1980-luvulla ja silloin se tuntui jotenkin kömpelöltä. Ehkä tämä Tomppa sopisi minulle vähän paremmin?
VastaaPoistaHuomasin mainintoja ja kuvia tuosta elokuvasta, mutta en ole itse nähnyt sitä. Tom Jonesissa minulle antoisinta oli kertojan kuiva huumori ja herkulliset kiertoilmaukset. Tällaisen sävyn välittäminen valkokankaalle voi onnistua tai olla onnistumatta. Elokuva turvautunee muihin keinoihin veijaritunnelman luomiseksi.
PoistaEn uskalla kovin äänekkäästi vertailla kirjoja, kun makuja on niin moneen lähtöön, etenkin huumorin kohdalla. Ehkä Tom Jones palvelee nykylukijaa paremmin kuin The Vicar of Wakefield. Toisaalta se on 8 kertaa paksumpi teos, joten ihan makupalaksi siitä ei ole.