perjantai 18. maaliskuuta 2016

The Worship of the Sky-God

E. O. James, The Worship of the Sky-God: A Comparative Study in Semitic and Indo-European Religion. The Athlone Press, London, UK, 1963.

Muodossa tai toisessa taivaallinen ylijumala on ollut perustana kehittyneemmissä uskonnoissa itäisellä Välimerellä, läntisessä Aasiassa ja Intiassa. Tämä taivaan isä oli yleensä kuitenkin kaukainen jumala. Hän oli aikojen alussa luonut ja muovannut maailmaa (usein yhdessä puolisonsa maaäidin kanssa) mutta vetäytynyt sittemmin taustalle. Taivaallisella ylijumalalla ei ollut omaa kulttia vaikka rukouksia ja uhreja hänen nimiinsä toisinaan luettiinkin. Arkiselle palvonnalle hän oli liian etäinen ja ylevä, joten helpommin lähestyttävät vähäisemmät jumalat tai sankarit tai esivanhemmat saivat osakseen palvojien enemmistön huomion.

Kirjassaan The Worship of the Sky-God (1963) brittiläinen uskontotieteilijä ja antropologi Edwin Oliver James kiertää indo-eurooppalaisia ja seemiläisiä kulttuureita vertaillen pantheoneita esiteltyään ensin taivaallisen ylijumalan ominaisuuksia ja asemaa muutaman luvun verran. Kierros alkaa, tavalliseen tapaan, Mesopotamiasta, missä ylijumalkolmikon johdossa oli Anu apunaan Enlil ja Enki, mutta melko pian ajalliset ja maantieteelliset erot sotkevat kuviota niin, etteivät variaatiot ja muutokset jäsenny kauniisti maallikon aikajanalle.

Sitten Syyrian ja Kaanaanmaan kautta päädytään Israeliin. Jahve oli alkuun paikallinen ylijumala, jota palvottiin Israelissa ja Juudeassa ja jonka juuret ovat varhaisen rautakauden seemiläisten paimenheimojen suullisessa perinteessä. Jahve ei muiden taivaan isien tavoin vetäytynyt taka-alalle vaan oli hyvin aktiivinen mm. laskeutuen taivaasta vuorelle antamaan lakeja, johdattaen kansansa Egyptistä luvattuun maahan ja lanaten tieltä vihollisiä sekä meriä. Aikaa myöten Jahvesta tuli myös ainoa jumala: ensin eettisen monoteismin eli oikeamielisen jumalan ohjeiden ankaran noudattamisen kautta kunnes sitten Hesekiel sijoitti Jahven maailman ainoaksi luojaksi.

Intialaisen Rigveda-kokoelman hymneissä Dyaus Pita vilahtaa taivaan isänä, mutta näyttämölle astuvat nuoremmat ja dynaamisemmat jumalat. Ensin pantheonin johdossa toimi Varuna, joka ylläpiti jumalaista järjestystä, mutta sitten suosittu ja railakas ukkosenjumala Indra syrjäytti hänet. Vedalaiset jumalat näkyivät myös iranilaisessa pantheonissa, mutta zarathustralaiset uudistukset tulkitsivat jumalia uudestaan: vedalaisista deva-jumalista tuli demoneja, ja asura-jumalat sivuutettiin lukuunottamatta Ahura Mazdaa, josta tuli zarathustralaisten maailman luojajumala ja jonka James rinnastaa vedalaiseen Varunaan.

Kreikkalaisten olymposlaiset jumalat eivät olleet maailman luojia. Ukkosenjumala Zeus ei missään vaiheessa siirtynyt monien muiden ylijumalten tavoin taka-alalle, vaan omaksui jatkuvasti uusia ominaisuuksia ja puolia pysyen jatkuvasti aktiivisena. Moraalin vartijaa hänestä ei tosin tullut.

Jumalten väliset kahinat heijastelevat Jamesin mukaan heimojen välisiä kahinoita. Eri pantheonien jumalat omaksuvat uusia ominaisuuksia heijastellen poliittisia yhteensulautumia, mutta James ei paneudu näihin. Hän käsittele ei myöskään ylijumalten vetäytymiseen liittyviä mahdollisia poliittisia ja kulttuurisia muutoksia, mikä on vahinko, koska muutamaa sivuhuomautusta lukuunottamatta pantheonien muutokset esitellään pelkästään myyttien kautta ilman kosketusta jumalten palvojiin.

James ei ilmeisesti ole kielitieteilijä samassa määrin kuin esimerkiksi Jaan Puhvel, koska sanojen ja termien sukulaissuhteita on kirjassa hyvin vähän. Kirja on ohuehko, hakemistoineen vain 175 sivua, ja sen kattama ala on laaja, joten teksti on tiivistä vailla tyhjäkäyntiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti